XII.
Gunnar Sten laski, paljonko hänellä vielä oli varoja jäljellä, ja hän oli tarkastukseen tyytyväinen. Oikeastaan se oli vastenmielinen ja ilkeä toimitus, mutta sen täytyi tapahtua. Hän ei ollut pitänyt mitään lukua menoistaan, mutta kun hän nyt oli tarkastuksen toimittanut, tunsi hän vastenmielistä tyydytyksentunnetta. Siinä suhteessa ei siis kuilu vielä ollut jalkain juuressa. Ajan kuluessa kuluisi tietysti vielä jäännöskin, — mihin, sitä hän ei ruvennut harkitsemaan — eikä Gunnar Sten erikoisella kauhulla ajatellut hetkeä, jolloin tulisi antamaan pois viimeisen penninsä. Silloin tulisi tapahtumaan jotakin ratkaisevaa, se oli selvää, mutta siihen mennessä saattoi myöskin tapahtua jotakin yhtä ratkaisevaa.
Hän oli jo päästänyt kaikki käsistään, antoi päivän mennä ja toisen tulla, eikä vaivautunut ajattelemaan asioita sen enempää.
Eikähän se mitään olisi hyödyttänytkään.
Huomaamatta, kuinka oli siihen tilaan joutunut, alkoi hän juoda. Ennen oli hän juonut seurassa, nyt piti hän yksinäisyyttä parempana. Hän sai antaa ajatuksensa olla rauhassa, antaa niiden rakentaa linnoja ja tuulentupia ja taas hajoittaa ne, minkään syrjäisen seikan niihin vaikuttamatta. Ehkäpä hän jostakin humalasta oli löytävä sen kiinnekohdan, jota turhaan etsi.
Toverit rypistivät kulmiaan ja miettivät, pyrkiäkö seuraan vai pysyäkö kokonaan erillään. Naiset vaistosivat, että joku merkillinen loppuunpalamisprosessi on käymässä, ja alkoivat yhä enemmän lähetä häntä. Gunnar Sten huomasi kaiken niinkuin läpi sumun, hänellä oli sydäntä ja hyvä sana kaikille: "Tulkaa ja nauttikaa! Mutta kun on mennäkseen niin menköön."
— Se on vain eräs väliaste, saat nähdä, sanoi Nurmelainen.
— Taloudellinen dekadenssi alkaa, hymähti Einar Malm karusti. — Muutaman vuoden kuluttua hän myy kellonsa ja vie hännystakkinsa panttilaitokseen.
— Varjelkoon! huudahti Nurmelainen.
Ja molemmat surivat, sillä molemmat pitivät Gunnar Stenistä. Heidän silmiensä edessä syöksyi mies suinpäin turmiotaan kohden, eikä kumpikaan voinut sitä estää.
Gunnar Stenin ansioluettelo kasvoi. Hänen ympärilleen ryhmittyi kirjailijoita, jotka eivät saaneet kustantajaa, ja taiteilijoita, joiden taulut jury ilman muuta pani syrjään. Elämä muodostui yhdeksi ainoaksi suureksi pyörteeksi, josta hän vaivoin erotti itsensä. Kauanko tätä tulisi kestämään, kauanko?
Hän vietteli palvelijattarensa ja päätti mennä hänen kanssaan naimisiin. Se oli hänen velvollisuutensa, sillä suhteesta tulisi olemaan seurauksia. Hän oli sitäpaitsi hyvä ihminen, vaikka häneltä puuttui sivistystä.
Einar Malm joutui ymmälle, kun kuuli tämän.
— Sinun tarvitsee vain nähdä hänen syövän, niin rakkautesi pakenee ikkunasta ulos, sanoi hän, mutta mietti sittenkin asiaa vakavasti.
— Tässä ei olekaan kysymys mistään rakkaudesta, vaan velvollisuudesta, vastasi Gunnar Sten kiinteästi.
— Sitten sinun on paras perustaa haaremi, sillä sellainen suhde velvoittaa aina, olipa sillä seurauksia tai ei, huomautti Einar Malm kuivahkosti, mutta ajatteli edelleenkin asiaa. Kukapa osasi sanoa, eikö avioliitto voisi olla pelastukseksi. Saisi edes jotakin vakinaista mietittävää.
Gunnar Sten värähti, ja hänen ajatuksensa lensivät väkisinkin erääseen Eeva Pääskylään tai Leivoseen ja sitten muutamiin muihin. Maailma kävi kirjavaksi hänen silmissään.
Einar Malm ajatteli asiaa tarmokkaasti ja puolueettomasti. Hän muisti oman sisarensa, jonka hymy oli kuollut ja jonka poskilla ruusut olivat kalvenneet, ja hän puraisi huultaan, tuntien hetken synnillistä nautintoa siitä, että Gunnar Sten naisi piian. Mutta samassa hän muisti Nurmelaisen, Gunnar Stenin sairaan — mitäpä se muuta voi olla — mielentilan, hänen lapsuudenaikainen, karu ystävyytensä voitti, ja hänen ajatuksensa palasivat entiselle, puolueettomalle ladulle. Gunnar Sten ja piika — yhdistelmä oli kauhea, eikä Einar Malmin tajunta jaksanut sitä sulattaa.
— Hän saa minulle lapsen, Stenin, lausui Gunnar Sten. — Etkö ymmärrä?
Minä tulen kohtelemaan häntä kuin vaimoani.
— Sitä sinä olet jo tehnyt, kirahti Einar Malm: katkerasti. — Häntä ja monta muuta.
Ei, yhdistelmä oli sittenkin mahdoton. Ja Einar Malm järjesti asian niin, ettei nainen huolinut Gunnar Steniä mistään hinnasta. Hän otti ennen paljon rahaa ja lapselleen Stenin nimen.
Viimeksimainittua ei kuitenkaan tarvittu, sillä lapsi syntyi kuolleena ja nainen tuli entiseen paikkaansa.
Margit Malm itki tai tuijotti tunteettomasti eteensä.
— Herkeä, huudahti hänen veljensä ja polki jalkaansa. — Ei kannata, ei tosiaankaan kannata.
— Minä rakastan häntä sittenkin, nyyhkytti sisar.
Siihen ei veli vastannut mitään, katseli vain ikkunasta ulos, ja hänen terveillä kasvoillaan, kuvastui tuskaannus ja viha. Ellei sisarta olisi, jättäisi hän Gunnar Stenin oman onnensa nojaan; siten itsensähävittämisprosessi kävisi nopeammin, katastrofi tulisi nopeammin ja kaikki olisi ohi.
Sillä katastrofi tästä kuitenkin lopuksi tulee, ajatteli hän, siitä ei päästä minnekään.