VARKAUS
Elämä Kaarretahon kruununtorpassa, numero 89 Vaalajärven pitäjän Kaitmitkaidan kylässä, kuten torpankirjoissa niin uljaasti sanottiin, ei todellakaan ollut liiallisella hyvinvoinnilla ja ylenpalttisilla nautinnoilla pilattu.
Päivä meni, toinen tuli, vuodet kuluivat, Anselmi teki työtä minkä kerkesi, aina kun oli siihen tilaisuudessa, akka haukkui miestänsä ja teki lapsen joka vuosi, mutta köyhyys ei ottanut väistyäkseen Anselmin hallitsemasta kruununtorpasta.
— Kyllähän tässä vielä, kyllähän tässä vielä… hoki Anselmi ja uskoi sankarillisesti, että kylläpähän Jumala, kylläpähän Jumala, kun muilta hommiltaan ehtii, vielä luo armollisen katseensa hänenkin joukkonsa puoleen, niinkuin saarnamies Annaperin seuroissa oli häntä lohduttanut. Mutta Jumala ei nyt ollut vielä ehtinyt ottaa Anselmin vaivoja käsittelynalaiseksi, vaan antoi hänen edelleenkin kilvoitella köyhyydessä ja uskossa.
— Ynnä kurituksessa, teki Anselmin mieli lisätä, mutta mikäpä hän oli viisauksia lausumaan.
Itse asiassa ei Anselmin aineellinen asema suurin piirtein eronnut tuhansien muiden torpparien asemasta. Jos he jollakin tavoin olivat saaneet itselleen hankituksi hevosen, niin he vetivät rahtia kesäisin ja Kemi-yhtiön tukkeja talvisin, ja elämä oli jotenkuten siedettävää. Mutta ellei heillä sitä ollut, — ja tähän ryhmään kuului Anselmi Elsanpoika Kaarretaho — niin he tanasivat metsäherran tai maanmittarin töissä kesäisin, puulaakin talvisin ja ellei mitään sopivaa souvia sattunut eikä muutenkaan ollut eteensä katsonut, näkivät nälkää, kunnes taas sattui eteen reikä, josta pääsi livahtamaan. Eihän se hevosenpito sitäpaitsi oikein olisi Anselmille sopinutkaan, kun lähimpään valtatiehen oli lähes neljän peninkulman matka.
Naapurit, Kaitmitkaitalaiset, pitivät Anselmia hiukan löylynlyömänä ja alituisen pilan esineenä.
— Lyö Anselmille piimää leiliin ja anna sille viisikymmentä penniä, niin kyllä juoksee edestakaisin kirkolla, sanoivat he.
Kirkolle oli viitisen peninkulmaa.
Mutt’ei Anselmi silti löylynlyömä ollut, vaikka ei ollut liiallisella neron runsaudellakaan pilattu.
Hän oli vain köyhä, niin verrattoman köyhä. Pakko pani juoksemaan.
* * * * *
Nyt oli talvi jo kulunut puoliväliin eikä mitään elinkeinon apua ollut ilmestynyt.
Anselmi istui tupansa penkillä ja harkitsi ankarasti tätä asiaa, niinkuin oli jo monta viikkoa tehnyt. Aina väliin hän imaisi puoleksi sammunutta piippuaan, sylkäsi tarmokkaasti ja katseli taas eteensä.
Lapset temmelsivät puolialastomina ja nälissään lattialla ja piirtelivät epämääräisiä kuvioita isän sylestä, mutta kaksi lähinnä nuorinta oli joutunut riitaan harvinaisesta aarteesta, jonka toinen oli löytänyt: kuolleesta hiirestä. Kaikkein nuorin, yhdentoista kuukauden, jolla oli vanhuksen kasvot ja auttamattoman väärät jalat, katseli riitaa äänettömänä yksinäiseltä paikaltaan keskellä lattiaa ja suhtautui siihen ylemmän tyyneydellä.
— On se hyvä, että on edes puita tarpeeksi, mietti Anselmi. Jos tuuli alkaa nurkasta puhaltaa, niin lisää vaan puita pesään.
Akka hämmensi jotakin keittoa takan ääressä. Hän oli koko päivän kotkottanut Anselmille ja piti nyt pienen paussin, miettiäkseen, mistä päästä seuraavan saarnansa alkaisi. Anselmi seurasi hämmentämistä silminnähtävällä mielenkiinnolla, mutta mitä keitto tulisi sisältämään, sen tiesivät vain Jumala ja akka. Vesi siinä ainakin tulisi olemaan päätekijänä.
— Menisit siitä edes jonnekin, tokaisi akka.
— Nyt se alkaa, ajatteli Anselmi ja yhtäkkiä hänen mieleensä muistui metsäherran grammofooni. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää vähän veivistä, niin jo soitti vaikka miten pitkän liverin. Anselmia rupesi naurattamaan, mutta hän hillitsi itsensä eikä puhunut mitään.
— No! tiukkasi akka.
Anselmi pani lähtevän näköisenä naapukan päähänsä.
— Minne minun pitäisi mennä? kysyi hän.
— Mene jostakin kyselemään töitä.
Anselmi oli neuvoton. Hän oli jo kolunnut kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat. Ei ollut ollut metsäherralla eikä pappilassa. Ei kukaan tarvinnut. Sitten hän oli mennyt kauppiaan luo pyytämään vähän tavaroita velaksi. Hän oli puhunut kauan ja vakuuttavasti, oli luvannut vaikka tunkiota nuolla, kunhan vain saa sen ja sen. Kaksi markkaa oli saanut ja siitä oli nyt kolme viikkoa.
Puute kävi jo liian pitkälliseksi ja rasittavaksi.
— Onhan tuo edes hyvä… aloitti Anselmi.
— Mikä sitten? keskeytti akka.
— Että lapset ovat terveitä, jatkoi Anselmi viattomasti.
Laihuutta ja jatkuvaa kitumista ei Anselmi osannut pitää vikana eikä minään. Samanlaisia ovat muittenkin penikat ja kylläpähän korjautuu kun kasvavat.
Akan täytyi naurahtaa, mutta sai pian entisen vakavuutensa takaisin.
— Kyllä tästä kunnan puoleen on käännyttävä, sanoi hän.
— Eipä ollut apua, kun koetettiin, väitti Anselmi. Onpahan köyhempiäkin.
Ja jonkunlainen hyvämieli kirkasti hänen yksinkertaiset kasvonsa.
— Ellet olisi myynyt koiraasi, puhui akka taas, voisit nyt mennä linnustamaan. Se apu siitäkin olisi.
— Saatiinpahan siitäkin viisikymmentä markkaa, vastasi Anselmi. Viisikymmentä markkaa, joo. Ja tarpeeseen tulivat. Elää nujuutettiin niinkuin paremmatkin pari kuukautta.
— Ja hyvä kuuluu olevan, jatkoi Anselmi, kun akalla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Sellainen tyypillinen, pystykorva, haukkuva lintukoira. Kyllä minä kirkolla kuulin ja joka sanan muistan.
Nyt lasten leikki yltyi tavanmukaiseksi, todelliseksi tappeluksi. Anselmi katseli, kuinka akka tarmokkaalla kädellä ja asiantuntemuksella asetti tappelun, nousi sitten ja painui ulos.
— Minne sinä menet? kysyi akka.
— Pyssyn otan ja menen katsomaan, näkyisikö lintuja.
— Mitä sitä turhia? Kun sen koirankin möit.
— Pakkohan siihen oli. Ja saapa tuolla käydä. Ei ota jos ei annakaan.
Pimeässä navetassa ammui torpan ainoa lehmä. Anselmi avasi oven ja vilkaisi sisään. Siellä se seisoi lamassa niinkuin ennenkin ja inui Anselmia vastaan. Jäkäliä oli pakko sillekin syöttää.
— Älähän murehdi, kanttura, sanoi Anselmi toverillisesti. Kunhan tästä kesäkin vielä tulee, niin saat heiniä. Ja ensi syksynä tehdäänkin eri tavalla.
Lehmä ammahteli iloisena lupauksesta, mutta vähän kuin epäillen, kuinka sen kesään pääsemisen kanssa oikein on.
— Sen kun tappaisi, ajatteli Anselmi, nousten suksilleen, niin jo valuisi ruokaa pitemmäksi aikaa. Mutta liian äkkiteko se olisi. Sitten olisi sekin toivo poissa ja mistäs tenaville maidon otat?
* * * * *
Anselmi hiihteli metsiä ristin rastin, ilman mitään päämäärää. Nousi vaaralle, painui taas aavalle, mutta mitään ammuttavaa ei näkynyt.
— Mitäpäs sitä ilman koiraa, ajatteli hän. Taisi olla sittenkin tyhmää kun tuli myydyksi. Mutta paremmat taitavat Killillä olla päivät puulaakin herran luona kuin isäntäväellä täällä kotosalla.
Ja taas Anselmi hartiain takaa potkaisi sivakoitaan eteenpäin.
Alkoi jo painua illaksi ja Anselmia uuvutti. Mistäpä ne liiat voimat, ei ollut tullut liikoja syödyksikään. Olisi sitä nyt joku lintukääkäle tarvinnut saada hollille. Mutta eipäs. Kun ei, niin ei. Se on se köyhän osa sellainen.
Luonto ja hiljainen metsä antoivat Anselmin ajatuksille suuntia ja hän hidasti kulkuaan. Annahan kun päästään kesään ja työn päästä kiinni. Kyllä silloin katsotaan eteen, katsotaan totisesti, jos ei tähän mennessä ole katsottu. Ei tule olemaan muijalla sanansijaa, jos tähän mennessä liekin ollut.
Tästä Anselmi johtui miettimään, että kuinkahan se hänen kohtansa onkin sellainen. Muille aina jotenkin onnestaa ja lykästää, mutta eipähän satu hänen kohdalleen. Sattuisipa edes kerrankaan. Mutta kaipa Jumala, joka pitää huolen riekoistakin…
Uupumus alkoi jo saada ylivallan, ruumis oli läpihiestynyt ja Anselmi istahti kaatuneelle, lumiselle puunrungolle pannen tupakaksi. Kukapa häntä auttamaankaan, kun ei tiedä, koska saa omansa takaisin. Selväähän se on, liiankin selvää. Mutta kun edes töitä antaisivat!
Anselmin havahdutti mietteistään porolauma, joka tulla tömähdytti siihen ja alkoi penkoa lunta. Jäkälää kai hakivat.
— Noillakin on ruokaa tarpeeksi, ajatteli Anselmi katkeruudetta. Mutta ehkäpä se omena tipahtaa joskus minunkin kohdalleni…
Sitten hän rupesi tarkastelemaan merkkejä. Joo, Matti Pongun, lappalaisen merkkejä olivat useimmat. Kyllä se Jumala siunaa sitä omaisuutta toisille, niinkuin Matti Pongullekin, ja toiset saavat olla ilman ja kärsiä. Matti Pongullakin poroja tuhansiin. Jos yhden vei rutto ja toisen tappoi susi, niin uusia sikisi. Ja jos tuosta nyt ampuisi yhden, niin tuskin Matti sitä koskaan tietämään tulisi.
Kuin välähdys meni Anselmin päähän, että tuosta hän täräyttääkin yhden. Ei hän varasta. Huomenna hän menee Matti Pongun luokse ja sanoo: »Nälissäni minä sen tein, mutta anna anteeksi. Rahaa minulla ei ole, mutta kesällä tulen töihin taikka maksan. Matti Ponku kuuluu olevan ymmärtäväinen mies ja mukava mies, kyllä se antaa anteeksi. Ja niin päästään sitten kevääseen eikä joka päivä tarvitse kuulla akan kramahvoonaamista.
Anselmi nousi, laukaus kajahti metsässä terävänä ja särmikkäänä, ja sitten se oli tehty. Lauma karahti pakoon, sen kopareiden kapse eteni, mutta yksi makasi verissään hangella. Hetkeksi Anselmin silmissä musteni, hänen jokainen jäsenensä vapisi ja hänestä tuntui kuin puitten takaa sukeltautuisivat esiin Pongun Matti ja hänen poikansa, poliisi ja nimismies ja tarttuisivat häntä risaiseen kaulukseen: „Ahah, jopa tapasimme sinut teossa, poronvaras”. Kittilään, Kittilään, Kittilän linnaan, siellä saat miettiä… Mutta metsä pysyi äänettömänä, ruudinsavu hälveni ja vain pakkanen paukahteli puissa. Eläin makasi siinä, mihin oli jäänytkin.
Anselmi palautti mieleensä kaikki lupauksensa, rauhoittui ja rupesi nylkemään poroa. Sitten hän asetti ruhon eteensä suksille, sitoi taljan selkäänsä ja alkoi rauhallisesti hiihdellä kotia kohden.
Pihalla tuli akka häntä vastaan.
— Herra Jeesus, mitä sinä olet tehnyt! huudahti hän.
— No nyt ei tarvitse ainakaan lihan puutetta inistä, vastasi Anselmi hymyssä suin.
— Tarvitse! voihki akka. Ei sinusta tähän asti ole ollut hyötyä muussa kuin lasten laitossa ja nyt vielä toimitat itsesi linnaan.
— Mitäpä vahinkoa siinä sitten on, kun te vaan elätte, virkahti Anselmi. Huomenna menen Ponku-Matin luo ja kerron koko jutun. Kyllä se antaa velkana olla kesään asti.
— Menet minkä menet.
Eukko jatkoi periaatteesta vatkuttamistaan, mutta näytti kuitenkin rauhoittuvan.
Seuraavana yönä Anselmi ja hänen perheensä nukkui kylläisenä ja rauhallisena, ja aamulla Anselmi sonnusti itsensä matkalle.
* * * * *
Ponku-Matti oli kyllä mukava mies, mutta poro, jonka Anselmi oli ampunut, ei ollutkaan hänen. Hän katseli vuoroin korvia, jotka Anselmi oli tuonut, vuoroin niiden tuojaa ja jahkaili.
— Kyllä sinä minun puolestani velaksi saisit, jos se minun olisi ollut, lauloi hän, mutta se näkyykin olevan Hietaniemen. Mene sopimaan hänen kanssaan.
— Kun ei ole rahojakaan kouraan tyrkätä, valitti Anselmi. Varkaaksi minä nyt tulen.
Ponku-Matti, lappalainen, mietti hetken.
— No, kyllä sinä minulta saat viisikymmentä kruunua maksaaksesi ja sovinnoiksi, jos vaan lupaat kesällä tulla töihin, päätti hän.
— Mutta jos se sittenkin panee varkaaksi.
— Kyllä me kaikki varkaita olisimme, jos olisimme sinun veroisiasi köyhyydessä, lohdutti Ponku-Matti.
Täynnä toivoa hiihteli Anselmi Hietaniemeen, mutta Hietaniemi ei ottanut vastaan tarjottuja rahoja.
— Varas on varas ja varkaana tuomittava, sanoi hän topakasti.
Ilmankos olikin suuri lakimies ja ajoi pitäjäläisten asioita käräjillä.
* * * * *
Oli siis päätetty, että Anselmi oli joutuva linnaan. Nyt hän istui vanginkuljettajan vieressä Annaperin pirtissä ja odotti kihlakunnanoikeuden päätöstä.
Kittilään tästä tuli meno, Kittilään tai Oulun linnaan, kysymys oli vain siitä, miten pitkäksi aikaa.
Akka istui hänen vieressään toisella puolen, itkeskeli ihmisille surkeuttaan ja haukuskeli miestään.
— Sanoinhan minä, motkotti hän, että se siitä tulee.
— Niinpä sanoit. Mutta elettypä on. Kelpasivatpa lihat sinullekin.
— Kuulkaa nyt, hyvät ihmiset, sanoo minun yllyttäneen…
Anselmi on köyhän nöyryyden juurikuva, hän istuu vain ja tuijottaa, toivoen, että päätös pian tehtäisiin, mutta ovet pysyvät auttamattomasti suljettuina.
— Kyllä se on hyvä, että tuollaiset opetetaan, sanoivat poromiehet. Vaikka kyllä se koetti selittää, että nälissäni minä tässä… Ja sovintoakin muka oli tarjonnut.
— Hyvä se on, vastataan. Löylynlyömähän se on koko mies…
— Niinpä hyvinkin. Sitä se Hietaniemikin oikeudessa, että opettaa se täytyy eroittamaan omansa ja toisen oma.
Oikeussalin ovet pysyivät vielä kiinni. Väliin kuului sieltä tuomarin korkea ääni, väliin taas jonkun lautamiehen jäyheä basso. Ja hetki hetkellä kävi Anselmin mielentila oneammaksi ja akan motkotus yltyi. Mitä ne siellä nyt sitkuttavat, sanoisivat, että linnaan menet ja sillä hyvä.
Vihdoin viimein ovet sitten lennähdytettiin selälleen ja ihmiset käskettiin sisään. Nyt se sitten nähdään!
"— Ja koska on todistettu", lukee tuoman hitaasti ja tyynesti, "että vastaaja, Anselmi Elsanpoika Kaarretaho, on äärimmäisessä hädässä ampunut kysymyksenalaisen poron sekä jo seuraavana päivänä tarjonnut asianomistajalle siitä korvausta, kihlakunnanoikeus, ottaen huomioon nämä lieventävät asianhaarat, harkitsee oikeaksi kanteen kokonaisuudessaan kumota, velvoittaen vastaajan kuitenkin asianomistajalle suorittamaan korvauksena ammutusta porosta kolmekymmentä markkaa. Asian näin päättyessä saavat asianomaiset itse kärsiä kulunsa."
Asianomaiset saivat käydä ulos.
— Onpa vielä jälellä hovioikeus, sanoo Hietaniemi uhkamielisesti.
— Ja senaatti, säestävät toiset poromiehet.
Anselmi ei vastaa mitään. Nöyränä ja kiitollisena alkaa hän tallustella kotiaan kohti, ja akka kulkee hänen jälessään rähisten, että nyt ne Pongun rahoilla ostetut jauhotkin ovat loppuneet.
Mutta Anselmista tuntuu sittenkin, kuin olisi omena kerran pudonnut hänenkin kohdalleen.