IV.

— Viinuri, täyttäkää lasit. Täyttäisimme itse, mutta emme jaksa, emme todellakaan jaksa. Mutta juoda maljat pohjaan, sen me jaksamme…

Erkki Nurmelainen oli noussut pöydälle ja antoi merkin, että hän aikoi pitää puheen.

— Silentium!

— Hyvät herrat! aloitti Nurmelainen. Minulla ei ole monta sanaa sanottavana, ja nekin, mitä olen aikonut sanoa, voin supistaa yhteen ainoaan lauseeseen: jo sen takia, että olet Sten, pidä pääsi pystyssä.

— Hyvä! huudettiin joukolla.

Gunnar Sten nousi, teki lyhyen kumarruksen, ja vaipui takaisin sohvalle.

— Ei kannata surra, kuiskasi Einar Malm hänen vieressään. — 'Mister du en, stå dig tusende åter…'

— Hän oli niin hyvä ja niin kaunis, sopersi Gunnar Sten puoliääneen, tuijottaen tylsästi eteensä. — Minä rakastin häntä niin paljon, eikä kukaan voi häntä korvata…

— Mutta tämähän on kunnianloukkaus koko naissukua kohtaan, kivahti Einar Malm tolkuttomasti juovuksissa, ja etupäässä minun omaa sisartani kohtaan.

Nurmelainen iski Malmille silmää.

— Oikein! näytti tuo silmänisku sanovan.

— Mitä sinä höpiset? kysyi Gunnar Sten nostaen katseensa maasta.

— Pidä korvasi auki ja kuuntele, äläkä sure menneenvuotista lunta, tolkutti Einar Malm. Sanoin, että hän itkee silmänsä piloille, ja se on vahinko, sillä asiantuntijat vakuuttavat, etteivät ne suinkaan ole rumat…

— Ihanalla asteella sinä, jonka katse vielä viipyy silmissä, tokaisi Nurmelainen pöydän toiselta puolen. — Minä en vuoteen enää ole uskaltanut nostaa katsettani niin korkealle…

Gunnar Sten oli kuin unesta herännyt. Hän nousi seisomaan ja löi nyrkkinsä pöytään.

— Älä häpäise häntä tässä seurassa, huudahti hän ja viskasi lasinsa kohden Nurmelaisen kasvoja, mutta osui seinään.

— Mitä! Häpäiseekö hän sisartani, kivahti puolestaan Einar Malm nousten hänkin pystyyn. Tuommoinen vain, tuommoinen Nurmelainen.

— Resonneeratkaa rauhallisesti, pojat, sanoi Nurmelainen tyynesti. — Mikäs minussa on vikana? Jos olen epämääräistä lähtöä, olen kai silti tässä seurassa yhtä hyvä kuin joku toinenkin…

— Sinäkin voisit tarkemmin punnita sanasi, virkahti Gunnar Sten Einar
Malmille.

— Totta kyllä, mutta minä puhuin pelkkää totuutta.

Gunnar Sten vaipui mietteisiin, sen verran, kuin hän tässä tilassa ollen voi mietteisiin vaipua.

Kotona kävi tietysti kaikki kuiskaillen, ja kaupunkilaiset loivat ohikulkiessaan kysyviä silmäyksiä Stenien taloon. Niin, — sehän oli luonnollista. Isä oli vanhentunut, hänen hiuksensa harmenivat, ja hän kulki synkkänä ja äänettömänä. Hänen luokseen enemmän kuin kotiinkaan ei Gunnar Stenillä ollut asiaa.

Ajatus piinasi häntä, mutta kun se lensi Elsa Almiin, tunsi hän sydämessään pitkän, pistävän viillon. "Mitä se hyödyttää?" "En voi muuta kuin sääliä." Herra Jumala, mihin hän oli ryhtyvä, minne hän oli joutuva? Oliko hän todellakin niin kurja! Elsa Alm, jota hän oli ajatellut kuin korkeampaa olentoa — eikä hänelläkään ollut muuta sanottavaa!

Hän oli juovuksissa, hän tunsi sen, mutta hän nousee tästä paikasta ja juoksee hänen luokseen, vielä kerran, toistamiseen. Hän heittäytyy polvilleen tytön eteen: "Sinä et saa, sinä et voi, katso kuinka minä rakastan sinua. Armahda edes minua, etten minä hukkaan joutuisi." Mutta samalla hänen mieleensä tuli tytön ilmeetön katse ja värähtämättömät kasvot, ja oli kuin kylmää jäätä olisi laskettu hänen rinnalleen.

— Se peli on menetetty, ajatteli hän, koettaen olla järkevä.

Jossakin kaukana pauhasi orkesteri, ilma oli täynnä tupakansavua ja humua, tuossa iloitsivat toverit. Tämäkö nyt sitten oli sitä elämää? Vai oliko tämä vain alkusoittoa sille, joka tuleman piti.

Joku kertoi jotakin juttua. Se oli surullinen juttu, mutta Gunnar Sten kuuli vain Einar Malmin puolittain pilapäisen huokaisun:

— Voi, äiti, jos tietäisit, niin ainoan hameesi möisit ja pois hakisit.

Koko joukko purskahti nauruun, mutta Gunnar Stenin silmiin nousivat kyyneleet. Ah, ollapa nyt äiti! Äiti, joka ajattelisi myötätunnolla, joka rakastaisi ja joka ei koskaan jättäisi.

Elsa Alm! Niin. Se oli siis lopussa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti.
Paras, kun koettaa olla ajattelematta.

Hän lykkäsi kylkeen Einar Malmia, joka katseli kattoa ilmeettömin, kiiltävin silmin.

— Puhuitko sinä totta äsken? kysyi hän.

— Kautta kunniani, vastasi Malm välinpitämättömästi.

Gunnar Sten tunsi voittamatonta halua saada osakseen hellyyttä ja hyvyyttä, sellaista hiljaista, rauhoittavaa ja lämmittävää. Sama se keneltä.

— Minä menen hänen luokseen, sanoi hän.

— Mene, vastasi Einar Malm.

— Mistä löydän hänet?

— Kysy ensimmäiseltä vastaantulijalta. Hän tietää sen yhtä hyvin kuin sinä.

— Voisinko ehkä mennä kotiin?

— Sen sinä voit arvostella paremmin kuin minä.

— Minä menen sitten.

— Mene, mutta älä saarnaa siinä.

Einar Malmin ääni hukkui soittoon ja taukoamattomaan huminaan, ja
Gunnar Sten poistui huomaamattomasti.

Margit Malmilla oli säihkyvät silmät, alati hymyilevät huulet ja keinuva vartalo, ja hän otti Gunnar Stenin vastaan purskahtaen nauruun.

— No, tuhlaajapoika, onko nyt mielesi hyvä?

Ei, sitä se ei ollut. Näkihän sen. Sitäpaitsi hän oli saanut rukkaset, absoluuttiset rukkaset.

— Niin. Niin tulisi käymään. Minä tiesin sen, sanoi tyttö.

— Sinä olet kertonut hänelle tämän surullisen jutun?

— Tietysti. Heti kun kuulin sen. Parempihan oli, että minä sen kerroin kuin että sen olisi tehnyt joku toinen asianmukaisilla koristuksilla varustettuna.

— Ja mitä Elsa sanoi kuullessaan?

— Hän sanoi aavistaneensa, että jotakin tällaista tulisi sinulle tapahtumaan. Kertoi, ettei pitkiin aikoihin ollut sinun kanssasi ollut tekemisissä — Jumalan kiitos.

Gunnar Steniä värisytti ja hänen hampaansa kirskahtivat, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi syvän häpeäntunteen valtaavan mielensä ja hän painoi päänsä alas.

— Ja luuletko sinäkin nyt, Margit, kysyi hän tuokion kuluttua, että minä olen mahdoton mihinkään?

— En, vastasi tyttö vilpittömästi ja melkein hellästi, sillä siinä tapauksessa en olisi nauranut sinulle kun tulit.

— Mitä sinä ajattelet minusta?

— Ajattelen vain: runoilija.

Gunnar Stenin tuli hyvä olla, hän melkein tunsi kaukaista onnen tunnetta, ja häntä hävetti istua tässä huoneessa hienosti humalassa.

— Sinä olet sittenkin hyvä tyttö, lausui hän melkein huomaamattaan.

— Niinkö? naurahti tyttö. — Sinä olet siis tähän asti epäillyt. Se ei ole kauniisti tehty. Vaikka kyllä olen sinun huomannut pitävän minua jonkunlaisena "varaventtiilinä", jonka luokse olet tullut, kun teillä on ollut jotakin vinossa.

— Miksi sanoit runoilija? En ole eläissäni edes yrittänytkään tehdä ainoatakaan runoa.

— Minusta vain tuntuu siltä, en tiedä miksi. Jokainen sanoo, ettet sinä ainakaan ole niitä Stenejä, jotka käyvät kauppaa.

— Se on mahdollista. Mutta mihin nyt ryhdyn?

— Se sinun pitäisi itse tietää.

— Niin. Kunpa sen tietäisin. Mutta minä en tiedä. Minä en ylimalkaan kelpaa mihinkään kunnolliseen.

— Sepä on synkkä itsetunnustus. Mutta nyt voit ainakin lähteä ulos kanssani, sillä jos isä sattuisi tulemaan tänne, luulisin, ettei hän pitäisi erikoisen tahdikkaana, että istut täällä ja tuoksuat väkeville.

— Minä luulen, ettet sinäkään…

— No menköön tämä kerta, tällaisten tärisyttäväin tapausten jälkeen.

— Sinä vihaat väkijuomia?

— Herra varjelkoon, — en. Mutta juopuneet gentlemannit ja köyhät juopot ovat minulle kauhistus.

— On sinullakin mielipiteitä.

— Tietysti. Ajatukseton en ole, vaikka syrjäinen ehkä joskus voisi sitä väittää.

— Luulen, ettei kukaan sellaista väittäisikään.

— Ole huoletta. Kuulen sen säännöllisesti kolme kertaa päivässä niinkuin syönkin. Ellen sitä kuulisi, luulisin tehneeni tyhmyyksiä — kuten sinä — ja seuraava yö olisi levoton. Nyt nukun rauhassa saatuani annokseni.

— Sinä olet verraton!

— Veljeni Einar on huomannut sen jo aikoja sitten.

Sumuisilla kaduilla liikkuivat ihmiset kuin varjot; kuuli kuinka he kulkivat, ohimennen saattoi erottaa jotkut tutut kasvonpiirteet, kuuli hevosten ja raitiotievaunujen ajavan ohitse, näki niiden vilahtavan, ja sitten katosi kaikki taas sakeaan sumuun ja usvaan ikäänkuin kaiken ulkopuolelle. Mutta tämän kaiken yli kuului taukoamaton humu ja kohina, jossa mitään yksityispiirteitä ei voinut erottaa ja josta ei voinut sanoa, mistä se tuli ja minne se meni, suurkaupungin iankaikkinen, selittämätön kohina. Kaikilla oli kiire, kaikilla niillä näytti olevan koti tai päämäärä, johon pyrkivät, ja tässä kulki hän, Gunnar Sten, katsellen ihmismerta, johon oli hukkuva.

Mihin hän oli ryhtyvä?

Hän kulki äänettömänä, tuskin muistaen tyttöä, joka kulki hänen rinnallaan, ja kun hänen ajatuksensa ennättivät määrättyyn kohtaan, tunsi hän vihlaisun sydämessään.

— Suo anteeksi, Margit, sanoi hän kavahtuen. — Sellaista se on.

— Niin. Valitan, etten ole Elsa Alm. Sillä häntä sinä tällä hetkellä ajattelet.

Gunnar Sten ei voinut kieltää eikä myöntää. Hän kulki vain ja ajatteli: mitä tekee Elsa Alm, missä hän on tällä hetkellä, ajatteleeko hän minua ollenkaan? Kun hän edes tulisi vastaan? Ja jos hän tulisi vastaan — tuntisiko hän mitään, kun näkisi Gunnar Stenin toisen rinnalla.

Hän tunsi taas tuon jo tuttavaksi tulleen vihlaisun povessaan ja äkkiä hän sanoi toverilleen:

— Mennään jonnekin.

— Minne?

— Minne vain tahdot?

— Kiitän, mutta menen tällä kertaa kernaimmin kotiin.

Yöllä ei Gunnar Sten voinut nukkua. Hän tunsi menettäneensä kaiken, menettäessään Elsa Almin. Ajatukset pyörivät hänen päässään, hän rakensi suunnitelmia ja tuulentupia, hylkäsi ne, rakensi taas ja hylkäsi uudelleen. Kaikissa niissä väikkyi Elsan vaalea, lohdullinen kuva.

Hän nousi vuoteeltaan, tupakoi, joi vettä, koetti punnita asioita kylmästi järkeillen, mutta siitä ei tullut mitään. Sitten hän taas heittäytyi vuoteeseen ja vääntelehti kuin heikko sairas, mutta ajatukset jatkoivat kidutustyötään. Joskus sekaantui mielikuviin Margit Malmin säteilevä, kaunis kuva, hän koetti pysähtyä ajattelemaan sitä, mutta se haipui olemattomiin ja sijaan astui taas Elsa Alm tyynenä, kauniina ja hillittynä. Näin syvästi ei hän tiennyt Elsaa ennen rakastaneensa.

Kotiaan hän ei enää ajatellut.

Aamun sarastaessa ei hän ollut ummistanut silmiään. Hän soitti Elsalle ja pyysi saada tavata, mutta vastaus oli kielteinen.

Nyt hän ei enää harhaillut kaduilla. Hän riensi lähimpään kapakkaan.