XII
Syksy on jo tullut ja vilja on leikattu. Osuuskunnan lokomobiili ja puimakone tuotiin jo päivemmällä Saareen, huomenna aletaan puida ja sitä voi kestää neljä tai viisi päivää, mahdollisesti kuusikin. Saa nähdä, minkälainen jyvän lähtö tulee olemaan.
Keskustelu tapahtuu pimeässä yössä. Nainen odottelee kujan mutkassa, entisen riihen luona, ja mies kääntyy kujalle maantieltä. Hän kulkee verkkaista tahtia ja viheltelee hiljaa kulkiessaan. Joskus hän sytyttää paperossin, mutta antaa sen jälleen sammua. On keskiviikko-ilta, eikä mies lainkaan tiedä, että nainen häntä odottelee. Hän luulee naisen jo aikoja sitten menneen luttiinsa ja ajattelee, että pianpahan minä tästä ehdin.
No niin. Nainen seisoo hievahtamatta paikallaan ja kuuntelee miehen hiljaista, tyytyväistä viheltelyä. Nyt mies ehtii kohdalle. Silloin:
"Niku!"
Tulija pysähtyy ja katselee ympärilleen.
"Ka, sinäkö siinä", sanoo hän huomatessaan naisen ja astuu kohti.
"Niin, minä", vastaa nainen ja äänessä on katkeruutta. "Keneksi minua luulit, Hiljaksiko?"
"Minä luulin sinun jo menneen nukkumaan, kun ei sinua kuulunut. Ja niin lähdin sitten minäkin tieheni."
"Kuinka minä tällaisessa kunnossa? Ja minä ajattelin, että sinulle on hauskempaa, kun minua ei tule."
"Joko taas! Ja siitä sinun kunnostasi, — en minä sitä huomaa eikä kukaan muukaan. Taidat itsekin vain turhia kuvitella."
"Voi, Niku rakas. Kyllähän minä sen verran asioita tiedän. Ja että sinä viitsit — juuri nyt."
"Mitä viitsin?"
"Kulkea seuran talolla tansseissa."
"Mutta puhehan oli, että sinä tulisit sinne myöhemmin. Ja minähän jo sanoin, että kun sinua ei tullut, niin lähdin pois."
"Ja sitten kuherrella Hiljan kanssa."
"Sinä nyt olet merkillinen. Olin niin tai näin, niin ei sittenkään kelpaa. Itsehän olet käskenyt puhella ja seurustella muittenkin kanssa, olet sanonut, että meitä muutenkin yritetään tarkata."
"Niin, mutta ei nyt sillä tavalla. Sinä olet ollut sen vieressäkin."
"Se on vale", sanoo mies karkeasti. "En minä pyri maantielle, tunnen sen muutenkin tarpeeksi hyvin."
"Ja muuten", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, "voinko minä sille mitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa. Yhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä vaan on housut jaloissaan."
Helmin on pakko itsekseen naurahtaa: paremmin tuskin olisi voinut sanoa.
"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla", valittaa hän. "Minä en jaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua."
He ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja äänettömyys on raskas ja painostava.
"Se on erehdystä", sanoo Niku viimein. "Ei kukaan katsele sinua kummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?"
"Ihmisillä on tarkat silmät."
"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä, piikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan."
"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin on se huomattava."
Sarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan. Hän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään. Sitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin mennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä. Minkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan? Oliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko sellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?
Helmi tyrskähtää itkuun.
"Minä menen järveen", itkee hän.
Nikun täyttää suuri rakkauden ja hellyyden tunne ja hän kietoo käsivartensa Helmin vyötäisten ympärille.
"Järveen", toistaa hän kuiskaten. "Muutahan me olemme suunnitelleet emmekä sellaista."
"Mutta, Herra Jumala, kun siitä ei kuitenkaan mitään tule."
"Ei tule!"
Niku puree hampaansa yhteen ja on pitkän aikaa vaiti. Sitten hän sanoo hiljaisesti:
"Tässä ei auta muu kuin puhua vanhempiesi kanssa."
Helmi kavahtaa seisomaan.
"Varjelkoon! Isä tappaisi meidät molemmat."
Mutta Niku pysyy edelleenkin tyynenä ja harkitsevana.
"Tokkohan sentään", puhuu hän tyvenesti. "Isäsi on uskonnollinen mies, ja murhasta on sitäpaitsi jonkunlainen rangaistuskin. Vaikka kyseessä olisikin tällainen isätön."
"Niin, mutta ei se sitä katso, kun suuttuu."
"Nyt en minä ymmärrä ollenkaan."
"Joo, mutta mikä ei käy, se ei käy."
"Mutta olenhan minä jonkunlainen työmies. Enkä ole antanut puheenaiheita itsestäni."
"Rakas Niku, tunnenhan minä sinut, mutta sittenkin… Sinä et voi ymmärtää."
"Osan ymmärrän, osaa en. Sitten ei auta muu kuin että lähdet kanssani sellaisena kuin olet. Kai mar valtakunnassa työtä löytyy kunnialliselle ihmiselle, joka ei kenellekään ole tehnyt pahaa. En minä ole kuullut, että kenenkään olisi nykyisin pakko kuolla nälkään."
"Sinähän tiedät hyvin, etten voi lähteä. Isä panisi jyrkän esteen."
"Sitten on lähdettävä salaa. Tai väkisin."
Helmin itku uudistuu taas.
"Ei ei", sanoo hän. "Minä en voi. Vaikka kuinka tahtoisin, niin minä en voi."
Sarkan Nikolai on aivan neuvoton.
"Rakastatko sinä minua sitten ollenkaan?" kysyy hän. Kysymys on hänestä aivan aiheeton samoin kuin vastauskin, jonka tietää tulevansa saamaan. Mutta hänen oli kuitenkin pakko tehdä se.
"Kyllä sinun pitäisi se tietää. On meillä siitä riittävästi kokemuksia, kummallakin."
"Mutta mitä pirua meidän sitten on tehtävä?"
Helmi on taas aivan tyyni, kun hän vastaa:
"Emme voi muuta kuin odottaa. Odottaa, mitä tuleman pitää."
* * * * *
Sellainen on se keskustelu, joka tapahtuu muutamana mustana alkusyksyn yönä Saaren vanhan riihen kynnyksellä. Ei se juttuaminen paljon antanut toiselle, ellei toisellekaan. Kesäinen rakkaus oli saanut syksyisen sinetin, siinä koko historia.
Sarkan Nikolai saattelee ääneti Helmin tämän lutin ovelle.
"Et sinä käy sisällä enää?"
"En minä tällä kertaa. Ja huomenna on sitäpaitsi hikinen päivä. Minä vähän mietiskelen itsekseni asioita."
"Kuule", huohottaa Helmi säikähtyneenä, "sinä et vain saa lähteä minnekään. Kuinka minun sitten käy?"
"Kuinka sinä sellaista voit ajatellakaan", naurahtaa Niku. "Hyvää yötä vaan!"
"Hyvää yötä."
Siihen se jäi. Ristiriitaisin miettein vaeltelee Sarkan Nikolai pimeää päärakennusta kohden. Vaikka hän miten koettaa sommitella yhteen tapauksia, sattumia ja puheita, niin selvyyteen hän ei pääse. Tehdä ja ei tehdä, olla ja ei olla. Mikä tästä lopuksi tulee. Silmänräpäyksen ajaksi häneen jo menee ajatus, että olisi paras koota hynttyynsä ja painua maantielle. Kirjoittaisi sitten Helmille, että tule jälessä. Mutta lopuksikin ajatus tuntuu hänestä mielettömältä. Hän rakastaa Helmiä ja seisoa tässä täytyy vieressä, vaikka puukkoja sataisi.
Väet ovat jo palaamassa iltamista ja pihalla tulee Hilja häntä vastaan.
"Mitä sinä täällä kuljet ja kärkyt?" kysyy tyttö veikeästi ja pysähtyy.
"Kävin antamassa varsalle juomista", vastaa Niku jurosti. "Entä minne sinä saattajasi jätit?"
"Tällä kertaa oli tytöllä huono onni. Oli parempia viejiä."
"Vai jo oli. Hyvää yötä sitten."
"Eikö sinulle kelpaisi tulla katselemaan minun puotiani?"
"Mene helvettiin", murahtaa Niku hampaittensa raosta ja kävelee portaita kohden.
"Kuulehan, Niku", sanoo tyttö äkisti ja tulee lähemmäksi. "Minä sanon sinulle yhden asian. Turhaan sinä Helmin luttia vahtaat. Ei sinne ole päässyt kukaan muu, etkä sinne pääse sinäkään."
Kun Sarkan Nikolai vääntää tuvan ovea salpaan, ei hän tiedä, pitäisikö hänen itkeä vaiko nauraa.