X.

Elämä ilman mitään päämäärää ja ilman mitään työtä oli autiota, kylmää ja tarkoituksetonta. Gunnar Sten tunsi sen, ja hetkittäin häntä vaivasi hirvittävä tuskaantuminen, mutta hän ei voinut sille mitään. Epätoivoisena hän katseli ympärilleen, etsien jotakin, mihin ryhtyisi, mutta mihinkään hän ei lopultakaan ryhtynyt. Hän itsekin piti itseään saamattomuuden juurikuvana, halveksi itseään sydämensä pohjasta, teki tarmokkaita päätöksiä, joiden toteuttamisesta ei tullut mitään ja kauhuissaan hän joskus pysähtyi ajattelemaan omaa tilaansa, mutta koetti samalla mahdollisimman pian nuo ajatukset kuitata.

Eräänä päivänä hän soitti Elsa Almille.

— Olen nyt sähköttänyt isälleni. Onkohan siitä mahtanut olla mitään tulosta? Olisi hauska tietää?

Oli. Vastaus oli ollut myönteinen ja tyttö oli syvästi kiitollinen. Hän olisi itse tullut kiittämään, mutta hänhän tiesi, ettei Gunnar tahtonut.

Gunnar Sten palautti mieleensä kaikki varhaisimmat kuvat Elsa Almista, mutta sittenkin hänen täytyi vastata:

— Ei, nyt se on liian myöhäistä, — minun olisi pitänyt kelvata sinulle joitakuita kuukausia aikaisemmin…

Hän ei voinut enää tuntea pienintäkään lämpöä Elsa Almia kohtaan. Jos sitä jonkun verran olisikin ollut, oli viimeinen kohtaus ja asia, jonka yhteydessä se tapahtui, vienyt kaiken. Se oli tehnyt tytön naurettavaksi ja alhaiseksi.

Se, että isä oli kuullut hänen pyyntönsä, teki hänet kuitenkin iloiseksi ja innostuneeksi. Nyt hän tiesi, mistäpäin pelastus oli tuleva, ja hän kirjoitti kuumeisella kiihkolla kirjeen isälleen.

"Täällä minusta ei tule mitään", lopetti hän, "mutta antakaa minun tulla kotiini ja pankaa minut työhön, niin minä olen valmis mihin tahansa…"

Jännittyneenä ja vaihtelevin mielialoin hän odotti vastausta. Isänhän täytyi nähdä, miten syvälle hän oli nöyrtynyt ja kuinka lopen avuton hän oli, vastaus ei voinut olla muu kuin myönteinen. Hän tunnusti kyllä itsekin, että hän oli kaikkea muuta kuin miehekäs, mutta hän ei voinut olla muuta kuin sitä, mitä oli. Vaikka hän miten koetti karkaista luontoansa, ajatella järkevästi ja kylmästi, ja etsiä itselleen jotakin toimialaa tai tarttua vaikkapa kurssikirjoihin, palasi hän kuitenkin lopuksi omaan saamattomuuteensa ja avuttomuuteensa.

Neljän päivän kuluttua vastaus tuli. Hänen kirjeensä oli pantu uuteen kuoreen ja palautettu, mutta puolta sanaakaan siihen ei oltu lisätty.

Tämä oli kolmas ja viimeinen isku Gunnar Stenin sydämeen.

— Hyvä on, ajatteli hän kuolemantyynenä katsellen palautettua kirjettään ja pidellen sitä käsissään, jotka värisivät kuin vilutautisen.

— Hyvä on, jatkoi hän tietämättä itsekään, mitä ajatteli. — Tästä tulee hyvä, oikein hyvä.

* * * * *

— Minä olen rappiolla, auttamattomasti rappiolla, totesi hän eräänä auringottomana, kohmeloisena aamuna.

Yhteiskunta ei kuitenkaan näkynyt olevan halukas tuomitsemaan häntä rappiolla olevaksi. Hänellä oli varoja yllinkyllin, hänen tuttava- ja toveripiirinsä pysyi ennallaan, vieläpä laajenikin, ja hän oli kernaasti nähty vieras missä tahansa. Kuten Einar Malm oli ennustanut, alkoi hän herättää mielenkiintoa naisissa; nämä hakivat mielellään hänen seuraansa, ja hän alkoi joutua suhteisiin.

— Etsijä minä olen, etsijä, joka en löydä, sanoi hän.

— Ah, kunpa minä voisin sinulle jotakin olla, sanoi nainen.

— Ryhditön, kurja raukka sinä olet, sanoi Einar Malm, vaikka olikin juovuksissa ja silmät verestivät. — Mutta sinä olet kuitenkin rehellinen ja sinulla on sydän.

Gunnar Sten ei ottanut suuttuakseen. Sydän, herkästi värähtelevä sydän, se kai hänellä oli. Ellei hänellä olisi niin paljon sydäntä, olisivat asiat toisin. Hän saattoi olla iloinen ja ylimielinen, tehdä pilaa ja laskea leikkiä, mutta kun hänen tielleen ilmestyi repaleissaan juokseva, kalpeakasvoinen kerjäläispoika, joka anoen ojensi kätensä häntä kohden, tunsi hän suurta sääliä eikä voinut rukoilevaa, laihaa kättä sivuuttaa.

— Anna sinä niille, sanottiin, — eläviin kuviin ne sen kuitenkin kulettavat.

— Mitäpä se minuun kuuluu, vastasi hän. Ja vaikka veisivätkin, niin ei kai se nautinto ole niille liikaa.

Hän tunsi jonkunlaista yhteenkuuluvaisuudentunnetta kerjäläisten kanssa eikä voinut selittää mistä se johtui. Hän ei ollenkaan ihmettelisi, jos hän jonakin päivänä katsoisi rukoillen silmiin ihmisiä ja ojentaisi kätensä heitä kohden. "Olkaa armeliaita minua kohtaan." Silloin oli kaikki niinkuin olla pitikin.

Joskus hänet valtasi voittamaton hellyydenpuuska, hän tunsi tarvetta olla hyvä, ja saada osakseen hyvyyttä, hän tuli sairaaloisuuteen asti herkäksi, ja hänen oli vaikea aiheettomissa asioissa hillitä kyyneleitään. Se oli naurettavaa ja naisellista, hän puri hammasta ja päätti, ettei se enää saanut toistua. Mutta se toistui, eikä hän voinut muuta kuin nöyrästi alistua ja jälkeenpäin halveksia itseään ja koettaa peittää kaikki.

Toisinaan taas hän tunsi itsensä suureksi ja väkeväksi ja kaiken yläpuolella olevaksi. Hän oli kylmä ja tunteeton, antoi sarkastisia vastauksia ja kohautti olkapäitään pienille asioille, ja tuttavat katselivat häntä kummeksien ja kunnioittaen. Tällöin hän myös tunsi itsessään voimaa ryhtyä tekemisiin todellisuuden kanssa. Mutta tätäkin vaihetta kesti vain hetkinen, ja kun toiminnan hetki tuli, oli hän vaipunut entiseen haaveksivaan saamattomuuteensa.

— Teidän hermonne ovat aivan pilalla, totesi suuri lääkäri. — Minä määrään teille lepoa.

— Lepoa, toisti Gunnar Sten kummastuneena. — Minun koko elämänihän on yhtä ainoata lepohetkeä.

— Vai niin, hymähti suuri lääkäri. — Tehkää sitten työtä, mitä työtä tahansa, mutta älkää kulkeko ympäri ja kuvitelko olevanne surkein kaikista luoduista. Saatteko unta?

— Aina asianhaarain mukaan.

Suuri lääkäri kohautti olkapäitään ikävystyneen näköisenä.

— Siis työtä vain, eikä järkeilyä, lopetti hän. — Alkaaksenne on olemassa hakkaamattomia halkoja yllin kyllin. Ja siinä hakatessanne keksitte kyllä toimialan, joka sopii teille paremmin. Muuta reseptiä en tällä kertaa voi antaa.

Gunnar Sten oli nöyrä mies ja hän teki mitä suuri lääkäri oli käskenyt. Väliin hän viipyi päiväkaudet puuvajassa ja sai väriä kasvoilleen ja työn tuottamaa raukeutta jäseniinsä.

Ajatuksistaan ja mielikuvistaan hän ei kuitenkaan päässyt minnekään.
Muutaman ajan kuluttua hän alkoi olla vakinainen vieras kapakoissa.