I
Kankkus-Hilemoonille sattui sellainen onni ja ylellisyys, että hän syntyi saunassa.
Tämä ei suinkaan edellytä, että häntä millään tavalla olisi valmistauduttu tähän maailmaan juhlallisuuksin ja menoin vastaanottamaan, että hänelle edeltäkäsin olisi ommeltu flanellisia vaippoja, mantteleita, kapaloita ja napavöitä tai että hänen isänsä, Kankkus-Sakari, olisi ollut peloissaan vaimonsa Hiltan terveydentilasta ja kieltänyt häntä ahertamasta liiaksi. Suoraan sanoen sattui Kankkus-Hilemoonin tulo hiukan liian aikaisinkin, niinkuin herra pastori vihillä käydessä oli ennustanut. Minkäpäs sille! Ne eivät, ne Hilemoonin tapaiset tulijat, ennenkään olleet katsoneet tulonsa aikaa ja paikkaa eivätkä odottaneet sopivaa hetkeä. Kun olivat tullakseen, niin tulivat.
Kankkus-Hilemoonin syntymä sattui syyskesän loppupuolella tukinuitonkin ollessa loppumaisillaan. Häntäpää oli vielä Javaruksella, mutta kun tänne, Kirkkoniemen kohdalle, ehti, silloin oli kaikki näiltä seuduin tälle vuodelle loppunut. Alusta kesää oli Sakarikin ollut kovassa puuhassa lähteä tukkijoelle, mutta Hilta oli sanonut, että se nyt tältä kesältä saa jäädä. Ja jäihän se. Sakari meni töihin Sörensenin, norjalaisen, sahalle, vaikka päiväpalkka siellä olikin kuuttakymmentä penniä pienempi kuin joella. Vaistosi Hiltan ajatukset ja vastaan mukisematta jäi.
Kankkusilla oli velkainen mökki Kirkkoniemen takalistolla. Sakari oli hankkinut sen viikkoa myöhemmin kuin Hiltan, ja Sörensenin konttorissa pidätettiin sen hintaa kymmenen markkaa tilissä. Tuntuihan se, kympin poisvetäminen, mutta toiselta puolen tuli pidetyksi tönöä melkein omanaan ja sitäpaitsi siihen kymmenen markan menettämiseen tottui. Kuuden vuoden kuluttua vetäminen loppuisi ja mökki olisi oma saunaa ja puuvajaa myöten.
* * * * *
Esikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta ei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin alussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin ryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta selvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten aina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli vielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut tunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta kilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta. Aurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki siinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui, niinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia lainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa olevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi muistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku päivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä, joka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.
Hilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän huonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla palveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja ajatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa, kun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä leivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No, mitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.
Sakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä, Hilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi mietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan tuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla mielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää tulen ja alkaa sitten vintata vettä.
Silloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein niinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.
— Jokohan se nyt… ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee naapurin mökkiä.
Ei tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden vinttaamista.
Mutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin… Nyt Hilta lopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.
Kaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa. Hänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat sen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis jonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.
— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole viitsinyt… Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan… No, ei se niin kauheaa ole…
— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen parempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi… ei se tielle tipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan…
Kello käy kolmatta ja ennen viittä on Kaisan-Sohvi tehnyt tehtävänsä. Hilemooni näkee ensi kerran saunan pimeän, piukaisee vimmatusti, mutta asettuu sitten aloilleen kuin miehinen mies ainakin.
* * * * *
Kun Sakari Kankkunen illalla palaa kotiin, on mökissä oudoksuttavan hiljaista. Ruoka on pöydän nurkalla, mutta Hilta makaa valkeana ja vaiteliaana yhteisessä sänkysohvassa.
Melkein pelottaa astua vaimon vuoteen viereen. Hän puhdistaa puseron muhista ja jättää lakin tuolille.
— No, joko sinä nyt…? hän kysyy melkein arasti.
— Jo. Poika on.
— Vai poika.
Kankkus-Sakari melkein kuin ilostuu ja nostaa varovaisesti peitettä.
— Ka, niinpä on, hän sanoo hymyn väristessä suupielessä. — Onpahan olleeksi… tuollainen… pääkin niinkuin kahvikuppi.
— Kyllä se siitä kasvaa, vakuuttaa Hilta.
— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä…
Sakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta ostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja nisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.
— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi, pojalle…
— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.
— Älä nyt ylpisty… Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin kaima.
Sakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi jostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä…
— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka sille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa minullakin.
Se osaa olla navakkaa, tuo Hilta.
— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se kyllä vähän on, mutta meneehän se.
Ja niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin
Kankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.
— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu ristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.