XI.
Jonakin hetkenä oli Gunnar Sten lainannut Nurmelaiselle viitisentuhatta markkaa, ja eräänä päivänä tuli Nurmelainen maksamaan ne ja entiset lainansa takaisin. Hänellä oli yllään ihka uudet vaatteet, ja hän tuoksahti jo kaukaa väkeville.
Nurmelaisesta oli tullut kauppias. Gunnar Sten oli tästä jo aikaisemmin kuullut Einar Malmilta, mutta hän ei ollut kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Hän oli pitänyt sitä vain yhtenä Nurmelaisen tavanomaisista oikuista ja päähänpistoista, joilla hän koetti ylläpitää alenevaa arvoaan.
— Minulle alkavat vähitellen portit aueta, sanoi Nurmelainen.
Gunnar Sten ei ollut tuntenut erikoista vastenmielisyyttä Nurmelaista kohtaan, vaikka hän oli saanutkin suudelman Margit Malmilta. Hän oli pitänyt Nurmelaista vain jonkunlaisena välttämättömänä, puolittain säälittävänä, puolittain humoristisena renkaana ihmisketjussa, — suudelmakin oli vain kerjäämisensekaisen kärkkymisen tulos, kerjäämisen, jonka päätarkoituksena oli herättää ensi kädessä sääliä. Koko hänen voittamaton vastenmielisyytensä oli kohdistunut ainoastaan ja yksinomaan Margit Malmiin.
Kun Nurmelainen nyt oli voittanut ensi arkuutensa ja istui nyt hänen edessään itsetietoisena ja täynnä oman arvon tuntoa, muuttui Gunnar Stenin suhde häneen ja hän alkoi tuntea ensin orastavaa, sitten yhä voimakkaampaa vastenmielisyyttä. Mutta se ei johtunut siitä, että hän vaistosi Nurmelaisen kuuluvan niihin, joiden oli oleva tulevaisuus eräissä rajoitetuissa suhteissa.
— Vai niin, vastasi hän siis viileästi. — No, kyllä on jo aikakin.
Vai olet sinä ansainnut lujasti ja millä?
— Kaikenlaisella… hm. Ymmärräthän ajan.
Gunnar Sten tunsi olevansa koko joukon Nurmelaisen yläpuolella, kun hän neuvoi:
— Pidä sitten kiinni saavutuksistasi. Isäni on sanonut, että rahattomilta, jotka äkkiä saavat rahoja, ne kaikkein nopeimmin kierivät pois.
Hän puhui isästään aivan levollisesti ja asiallisesti, ja vaikka Nurmelaista vaivasi kova uteliaisuus, ei hän sittenkään tehnyt mitään kysymyksiä.
— Portit, jotka ovat aukeamassa, jatkoi Gunnar Sten hitaasti, — voivat nimittäin yhtä pian sulkeutua.
Nurmelainen naurahti, ja ensi kerran Gunnar Sten huomasi, että se muistutti hevosen hirnahdusta. Häntä alkoi vaivata hieno harmi ja hän olisi ollut kiitollinen, jos Nurmelainen olisi noussut ja lähtenyt.
Huoneeseen tuli levoton, jotakin ennustava hiljaisuus, jolloin Nurmelainen kiivaasti poltti sikariaan ja Gunnar Sten salaa haukotteli ja ilmeettömin silmin katseli eteensä ja ympäri huonetta toivoen, että Nurmelainen jo todellakin oivaltaisi lähteä. Ja Nurmelainen aavisti nuorukaisen ajatukset; hän tekikin jo liikkeen noustakseen, mutta samalla hänestä tällainen äkkinäinen lähtö tuntui nololta ja saamattomalta ja hän istui siis neuvottomana ja sanattomana kiinteästi paikallaan.
— Sinä olet oikeassa, sanoi Nurmelainen viimein hitaasti, — sillä itsetiedottomasti pelkäät itsekin porttien sulkeutumista.
— Mm… mm… Tokkohan sentään… Minulla on sentään aina jotakin…
— Kaikkea muuta paitsi voimaa.
— Mm… mm… Tämä on nyt ainoastaan sellainen välitila, jota minä elän siksi, että minulla on siihen varoja… Ettäs tiedät.
Nurmelainen oli koettanut asettua Gunnar Stenin opettajaksi, mutta hätkähti ja tunsi itsensä masennetuksi. Gunnar Steniin oli sittenkin viime aikoina tullut jotakin itsetietoista, surullisen itsetietoista, entisen puoliyksinkertaisen ja lapsellisen neuvottomuuden ja viattomuuden sijaan.
Näin ei Gunnar Sten koskaan olisi voinut vastata Einar Malmille, jonka ehdottoman, hienon ylivoimaisuuden hän tunnusti. Nurmelaisellekin oli hän vastannut enemmän yliotteen säilyttämiseksi kuin pakosta ja totuudenmukaisuudesta ja hän oli itsekin tyytyväinen tylyyn ja katkaisevaan vastaukseensa. Mutta samalla hänen piinautuneen sielunsa läpi vilahti värisyttävä aavistus; hän myönsi itsessään Nurmelaisen sanat tosiksi, ja sisimmässään hän oli näkevinään lopullisen autiuden joka taholta kuollein, ilmeettömin silmin katselevan häntä ja kaikkinielevän kuilun olevan jalkain juuressa. Tarvitsi vain hypätä.
Hän tarjosi Nurmelaiselle viiniä, saadakseen itsekin, ja alkava, kolkko autiudentunne otti väistyäkseen.
Vai niin, — Nurmelainen istui siis tuossa ja oli tehnyt huikean hyppäyksen ylöspäin. Istui jonkunlaisena esimerkkinä hänelle.
— Jos minä olisin saanut aloitta sinun asteeltasi, alkoi Nurmelainen, nähtävästi aikoen puhua pitkään, mutta pysähtyi samassa, nähdessään, ettei toinen kuunnellut eikä aikonutkaan kuunnella häntä.
… Nurmelainen istui siis tuossa jonkunlaisena esimerkkinä. Hyvänä esimerkkinä, joka tulisi saamaan vaikutusvaltaa ja arvonantoa suunnilleen samanlaista kuin kotikaupungin teurastaja, joka oli koonnut omaisuuden. "Hän on aloittanut tyhjästä ja nyt hänellä on kolmesataatuhatta", sanottaisiin. Ja niin edespäin… Hänellä olisi vaimo ja lapsia ja porvarillinen koti… Hänet valittaisiin kaupunginvaltuustoon… No niin… jaa…
Gunnar Sten mietti tahtomattaan näitä asioita ja punnitsi vastakohtia. Hän ei voinut sittenkään antaa arvoa Nurmelaiselle eikä pitää häntä sytyttävänä esimerkkinä. Nurmelaisesta hän ei voisi ottaa vähintäkään oppia.
— Lähdehän jo, sanoi hän välinpitämättömästi ja katsahti kelloaan.
Hänellä oli nimittäin kohtaus Sonja Tsherkassovan kanssa, jolla oli korkea rinta ja pehmeät, kuumat käsivarret. Gunnar Sten tunsi lievää pyörrytystä, ajatellessaan Sonja Tsherkassovaa ja kärsimättömyyttä siitä, että Nurmelainen viivytti lähtöään.
Sitten hän rupesi äärimmäisellä huolella valitsemaan kaulahuiviaan, rintaneulaansa ja kalvosinnappeja. Lompakon hän työnsi pullolleen seteleitä, — voitaisiin ehkä tarvita. Riippuu mielialasta ja saavutettavasta tunnelmasta. Koko ajan, minkä lähtövalmistuksia kesti, löi sydän odotuksesta levottomana.
Niin, ja — minkälaiseksi olikaan hänen elämänsä muodostunut?
Yhtä ainoaa, kiihkeää ja levotonta tyhjän ja samalla ratkaisevan odottamista. Sarja kohtauksia, joiden välinen aika täytyi saada siedettävästi kulumaan.
Olihan hän sitäpaitsi tehnyt sonetin, jonka johdosta kuuluisa runoilija oli lausunut onnittelunsa ja kehoittanut jatkamaan, vaikka itse asiassa koko elämä on yhtä ainoata runoa, enemmän tai vähemmän rytmikästä.
Hm… Sonja Tsherkassova…
Ulkona tuntui ilma läkähdyttävän kuumalta, ja kaduilla oli tunnelma kiimainen. Viimeiset kuumat päivät ja sitten tulisi syksy.
Gunnar Sten ei ottanut ajuria, vaan käveli määräpaikkaan. Se oli työtä ja se viihdytti.