II

Loppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin kääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet kuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa on supatusta, naurua ja kiimaa.

"Ryssänlikka", kuului ääni heidän takanaan.

Liinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin, jota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt, ja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko asian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan pahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.

Sillä hän on onnellinen; mitä hän siitä, mitä mikin sanoo. Sanokoot.

"Hävittömiä olemas", sanoo Nikolai.

Siihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja sielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään, häntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta nyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää, jos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole muilta aikaisemmin sellaista kuullut.

Liinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan kuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei muistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.

Eiväthän he osaa monta sanaa keskenään vaihtaa, mutta mahtaneeko se rakkaudessa ollakaan niin tarpeellista. Hänen mielestään asia on niinkuin sen osapuilleen pitääkin olla. Eikä hän näitä ajatellessaan tule miettineeksi, että rakkaus tavalla tai toisella koskaan tulisi muuttumaan tai puolelta tai toiselta loppumaan. Hän vain rakastaa ja siinä kaikki.

"Liinu", kuuluu taas vierestä.

"No?"

"Olemas loma."

"Mikä, lomako?

"Da da, loma."

Liinu ei tajua heidän harvasanaisen keskustelunsa koomillisuutta. Hän ymmärtää vain, että Nikolailla, tällä koreavartisella ja ruskeasilmäisellä pojalla on loma, ja ajattelee, että se kenties on sen hankkinut häntä varten. Eikä hän myöskään tiedä sitä, että tähän aikaan useimmilla venäläisillä sotamiehillä on loma, joko sitten pyydetty tai muuten otettu. Mutta synti olisi jättää häntä tänne pitkäksi aikaa kävelemään.

"Onko se pitkäkin?" kysyy hän.

"Aamu."

"Mitä, sanoitko sinä että aamuun?"

"Da da, aamu, urok."

Liinu säpsähtää. Nikolai on hankkinut häntä varten loman aamuun asti.

"Mitäs me nyt teemme?" kysyy hän.

"Ah, gjavelemas", vastaa toinen vilkkaasti ja levittää käsiään.

"Eihän sitä toki voi koko yötä kävelläkään."

"Ah, istumas sitten."

"Istumas", toistaa Liinu naurahtaen. "Eihän sitä missä tähän aikaan istukaan."

"Penkki, penkki, skatnejka."

"Siinä tulee kylmä."

"Shinel lemmin, ootshen lemmin. Antamas shinulle shinel, galubka."

Se tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen olisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.

"No mennään sitten", sanoo hän.

Seuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston penkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät kuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa viluttamaan.

"Ei, kyllä minun nyt on mentävä", sanoo Liinu nousten.

Venäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja nousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan, puhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen jokaista piirrettään.

"Kyllä nyt viimeinkin on lähdettävä", päättää hän viimein.

Heidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki nukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu on turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa jäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen kädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän sentään rakasti.

"Olemas kiire."

"Kiire."

"Joku odottamas?"

Kysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja kysymystä.

"Herrasväki?" jatkaa kysyjä edelleen.

Mutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki ole maalla.

"Sallimas mun tulla?" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti.
"Pieni, pieni aika vain, galubka."

Liinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla tapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö häntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän katselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on tehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään, tämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee ratkaisunsa.

"Tule nyt sitten", sanoo hän.

Ovi avautuu ja sulkeutuu heidän jälkeensä.