CARL ENEAS BROVALLIN NAIMINEN
Muutamana yönä metsänhoitaja, filosofianmaisteri Carl Eneas Brovall heräsi hiukan epämieluisaan tunnelmaan. Hän oli nähnyt unta, että hän oli kuollut ja joutunut tietysti helvetin vaivaan ja kuumuuteen. Karaistakseen luontoaan pyysi metsänhoitaja Brovall, että herra piru olisi hyvä ja toisi hänelle lasillisen kylmää vettä, mutta piru toi hänelle, ystävällisesti hymyillen, lasillisen puhdasta spriitä ja käski nauttimaan terveydekseen.
Ja siihen metsäherra Brovall heräsi.
Hänen päänsä oli raskas ja hänen ruumiinsa hiukan turtunut, mutta pian hän sai kiinni selvistä ajatuksista. Jaha, vai tässä sitä taas oltiin. Hän oli herännyt helvetti-tunteeseen ja siihen tunteeseen, että nyt on talvi ja pimeys, että ulkohuoneiden ovet repsottavat tuulessa ja että puustellinpihan lumeenluodut käytävät ovat yöllä hangettuneet, että autius lepää yli valkoisten aapain ja että ikkunasta erottautuvat epäselvästi aamunkoittoa vastaan tunturin ääriviivat. Mutta nyt ei ollutkaan talvi. Auringon heijastus tunkeutui vaaleanpunaisena läpi alaslasketun rullauutimen ja muodosteli kuvioita vastapäiselle seinälle, ilmassa oli lämpöä, ja lommollaan olevat seinäpaperit näyttivät entistä savuttuneemmilta ja tummemmilta kirkkaassa valaistuksessa.
Eikö hän ollut joskus pannut merkille, että kun on heräävinään talveen, autiuteen ja helvettiin ja herääkin kesään, niin, eikö hän vuosien kuluessa ollutkin pannut merkille, että se tietää jotakin erinomaista onnea. Niin, onnea juuri, sillä miksipä ei uskoisi onneen ja sen enteisiin ja tunnustähtiin, vallankin kun on itse, vuosien kuluessa, pannut merkille, kokenut ja tehnyt havaintoja. Onhan selvää, että vaistot käyvät yksinäisyydessä herkemmiksi ja näkemiskyky suuremmaksi, lähenee jollakin tavalla luonnonihmistä. Ei silti tarvitse olla millään tavalla taikauskoinen.
Kello osoitti kuutta, joten ei enää mikään yö ollutkaan. Metsänhoitaja Brovall pisti jalkansa tohveleihin, nosti rullauutimet ja kallisti itselleen asiaankuuluvan aamuryypyn. Ohoh sentään, nyt on kesä ja auringonpaistetta, ei mitään pimeyttä, kulkustenkilinää ja helvetillisyyttä, nyt on kesä ja ensi viikolla mennään Arajärven vartiopiiriin leimaamaan.
"Amanda!" huusi hän sitten kajahtavalla äänellä.
Minuutin kuluttua lensi ovi selälleen, ja emännöitsijän pyylevä olemus täytti oviaukon.
"Mitä te nyt taas keskellä yötä kiljutte", sanoi emännöitsijä, "herätätte suotta herra ylihosmestarin".
Metsänhoitaja Brovall havahtui; ylimetsänhoitaja Gyllenmarck oli eilen saapunut tarkastukselle ja nukkui viereisessä huoneessa.
"Kuulepas, Amanda!" kuiskasi hän terävästi. "Paroni Gyllenmarck saattaa yhtä hyvin kuulla, millaista puhetapaa sinä käytät herraasi ja isäntääsi kohtaan. Mene nyt ja hae kahvia."
Manta — virallisessa puhuttelussa ja vieraiden kuullessa: Amanda — nytkäytti niskojaan ja meni. Tiedä häntä, kuusitoista vuotta jo herraa passannut eikä sen oikkuihin sittenkään osannut tottua.
Mutta metsänhoitaja Brovall alkoi vähitellen pukeutua ja kallisti itselleen toisen, entistä tukevamman aamunaukun. Vai niin, vai Gyllenmarck, tarkastusmatka, sen hän oli kokonaan yön kuluessa unohtanut. Mutta olkoon: taidettiinhan sitä eilisillan kuluessa parlamentteerata toista jos toistakin; hän, Brovall, oli tullut ottaneeksi aiheettoman paljon, kun paroni Gyllenmarck sen sijaan ei nauttinut juuri lainkaan. Sitä unohtaa niin pian isännän velvollisuudet, kun saa jonkun ihmisen luoksensa. Eikähän sitä metsittyneeltä saa kovin paljon vaatiakaan. Sen veli Gyllenmarck ymmärtää paremmin kuin kukaan muu.
Kaikesta huolimatta tunsi Brovall kuitenkin epämääräistä levottomuutta ja otti kolmannen, molempia edellisiä muhkeamman naukun. Se yöllinen unikin: hän pyytää kauniisti ja kohteliaasti lasin vettä ja hänelle tuodaan lasillinen spriitä. "Olkaa hyvä!" Mutta uni voi hipoa totuuden ja todellisuuden rajoja, jonakin päivänä hän kupsahtaa puustellissa sängyn loukkoon tai kerta kaikkiaan metsään, petäjän juurelle, ilman omaisia, ilman ystäviä. Terve silloin kanssasi, Carl Eneas Brovall, terve nyt vain, — ja sielu mereen.
Metsänhoitaja Brovall tunsi itsensä totiseksi ja häntä melkein värisytti. Viime vuosina hän oli tarpeettoman usein ajatellut näitä asioita: eihän hän sentään ollut kuin neljänkymmenenkahdeksan. Ennättipä niiden kanssa vielä, ennätti tulla vaikka uskovaiseksi. Ajatuksissaan hän otti neljännen ryypyn.
Samassa Manta toi kahvia.
"Älkää nyt itseänne liian täyteen tintatko", sanoi hän, "ennenkuin herra ylihosmestari herää".
"Älä sekaannu minun asioihini!" tokaisi metsänhoitaja Brovall äreästi.
"En kai minä muuten… Varjelkoon! Itsenne takia minä vain."
"Tiehesi!" tiuskaisi metsänhoitaja Brovall.
Manta meni, mutisten mennessään jotakin siihen tapaan, että "pääsee kai tästä", ja metsänhoitaja Brovall kaatoi itselleen viidennen naukun. Ruokasalissa, jossa ylimetsänhoitaja Gyllenmarck nukkui, kuului kello lyövän seitsemää.
Vähitellen saavat metsänhoitaja Brovallin ajatukset siivet. Se on tunnettu ja koettu asia. Aamuryypyt: maailma näyttää valoisalta ja sovinnolliselta, ajatuskoneisto toimii, ja joskus tuntee tulevansa melkein toimintatarmoiseksi. Eikä mitään kohmeloa ja ikävää jälkitunnelmaa, vain yksinkertainen, melkein huomaamaton siirtyminen "tavalliseen päiväjärjestykseen", selvään olotilaan. Iltaryypyt sitävastoin: filosofeeraamista, muistelemista, tilaisuuden tullen riidanhalua. Ja murheelliset aamuyöt.
Silloin paroni Gyllenmarck raoittaa ovea.
"Hyvää huomenta", sanoo hän. "Sinä olet aamunvirkku, sinä."
"Tule sisään vain!" vastaa metsänhoitaja Brovall iloisesti.
"Ja aamunaukkusi sinä myöskin näyt jo ehtineen ottaa", jatkoi paroni
Gyllenmarck. "No niin, voithan kaataa minullekin lasin, ei enempää.
Hyvää huomenta!"
"Huomenta!"
Metsänhoitaja Brovall joi melkein kunnioituksella lasinsa pohjaan.
"Se on käynyt minulle melkein tavaksi, tuo aamutuikku", sanoi hän sitten. "Se antaa vähän niinkuin schwungia koko päiväksi."
"Sen tavan minä, veli hyvä, kyllä tunnen, paremmin kuin luuletkaan. Siinä on vain se pieni vika, että sillä pettää itseään ja että siitä on vaikea luopua. Minulla se kyllä kävi melkein itsestään."
"Niin, sinulla kai olivat omat, erikoiset olosuhteesi", myönsi metsänhoitaja Brovall hiljaisesti.
"Mutta", jatkoi hän hetken kuluttua ikäänkuin reipastuneena, "on se parempi kuin selvänä ja kylmänä katsella koko tätä viheliäisyyttä".
"Niinhän sinä illalla vakuutit", naurahti paroni Gyllenmarck, "ja minä puolestani olen esteellinen sanomaan sinne taikka tänne. Ei, nyt minä menen lopullisesti pukeutumaan…"
Metsänhoitaja Brovall jäi yksin. Gyllenmarckin lyhyt pistäytyminen oli hiukan häirinnyt hänen ajatuksiaan ja hänen mielikuviaan, mutta hän saavutti ne jälleen. Ja mikäpä ne oli saavuttaissa: ne tulivat kutsuttuina tai kutsumattomina joka ainoa päivä, ne olivat kasvaneet kiinni hänen olemukseensa ja seurasivat häntä kuin osa hänestä itsestään.
Herra Jumala, oliko järkeä siinä, että hän, maisteri Carl Eneas Brovall, tuli hyljätyksi jonkun luutnantin, biljaardisankarin, takia. Mutta maailman kylmyys on sellainen, sälli voi jollakin näkyväisellä ja näkymättömällä ominaisuudellaan viedä aarteen, joka on tarkoitettu prinssille. Ja, lopuksi, eiköhän ole mahtanut Sigrid katua, hänkin.
Tähän metsänhoitaja Brovall päätti järjelliset mietteensä ja antoi vallan mielikuvilleen. Sitten hän kallisti itselleen lasin, joi ja ähkäisi kuin vastapainoksi kaikille hempeyksille:
"Saakeli!"
"Mitä sinä sanot?" kuului viereisestä huoneesta.
Metsänhoitaja Brovall säpsähti.
"Itsekseni minä vain…"
Nyt paroni Gyllenmarck tuli huoneeseen täysin puettuna.
"Ja sinä et pääse niistä ajatuksistasi minnekään?" kysyi hän, mutta vastasi itse omaan kysymykseensä: "Oikeastaan et voikaan päästä minnekään ajatuksista ja mielikuvista, joita kolmatta vuosikymmentä olet viljellyt."
"Viime yönä näin unta, että olin kuollut ja olin helvetissä, luonnollisesti", virkkoi metsänhoitaja Brovall. "Mutta kun heräsin, oli vihreyttä, kesää ja auringonpaistetta: Uskotko sinä enteisiin, Constantin? Helvetti-unet kesällä merkitsevät minulle hyvää."
Paroni Gyllenmarck kohautti olkapäitänsä eikä vastannut mitään.
"Luuletko", kysyi metsäherra Brovall epäluuloisesti, "luuletko, että olen humalassa?"
"En", vastasi paroni Gyllenmarck kylmästi. "Voit täyttää minunkin lasini."
"Ei sinun tarvitse minulle seuraa pitää, jos se on vastoin periaatteitasi", sanoi Brovall uhkamielisesti. "Ei, veljeni, minä tulen helkkarin hyvin yksinkin toimeen lasini kanssa."
"Terveydeksesi!"
Paroni Gyllenmarckin totinen, selittämätön katse harhailee pitkin huoneen seiniä; metsäherra Brovall huojuskelee hiljaa ja tuskin huomattavasti tuolissaan. Paroni Gyllenmarck tietää, ettei toisen, tuon vastapäätä istuvan toverin, ajatus- ja mielikuvamaailmaa mikään tule muuttamaan ja että hän tulee pitämään sen hautaan asti. Ja hän tuntee tarvetta sanoa sen hänelle, osoittaa sen käsin tunnettavan ja silminnähtävän erotuksen, minkä aika on tuonut nuoruuden, runon, ja nykyisyyden, toden, välille, mutta nyt, niinkuin niin monasti ennenkin, häneltä puuttuu sanoja. Ja mitäpä hänellä oikeastaan on Brovallin asioiden, jotka mielikuvitus on koristanut ja aika vain vahvistanut, — mitäpä hänellä on Brovallin asioiden kanssa tekemistä.
Aika kuluu vaiti ollessa; kello lyö kahdeksaa. Kun Manta tuo postin, tuntuu se kevennykseltä.
"Kas vain, sanomalehtiä!" sanoo paroni Gyllenmarck.
"Kun posti tulee vain kerran viikossa, tulee niitä kerrallaan niin hiivatinmoinen pakka", selittää metsänhoitaja Brovall.
"Aivan niin!"
"Saahan noita katsella aamiaista odotellessa."
Ja taas tulee huoneeseen hiljaisuus, nyt kuitenkin erivivahduksinen kuin äskeinen. Vain lehdet kahisevat lukijainsa käsissä.
Äkkiä metsänhoitaja Brovall hypähtää pystyyn, ja värit hänen kasvoillaan ovat vaihtuneet. Hän kaataa itselleen lasillisen, tyhjentää sen yhdessä hengenvedossa ja istuutuu uudelleen.
"No?" kysyy paroni Gyllenmarck.
Mutta Brovall ei vastaa. Lehti vapisee hänen kädessään, ja katse viipyy yhdessä ainoassa kohdassa.
"Mitä nyt?" toistaa paroni Gyllenmarck hämmästyneenä.
Silloin metsänhoitaja Brovall työntää hänelle lehden ja osoittaa muuatta kuolinilmoitusta.
"Siinä se on", sanoo hän ääni vavisten. "Se on hän."
"Kuule, mitä sinä oikein tarkoitat?"
"Mutta, Herran nimessä, etkö osaa lukea?"
"Niin, niin, katsotaanpas nyt: Täten ilmoitetaan, että ylimääräinen kielenkääntäjä, luutnantti Gustaf Friberg kuoli… Tätäkö sinä tarkoitat?"
"Sitä juuri. Se on hänen miehensä."
Paroni Gyllenmarck luki ilmoituksen tarkkaavaisesti loppuun. "Minulle ja kolmelle lapselle."
"Niin, siinä se oli", lopetti Brovall.
"Niin, hm…"
Metsänhoitaja Brovall ei voinut enää istua. Hän nousi ja alkoi kävellä edestakaisin, otsa rypyssä ja kädet selän takana.
"Nyt menen minä!" sanoi hän pitkän ajan kuluttua painavasti.
Paroni Gyllenmarck ei vastannut, hän ymmärsi toisen ajatukset, mutta ymmärsi myöskin, että tämä nyt oli vuosikymmenien ajatusten purkaus.
"Älä rakenna hiedalle", lausui hän vihdoin. "Muista, ettei hän enää ole sama kuin ennen."
"Minä kyllä muistan sen."
"Että manalle mennyt kieltämättä on häneen jotakin jättänyt. Ajattele, kahdenkymmenen vuoden yhteiselämä, kolme lasta, — kuinka monta lienee kuollut. Raa'asti sanoen tapahtuu, että menet hakemaan jotakin, jota kerran nuoruudessasi rakastit, ja löydät raunion, jonka toinen on jättänyt jälkeensä…"
Metsänhoitaja Brovall löi nyrkkinsä pöytään.
"Perkele sentään!" tuli hänen huuliltaan.
Mutta hetken kuluttua olivat hänen kasvonsa rauhalliset ja hänen äänenpainonsa lempeä ja surunvoittoinen.
"Ajattelepas sentään, Constantin Gyllenmarck", sanoi hän, "ajattelepas sentään, että minä kolmattakymmentä vuotta uskollisesti olen häntä ajatellut."
"Mutta hän ei näy ajatelleen sinua yhtä uskollisesti. Voitko sanoa, muistaako hän enää vaatimatonta olemassaoloasikaan?"
"Muistaa kyllä, Gyllenmarck, ole varma siitä."
"Ja jos hän sinut ottaa vastaan, niinkuin oletat, voi se tapahtua siksi, että hän ja hänen perheensä tarvitsevat huoltajan. Kielenkääntäjillä ja lakkautuspalkalla olevilla luutnanteilla ei ole niinkään loistavat mahdollisuudet."
"Ooh, Gyllenmarck, sekin osa, sekin osa riittää minulle kirkkaan hyvästi."
Paroni Gyllenmarck puraisi huultaan: kaikki yritykset vaikuttaa tuon miehen ajatusmaailmaan ja mielikuviin olivat tuloksettomat. Niin, todellakin, eihän hän ollut suotta niitä vuosikymmeniä kasvattanut ja viljellyt.
"Amanda!" huusi metsänhoitaja Brovall, ja emännöitsijä tuli ovelle.
"Amanda menee kievariin sanomaan, että laittavat minulle hevosen kahdeksitoista. Ja sitten Amanda säälii hiukan kokoon tavaroitani."
"Mutta…" aloitti Manta hämmästyneenä.
"Ei viisastella nyt, vaan mennään", keskeytti Brovall jyrkästi.
Metsänhoitaja Brovallin äkilliset käytännölliset toimenpiteet hämmästyttävät paroni Gyllenmarckia, mutta eivät saa häntä suunniltaan.
"Et suinkaan sinä voi hoitoaluettasi noin jättää, ilman muuta", sanoo hän.
"Minä uskon, että asia on sinun veljellisellä avullasi järjestettävissä", vastaa Brovall kerkeästi ja toimellisesti.
Gyllenmarck katseli häntä pitkään ja tutkivasti: mieheen oli äkkiä tullut jotakin nuorekasta ja joustavaa, joka ei johtunut pienestä humalasta.
"Mutta pitäähän lesken saada pitää lainmukainen surukautensa", väitti hän kuitenkin kuivasti. "Ymmärrät itsekin, ettei sinun äkillinen ilmestymisesi vaikuta erikoisen tahdikkaalta. — Minä en väitä", jatkoi hän hiukan vaivautuneesti, "että se hänessä herättäisi turhia luuloja, ei tietystikään, mutta…"
"Kuule, veli Gyllenmarck", keskeytti Brovall hänet, "tällä kaikella sinä et horjuta minua vähääkään. Minä olen yli kahdenkymmenen vuoden joka päivä ajatellut häntä, ja sen pitäisi riittää…"
Eikä paroni Gyllenmarck enää vastustellut. Hän ymmärsi tai koetti ymmärtää. Kentiespä Brovall matkan varrella huomaa, ettei ole mikään nuorukainen, ja palaa takaisin. Mutta ellei huomaa, niin minkäpä ihminen oikeastaan voi patoutuneille ajatuksilleen, joita ympäristö ei ole kyennyt kuluttamaan pois; voihan olla, että hän oppii ajattelemaan ja toimimaan yksipuolisesti. Ja lopuksi: menköön vain, kenties hän oli nähnyt unta niin kauan aikaa, että oli hyvä aika herätä.
"Herran nimessä", sanoi paroni Gyllenmarck, "jos sillä tavalla ajattelet, niin minunkaan mielestäni ei ole muuta kuin kohtuullista, että suoriudut matkaan".
Ja niin lähti metsänhoitaja, maisteri Brovall, huonokulkuisilla kyytihevosilla koluamaan etelää kohti. Ei hän huomannut sitä, että hän oli vanha ja juoppo, ei hän huomannut sitä, että hänen vaatteensa olivat vanhanaikaiset ja hänen juhlapukunsa kiiltävä ja kulunut, — eihän hän ollut sitä vuosikausiin nähnytkään, — eikä hän osannut muistella vanhanpojanpuustellinsa puutteellisuuksia. Ei hän nyt riidellyt ylikyytimaksuista eikä haukkunut kievarinemännille huoneitten siivottomuudesta, vaan hän ajeli yöt päivät eteenpäin kuin unissaan ja makseli kyytipojille runsaat juomarahat, jotta nämä ajaisivat nopeammin.
"Mikähän meidän hosmestariin on mennyt", sanoivat ihmiset toisilleen, "ei ollut mies entisellään".
"Arvaa sen, vähemmästäkin juomisesta", arvelivat toiset.
Vasta rautatieasemalle tultua hän säpsähti. Omien laskujensa mukaan hänen olisi vielä ollut ajettava kolmetoista peninkulmaa eteläänpäin, mutta nyt tulikin rautatie vastaan. Kas, kuinka ennättävätkin niiden kulkuneuvojensa kanssa, ja kas, kun ei tullut tuota tarkemmin ajatelleeksi. Vaikka muistelihan hän selostukset niistä suurista vihkiäisistä ja tiesihän hän sitäpaitsi, mikä on lähin asema. "Mutta sitä käy vähän hajamieliseksi."
Ja kyytipoika nauraa tirskutti.
* * * * *
Niin Carl Eneas Brovall meni, ja syystalvesta hän palasi. Se uusi forstmestarinna oli kuluneen näköinen, hermostunut ja laiha eikä lainkaan salannut kärsimättömyyttään. Mutta maisteri Brovall ei nähnyt eikä huomannut. Häneltä meni koreat rahat puustellin uudelleensisustamiseen, mutta mitä siitä: olihan hänellä rahaa, perittyä ja säästettyä. Häneltä meni yhtä kauniit rahat toisen miehen lasten kouluttamiseen, mutta sehän kuului asiaan. Hän tuli hyvänsävyiseksi, ukkomaiseksi ja kiltiksi, ja ihmiset sanoivat, että hän tylsistyi. Mutta hän ei ollut tylsistynyt, hän oli onnellinen omalla vaatimattomalla tavallaan, olihan hänellä nyt omansa, — "Fenix-lintu", niinkuin paroni Gyllenmarck, ylimetsänhoitaja, sanoi.