V.
Seuraavat päivät Gunnar Sten etupäässä kuljeskeli pitkin kaupunkia. Hän viipyi kauan paikoissa, missä joskus oli ollut Elsa Almin kanssa tai mihin hänestä liittyi joku muisto, pieninkin. Välistä hän oli menehtyä tuskaansa, joskus hän vaipui kaukaisiin, haaveellisiin ajatuksiin, toisinaan hänessä heräsi villi, sykähdyttävä toivo. Hänen taipumuksensa yhdistää Elsa Alm kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan kävi suorastaan sairaalloiseksi, mutta ajatuksiaan ei hän ankarimmillakaan ponnistuksilla saanut hallituksi. Joskus hän oli ajatuksissaan ja mielikuvissaan löytävinään tuskallista, tajuamatonta nautintoa.
Samassa häntä vaivasi häpeäntunne ja paha omatunto. Se tapaus, joka oli katkaissut hiuksenhienon ja tuskin huomattavan siteen Elsa Almin ja hänen väliltä, aukeni suunnattomaksi, ylitsepääsemättömäksi kuiluksi. Hän katui sydämestään tapausta, mutta huomasi kauhukseen, ettei katumus johtunut teon rikollisuudesta, vaan yksinomaan siitä, että hän oli menettänyt hänet, jota tiedottomasti oli rakastanut.
Välistä häneen meni raivoisa kostonhimontunne ja hän ajatteli keinoa, jolla parhaiten voisi tuottaa Elsa Almille surua. Tämmöisen puuskan vallassa hän kerran tapasi tytön ja tunsi suurta nautintoa voidessaan välinpitämättömän näköisenä kääntää tälle selkänsä, vaikka selvästi huomasi hänen odottavan tervehdystä. Sitä nautinnontunnetta ei kuitenkaan kestänyt kauan, ja tuntia myöhemmin hänet oli vallannut katkera katumus. Hän toivoi, että kohtaisi tytön vielä kerran, mutta niin ei tapahtunut.
Toverit eivät millään tavalla muistuttaneet hänelle Elsa Almista eivätkä muustakaan ja suhtautuivat häneen melkein kunnioittavasti. Tästä oli seurauksena, että hän hetkittäin tunsi viileää rauhaa, ja tällöin hän teki kokeita voidakseen suhtautua Elsa Almiinkin kylmästi ja ylimielisesti, Silloin hän meni Margit Malmin luo ja haasteli hänen kanssaan kauan ja toverillisesti ja tunsi jollakin erinomaisella tavalla virkistyneensä. Mutta että kukaan voisi korvata Elsa Almia sitä hän ei voinut uskoa.
Mihin hän ryhtyisi?
Hän huomasi kuljeksivansa joutilaana, hänen täytyi käydä käsiksi johonkin työhön. Nyt ei hänestä kuitenkaan ollut mihinkään, sen hän järkevästi ajatellen huomasi. Tapaukset olivat liian läheisiä ja ylivoimaisia.
Vihdoin hän oivalsi tarvitsevansa kodin. Siitä piti tulla lämmin ja viihtyisä, kaunis ja rauhallinen.
Ja Gunnar Sten ryhtyi heti perustamishankkeisiin. Hän vuokrasi sopivan huoneiston, keskusteli taiteilijoiden, arkkitehtien ja huonekalukauppiaiden kanssa, ja nämä puhuivat hänelle kauneudesta, harmoniasta, värisoinnuista ja hinnoista. Hinnat. Mitä merkitsivät hinnat? Hänhän tarvitsi tyyssijan, jonne voisi paeta, tyyssijan, jonne maailman melu ei ulottuisi ja jossa hän saisi olla rahassa. Siellä hän kävisi käräjiä oman itsensä kanssa, siellä hän unohtaisi ja syntyisi uudestaan ja sieltäkäsin hän aloittaisi työnsä.
Hänen kotinsa syntyi surun merkeissä ja siitä tuli hillitty ja tumma, tumma aina ovikelloa myöten, joka painettaessa antoi vain yhden kumean helähdyksen. Siitä tuli hillitty aina eteisen lattiamattoja myöten, joihin tulijan ensi askelten äänet tukehtuivat. Työhuoneen nahkapäällykset tuntuivat huokailevan, kun niille istuutui, ja raskaitten uutimien takaa saattoivat valonsäteet antaa vain aavistusta itsestään.
Gunnar Sten tunsi todellakin jonkunlaista raukeata viihtymystä, kun oli saanut kotinsa valmiiksi.
— Sinä saisit olla näkemässä tätä, Elsa, ajatteli hän, mutta samalla hän sydämessään tunsi pakotusta.
Hän istuutui työpöytänsä ääreen, otti kirjan ja alkoi lukea, mutta ainoastaan silmät seurasivat rivejä, ajatukset kulkivat omia teitään. Tuntui, kuin painettu sana olisi niitä vain kiihoittanut. Gunnar Sten tuskastui, laski kirjan kädestään ja lähti ulos, sinne, missä oli ihmisvilinää ja iloa.
— Minusta tämä kaikki on erinomaisen kaunista, sanoi Margit Malm kulkiessaan huoneesta toiseen ja sitten kolmanteen, — ja synkkää tunnelmaa tänne on saatu yllinkyllin, mutta siitä huolimatta täältä puuttuu jotakin, nimittäin henki.
— Se tulee kyllä omistajan mukana, virkahti hänen veljensä ikävystyneen näköisenä ja sytytti savukkeen.
— Niin, sinun olisi todellakin pitänyt hankkia joku tanssijatar seinällesi, jatkoi Nurmelainen. Kyllä täällä surun ja murheen alhossa sentään on yhtä ja toista, joka valaisee taistelevan ihmislapsen kivistä polkua.
Gunnar Sten naputteli ikkunalautaa ja katseli ilmeettömin silmin alastomia puiden oksia, joita tuuli huojutteli.
— Kun kevät tulee, niin linnut ilmestyvät puihin, sanoi hän enemmän itselleen kuin toisille.
— Oikein ajateltu, vastasi Nurmelainen. Varpuset ja sen sellaiset. Ja pitävät niin saakelinmoista meteliä, että lujahermoisinkin ihminen tympeytyy koko otuksiin. Mitä lintuihin ylimalkaan ja varpusiin erikoisesti tulee…
— Anna olla jo, keskeytti Gunnar Sten melkein jyrkästi.
Nurmelainen päästi lyhyen vihellyksen ja meni toiseen huoneeseen tarkastaakseen tauluja, mutta Margit loi Gunnar Steniin pitkän, kysyvän katseen. Ja äkkiä hän huomasi, että nuorukainen kuukauden kuluessa oli huomattavasti kalvennut, että hänen suupielensä lakkaamatta nytkähtelivät ja että silmien alustat olivat käyneet valjun sinertäviksi.
— Herra Jumala, huudahti hän tahtomattaan, — kuinka paljon sinä mahtanet kärsiä, Gunnar!
— Naurettavaa, sähähti Einar Malm, nousten paikaltaan, mennäkseen Nurmelaisen luo. Naurettavaa ja akkamaista! Saa palttua joltakin Elsa Almilta, josta minä en maksaisi viittä penniä, — sitten kääritään suru silkkiin ja samettiin ja aletaan sitä hoitaa, että se kasvaisi. Peli on menetetty ja sillä hyvä. Sinun on vain pidettävä huoli siitä, että Elsa Alm joskus saa katua. Terve vaan!
Odottamatta Gunnar Stenin vastausta siirtyi Einar Malm toiseen huoneeseen. Eikä nuorukainen vastaamisen halua tuntenutkaan; hän käsitti, etteivät toiset kuitenkaan voineet ymmärtää hänen tilaansa, ja Einar Malmin järeät sanat menivät ohi korvain.
— Te olette molemmat hienoja miehiä ja rikkaita miehiä, selitti Nurmelainen toisessa huoneessa Einar Malmille. — Mutta myönnä pois, poika, että Stenit sittenkin ovat vähän niinkuin arempaa, hauraampaa ja hienompaa ainesta.
— Olkoot. Mutt'ei minun kunniantuntoni roiku yhden ainoan nuppineulan varassa.
— Siinä se ero onkin. Jos sinunkin isoisäsi isä olisi ollut kauppaneuvos tai joku muu sellainen, niin olisit ellet tyhjänpäiväinen, ajatukseton utukuva, jotenkin samaa tyyliä kuin hän, joka tuolla toisessa odottelee varpusten tappelua…
Mutta Gunnar Sten nojasi ikkunapieleen ja katseli lämpimin katsein Margit Malmia, ja hänestä tuntui, kuin suuri lämpö olisi tulvannut hänen ruumiiseensa.
— Sinä olet niin hyvä, Margit, sanoi hän, niin viimeiseen asti hyvä.
— Ainakin huomaat, ettet ole yksin ja että sinusta edes joku välittää…
Nuorukaisen sydän sykähti ja hän astui askeleen lähemmäksi tarttuen tytön käteen. Hänessä heräsi jonkunlainen itsetiedoton toivo ja vaistomaisesti vei hän käden huulilleen. Mutta painaessaan siihen suudelmansa, tunsi hän vain ihon vienon tuoksun, näki hienonhienoja ihokarvoja ja silmälle tuskin huomattavia ihohuokosia ja samalla hän huomasi tekevänsä suurta petosta, sillä suudelmassa hän ei antanut mitään. Se oli vain tahdoton, koneellinen temppu, jonka piti merkitä jotakin, mutta joka itse asiassa ei merkinnyt mitään. Ajatukset olivat koko ajan muualla.
Tätä ei tyttö huomannut. Hän painoi kumartuvan nuorukaisen pään rintaansa vasten ja piti sitä siinä kauan ja kiinteästi. Ja vihdoin hän suuteli nuorukaisen sameita silmiä.
Sellaista ei Gunnar Sten koskaan ennen ollut kokenut. Hänet valtasi rajaton nautinnon ja onnen tunne, hänessä heräsi vaistoja, joista hänellä ei ollut ollut aavistustakaan ja hän pusersi tytön syliinsä ja painoi huulensa hänen huuliaan vasten.
— Ja muutenkin, mitä naisväkeen tulee, kuului Nurmelaisen ääni viereisestä huoneesta, jossa hän selitteli Einar Malmille Simsonia ja Delilaa kuvaavaa taulua, — täytyy heistä sanoa, että kyllä he ovat kirjansa lukeneet… He ovat tuskin onnellisesti saaneet suoritetuksi kapalonsa, niin eivätkö jo alakin miettiä, miten parhaiten saisivat miesparan pään pyörälle.
Einar Malm kuului naurahtavan.
Mutta Gunnar Sten ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän piti yhä tyttöä puristettuna itseään vasten, hän aikoi jotakin sanoa, mutta ääni kieltäytyi tekemästä tehtäväänsä.
Millainen olet sinä, ihmeellinen maailma, kuinka kaunis ja kuinka ruma, kuinka iloinen ja kuinka täynnä murhetta! Tässä hän nyt katseli silmiä, jotka avautuivat ja sulkeutuivat, silmiä, jotka olivat täynnä raukeutta ja loistoa ja joista kokonainen elämä katseli häntä. Ja niistä silmistä pusertautuivat esiin kirkkaat kyynelhelmet.
— Päästä, päästä minut, Gunnar! pyysi tyttö hiljaa.
— Miks'et sanonut tätä aikaisemmin? kuiskasi Gunnar Sten kiihkeästi, tuntien, kuinka hengityksensä kulki puuskittain ja kuumana.
Tytön suupieliin ilmestyi heikko hymynväre, hän suuteli vielä kerran nuorukaista huulille ja irtaantui sitten lempeällä väkivallalla.
Nurmelainen läheni ovea.
— Minun korvani kuulee kuiskauksia, sanoi hän, ja kokemukseni sanoo, että se on merkki siitä, että tauti alkaa parata.
— Taiteilija on pannut Delilan nauramaan, kun hän leikkaa Simsonin väkevyyttä, jatkoi hän ilmestyen huoneeseen ja luoden kysyvän katseen huoneessa olijoihin. — Ensin minusta tuo nauraminen tuntuu vähän uskalletulta, sillä Simsonin hiusten leikkaaminen on sentään totinen toimitus, josta voisi olla vakavat seuraukset, edellytettynä, että sankari heräisi keskellä toimitusta. Mutta kun lähemmin syvennyn asiaan, tuntuu minusta siltä, kuin taiteilija olisi osannut aivan oikeaan, sillä jos naisilla olisi oikea käsitys siitä, kuinka typerää ja nautamaista sukupuolta me olemme, niin me etupäässä näkisimme ympärillämme nauravia naiskasvoja. Pyydän esittää kysymyksessäolevan taiteilijan maljan ja ehdotan, että seura täksi iltaa hajaantuisi.
Gunnar Sten nauroi ajatuksettomasi Nurmelaisen puheelle. Hän tunsi samalla kertaa voittamatonta halua olla yksin ja ryhtyä johonkin repäisevään, sama se mihin. Pitkästä aikaa hänen kasvonsa hymyilivät, ja hänen silmiinsä ilmestyi loistetta, kun hän loi ne ohimennen ja melkein salaa Margit Malmiin.
— Mitä! huudahti Nurmelainen hämmästyneenä, mutta keskeytti lauseensa ja heristi sormeaan tytölle.
— Voi sinuas, Malmien kaunis suku, sanoi hän leikillään. — Olisit antanut Gunnarin vielä vähän surra, sillä suru jalostaa. Nyt sensijaan minun mieleeni muistuu eräs fraasi ojasta ja allikosta.
— Elsa Almin nenä osoitti lievää pyrkimystä taivasta kohden, virkahti Einar Malm kuivasti. Herra varjelkoon Stenien sukua sellaisista nenistä.
Lause ei ollenkaan loukannut nuorukaista, niinkuin se olisi tehnyt tuntia aikaisemmin. Päinvastoin oli hän tuntevinaan kiitollisuutta siitä himmentävästä mielikuvasta, jonka Einar Malmin lause synnytti. Se paransi ja tappoi. Hän tunsi edelleenkin onnea ja malttamattomuutta.
— Otetaan auto ja lähdetään ajelulle, ehdotti hän äkillisen päähänpiston valtaamana.
— Kernaasti, myönsi Nurmelainen heti. Minulla on kylläkin rahaa ainoastaan nelisen markkaa, mutta kun minulla on kunnia olla tällaisten suurten herrojen välttämätön parasiitti, olen luonnollisesti asiassa mukana ja otan maksaakseni koko lystin, edellyttäen, että minulle myönnetään luottoa. Allons enfants!