IX.
Gunnar Sten ajatteli sumuisesti eilistä päivää, Einar Malmin profeetallisia sanoja ja kulunutta yötä, sumuisesti, sillä hänen aivonsa toimivat veltosti ja aivan kuin jossakin kaukana, ja ruumiillisesti hän tunsi suunnatonta väsymystä ja raukeutta.
Nainen oli vaatinut rahaa ja hän oli antanut ja käskenyt tulla uudelleen.
Niin, — se kai on tapa, olihan hän sen kuullut ja eikö hän ollut tovereille joskus lainannutkin samaan, peitetysti ilmoitettuun tarkoitukseen.
Mitä hän oli tehnyt?
Ensiksi hänet valtasi suuri häpeäntunne, hän ei kehdannut katsoa silmiin edes omaa palvelustyttöään. Jos hän menisi kadulle, niin ihmiset katselisivat häntä: "Tuossa nyt menee se Gunnar Sten… hm…" Jotakin oli tapahtunut, jotakin huumaavaa, synnillistä — tämä sana sopi oikein erikoisesti —, jotakin suloista ja iljettävän rumaa.
"Kyllä kai herra voi viisikymmentä markkaa antaa…"
Iljettävää, viimeiseen asti iljettävää. Hän häpesi katsoa itseään peilissäkin, oli sanottu, että kasvoihin tulisi jälki, joku merkki silmiin…
Palvelustyttö toi kahvia, asetti tarjottimen hänen eteensä pöydälle ja poistui. Gunnar Sten loi häneen katseensa, kun hän meni ja huomasi, että hän oli täyteläinen ja pyöreä ja että hänen vartalonsa notkahteli viekoittelevasti. Sitä hän ei ollut ennen pannut merkille.
Väkisinkin hänen ajatuksensa taas palasivat yöhön. Häpeäntunne ei ottanut poistuakseen, mutta nyt siihen liittyi jotakin muuta, tietoisuus jostakin ja varmuus jostakin, jostakin tähän asti verhon taakse kätketystä, jota oli ajateltu vain salaa ja josta oli puhuttu vain kuiskailemalla. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän hän tuli tajuihinsa, sydän alkoi lyödä nopeassa, levottomassa tahdissa, veri kuohua suonissa. Vai sitä se oli, vai sellaista se oli, hän, Gunnar Sten, tiesi sen. Ja vähitellen hänen mieleensä meni ylpeä uhma, niinkuin miehellä, joka on saavuttanut suuren voiton. Tulkoot nyt, tulkoot kaikki!
Hänen ajatuksensa lensivät kotiin, ja hän jäähtyi hiukan.
— Minäkin, ajatteli hän katkerasti, olen samanlaisen toimituksen tulos. — Minua ei ole ehkä ajateltukaan saada aikaan, mutta minä synnyin kuitenkin, sattumalta Gunnar Steniksi, joka jo kehdossa oli rikas ja jolle tulevaisuus hymyili jo silloin, kun en vielä osannut puhuakaan. Ja tässä minä nyt olen… maanpaossa. Olen tehnyt huonosti ja olen nautinnon tulos, mutta minua ei sentään ole voitu kokonaan masentaa siksi, että olen C.P.F. Stenin hetken nautinnon laillinen tulos.
— Häpeä, kurja! huusi joku ääni hänen sisässään. — Näinkö sinä ajattelet äitiäsi, joka sinut kantoi ja synnytti!
Hän tunsi punastuvansa; oli kuin joku olisi lyönyt häntä korville, ja hän tuli hempeämieliseksi.
— Äitini, sanoi hän lempeästi, — rakas, pieni, vaalea äitini — häntä ei enää ole. Jos hän olisikin, niin en istuisi nyt tässä…
Taas nousivat hänen silmiinsä kyyneleet, mutta hän ei hävennyt niitä ollenkaan. Hän ryhtyi ajattelemaan aikoja, jolloin hän kädet ristissä, silloin kun Stenien talossa oli suuri hiljaisuus, oli hokenut: Isä meidän…
Senjälkeen ei kukaan ollut hänen kanssaan lukenut rukouksia. Hän vaipui ajatuksiinsa, ja hänen mielensä täytti korkea hartaus niinkuin silloin kerran kirkossa ja silloin kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun.
Margit Malm — hänen ajatuksensa laskeutuivat taas — eikö hän ollut sanonut: Sinun on kaikki, ota!
Hänen sydämensä alkoi jälleen levottomasti sykkiä. Nyt hän ymmärsi. Mutta Margit oli antanut Nurmelaisen suudella itseään… Helvetillinen kuva, josta hän ei voinut vapautua.
Suudellut Nurmelaista! Olihan se vain ulkokohtaista, sydän ei ollut siinä mukana. Yhtä hyvin hän olisi voinut suudella kivimuuria tai hevosta. Järjellisesti ajatellen: mitä pahaa siinä on?
— Entä mitä teit itse viime yönä? kysyi omatunto.
— Kostettu! riemuitsi mieli. — Sekin oli vain ulkokohtaista.
Ja tuo suuri uhkamielisyys palasi uudelleen. Hän ei voinut pysyä edes paikoillaan, hän nousi ja alkoi kiivain askelin mitellä huonetta nurkasta nurkkaan.
Tässä mielentilassa hän oli, kun Elsa Alm tuli häntä tapaamaan.
Kun palvelija mainitsi tulijan nimen, oli vähällä, ettei Gunnar Sten kieltäytynyt häntä vastaanottamasta, mutta äkkiä hän tajusi vihaavansa tyttöä ja tunsi tarvetta jollakin tavalla tuoda sen ilmi.
— Minulla olisi tärkeää asiaa sinulle, Gunnar, lausui tyttö, hätäisesti istuutuen ja luoden nopean, tutkivan katseen ympärilleen.
— Arvaan sen, vastasi nuorukainen, tuntien sydämensä ja nauttien jo ennakolta vastauksesta, minkä tulisi antamaan. — Arvaan sen, sillä muuten tuskin olisit tänne tullut.
Tyttö oli tavattoman kalpea; näki, että hän oli sekä tilapäisesti säikähtynyt että jatkuvasti riutunut, mutta hänen kasvoistaan kuvastui nyt ehkä vielä enemmän kuin ennen hänen hillitty, kalpea kauneutensa. Gunnar Sten huomasi tarkastelevansa häntä, ja entistä kirkkaammin välähti hänen mieleensä muisto heidän viimeisestä kohtauksestaan.
— Sinulla oli jotakin asiaa? kysyi hän, kun äänettömyyttä oli kestänyt pitkän aikaa.
Tyttö hätkähti, sillä kysymys oli singahtanut kuin leimaus kirkkaalta taivaalta. Hän oli muutenkin väsynyt, nyt hänen huulensa alkoivat vavista, mutta hän pakotti itsensä pysymään tyynenä. Puhuminen, varsinkin kun kiirehdittiin, tuotti hänelle kuitenkin vaikeuksia.
— Se asia? kysyi Gunnar Sten toistamiseen.
— Sinulla näkyy olevan kovin kiire suoriutumaan minusta, vastasi tyttö hymykuoppasten ilmestyessä hänen poskilleen.
— Tunnen itseni vieläkin heikoksi sinun suhteesi, selitti nuorukainen leikitellen ja kummastui itsekin kylmäverisyyttään, — enkä tahtoisi antaa aihetta uusiin kohtauksiin.
— Niin, asia on yksinkertaisesti vain taloudellista laatua, sanoi tyttö, voittaen mielenmalttinsa ja saaden ääneensä kylmähkön soinnun, jonka Gunnar Sten niin hyvin tunsi. — Se koskee isääni.
— Varjelkoon, jos ymmärrän tavuakaan siitä, mitä tarkoitat! huudahti
Gunnar Sten, rypistäen kulmiaan.
— Olen ottanut tämän askeleen pitkän sisällisen taistelun jälkeen, peläten, että käsittäisit minut väärin.
— Viimeinen kohtauksemme poisti tyyten kaikki sellaiset mahdollisuudet. Ymmärrän sinut aivan kirjaimellisesti.
Gunnar Sten katseli tyttöä kiinteästi silmiin. Ja tämän saman tytön menettämistä hän oli surrut melkein mielipuolisuuteen saakka ja olisi ollut valmis antamaan mitä tahansa, saadakseen häneltä edes yhdenkään hyvän sanan. Hän tunsi olevansa syöksymässä jotakin kuilua kohti, ja siihen syöksyyn oli tämä tyttö antanut lujimman sysäyksen. Nyt hän oli nöyrtynyt jonkun hänelle aivan tuntemattoman asian vuoksi, nyt hän oli täällä pyytämässä jotakin, ja hänen nöyrä läsnäolonsa tuotti Gunnar Stenille sanomatonta nautintoa, mutta vain yhdessä merkityksessä.
— Isälläsi on minun isältäni jotakin saamista, jatkoi tyttö arastellen.
— Vai niin, pisti Gunnar Sten väliin. — Vanhoilla sotaherroilla, kuten isäsi, onkin usein huonot asiat.
— Älä viitsi, Gunnar, pyysi tyttö. — Nyt isäsi äkkiarvaamatta tahtoo saamisensa pois. Satutko sinä tästä tietämään?
Nuorukainen oivalsi, mihin tyttö tahtoi päästä, ja hänen silmänsä välähtivät.
— En, vastasi hän nopeasti ja rehellisesti. — Isäni asioista en tiedä. Ja vaikka tietäisinkin, niin ensinnäkään minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa isääni ja toiseksi vaikka sitä olisikin, en ole niin suuri lurjus kuin sinä näyt olettavan. Mitä minusta oikeastaan tahdot?
Tyttö oli kauan vaiti ja katseli eteensä.
— Sinä tiedät, miten rakastan isääni, ja ainoa pyyntöni on, että hän saisi lykkäystä sen verran, että ehtii edes miettiä.
— Sinä tiedät itse kaikkein parhaiten, etten voi asialle mitään.
Asema tuntui Gunnar Stenistä piinalliselta ja nololta. Hän ei voinut pitää Elsa Almia enää edes vertaisenaan, siksi naurettavaksi oli tämä käynti hänet tehnyt. Tyttö huomasi tämän itsekin, sillä hänen epävarmuutensa kävi vielä silmiinpistävämmäksi ja hän punastui häpeästä katsahtaessaan nuorukaiseen.
— Tämä käynti on sinusta ehkä naurettava ja myönnän sen itsekin, puhkesi hän puhumaan ponnistaen kaikki voimansa, mutta minä tiedän, että isäsi ajattelee sinua huolella ja hellyydellä, ettei hän sinulta mitään kiellä ja että kaikki tämä on Malmien taholta lähtenyttä…
Gunnar Stenin valtasi eräänlainen lämpö.
Kauppaneuvos Sten oli rangaissut poikaansa, mutta sitä hän ei kärsinyt, että muut häneen sattuivat. Varmaan oli hän Malmien kautta kuullut, miten Elsa Alm oli häneen suhtautunut. Sten on sentään aina Sten. Ja isä ajatteli häntä huolella ja hellyydellä.
Mutta kun hän sitten taas loi silmänsä levottomana istuvaan tyttöön, meni häneen viileä kylmyys. Hän tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän ja tarkastuksen tulos oli kyynillinen: liian kapea lanteiltaan. Kuka näin oli sanonut ja kenestä, sitä hän ei voinut muistaa.
— Mitä tahtoisit minua tekemään? kysyi hän ajatuksettomasti.
Tyttö ei vastannut mitään, ja hetken mietittyään nuorukainen jatkoi:
— Rahaa minulla ei ole enempää kuin mitä itse tarvitsen, enkä ole halukas siitä luopumaan.
Kuullessaan sanan "raha" tyttö vavahti koko ruumiiltaan.
— Ei, huudahti hän torjuen, siitä ei ole kysymys.
— Mistä sitten?
Ja Gunnar Sten tunsi tarvetta antaa kertakaikkisen iskun, kun hän heti äkillisen kysymyksensä jälkeen jatkoi:
— Köyhät saavat tyytyä siihen, mitä tarjotaan.
Tämä oli jo liikaa. Tyttö parkaisi tuskasta ja vaipui lattiaan. Gunnar Sten oli ollut raaka, hän tunsi sen, mutta hän oli saanut kostaa ja hetkisen hän sanattomasti riemuitsi kostostaan. Mutta kun hän näki hennon ruumiin viruvan lattialla, muuttui hänen hekumoiva kostontunteensa äkkiä kaikkivoittavaksi hellyydeksi ja sääliksi, silmänräpäykseksi muuttui Elsa Alm jälleen siksi, mikä hän oli ollutkin; hän kumartui tytön yli, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet sohvaan suudellen hänen valkeaa otsaansa.
— Anna anteeksi, Elsa, kuiskasi hän. — Minä olen saanut takiasi niin paljon kärsiä enkä tiennyt mitä sanoin…
Tyttö puristi häntä lujasti itseään vastaan.
— Riittää jo, Gunnar, voihki hän. — En tiennyt silloin, mitä tein, mutta etkö nyt ole saanut korvausta kaikesta?
— Olen kai, vastasi Gunnar Sten koleasti polvistuessaan vuoteen viereen. — Sähkötän heti isälleni, vaikk'en tiedä, onko siitä tuloksia.
— Kiitos siitä! Olen siitä aina sinulle kiitollinen ja muistan rukouksissani.
Huoneessa vallitsi outo hiljaisuus; kuului vain kahden ihmislapsen sydämen sykintä ja levoton, puuskittainen hengitys. Tyttö tarttui nuorukaisen käteen ja loi häneen pitkän, rukoilevan katseen.
— Anna anteeksi ja unohda, sanoi tuo katse.
— Sinä, virkkoi Gunnar Sten, vastaten synkästi hänen katseeseensa, sinä veit kuitenkin parhaimman mitä minulla oli, uskoni.
— Minä annan sen sinulle takaisin.
— Myöhäistä, Elsa, liian myöhäistä.