XIII.
Kuten sanottu oli Gunnar Stenin elämä muodostunut mitä täydellisimmäksi, toimettomaksi odotukseksi.
Tarvittaisiin vain pieni, hienon hieno tapaus, ja kaikki kääntyisi oikealle, valoisalle tolalle.
Hän vaistosi sen ja odotti sitä kaikin hermoin, mutta mitä laatua tai millainen sen piti olla, sitä hän ei kyennyt edes kaukaisestikaan määrittelemään. Jotakin oli auttamattomasti vinossa, ja apu oli tuleva ulkoapäin, sen hän kaukaisesti käsitti, mutta ei mitään muuta. Hän ei edes kyennyt itselleen selvittämään, kuinka kauan tällaista tilaa oli kestänyt. Hänestä tuntui lopuksi niinkuin sitä olisi kestänyt koko hänen nuoruutensa, ja jos sitä ennen oli ollut toisenlaista, oli se vain ollut valmistelua siihen, mitä nyt oli. Kuinka hän tähän tilaan oli joutunut, se oli myöskin selvittämättä. Tässä sitä nyt vaan oltiin ja sillä hyvä.
Gunnar Sten tunsi, että hän nyt kieltämättömästi oli sillä, mitä hän oli mielikuvissaan nimittänyt maailmanrannaksi. Tosin hänellä oli koti, johon vetäytyä, ja tosin hänen jokapäiväinen toimeentulonsa oli täydellisesti turvattu, mutta mitään muuta ei hänellä ollutkaan. Hänen sielussaan asui jatkuva autius, joka ajoittain kärjistyi kalvavaksi kaihoksi.
Rientoaskelin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman sysäämänä hän luisui eteenpäin välttämätöntä ratkaisua kohden, koko ajan odottaen ja odottaen ja väliin tarrautuen kiinni olevaisiin tai olemattomiin kiinnekohtiin, mutta heti päästäen ne jälleen irti.
Isä oli muuttunut hänelle erittäin kaukaiseksi, ja kun hän joskus hänet muisti, ajatteli hän häntä aivan ulkokohtaisesti ja koetti mahdollisimman pian päästä niistä ajatuksista erilleen. Ei siksi, että ajatus häntä millään tavalla olisi vaivannut, vaan siksi, että oli vastenmielistä ajatella epämiellyttäviä kohtauksia. Isä oli jokaisella. Isä oli antanut hänelle elämän ja hän tulisi joskus hänet perimään yhdessä veli Kaarlen kanssa. Siinä kaikki. Olipa hän yhdessä Nurmelaisen kanssa tehnyt "ajattelemattomuuden" tai ei, hänen kohtalonsa olisi kaikissa tapauksissa ollut sama. Vähitellen hänestä tämä kaikki alkoi tuntua vallan luonnolliselta.
Gunnar Steniä alkoivat vaivata unettomat yöt. Hän kulki täysin pukeutuneena pimeissä huoneissa ja katseli himmeästi valaistuja öisiä katuja. Väliin hän syöksyi kadulle ottamaan osaa yöelämään, väliin häneen pyrki korkea ja harras tunnelma niinkuin silloin kerran kirkossa tai silloin, kun Margit Malm lauloi Synnöven laulun. Miten pitkä aika siitä olikaan? Se oli sittenkin aikaa, johon liittyi kauneutta ja tunnelmaa. Ja sen korkean ja hartaan tunnelman vallassa, joka häneen pyrki, lensivät hänen ajatuksensa Jumalaan. Mutta Jumala oli kaukana ja korkealla, Hän oli luoksepääsemätön, majesteetillinen ja suuri, Hän oli luonut kaikki, mitä oli, ja asettanut tähdet taivaalle ja planeetat kiertämään ikuisia ratojaan, Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Gunnar Stenin kanssa. Gunnar Sten olisi tahtonut tuntea itsensä orvoksi ja avuttomaksi ja puhua Herran kanssa niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten, äidin eläessä, mutta se korkea ja harras tunnelma ei riittänyt rinnan sulattamiseen, ja vapauttava kyynelten lähde oli jo aikoja sitten kuivunut.
Eikä Gunnar Sten voinut olla tuntematta lievää painostusta ja vastenmielisyyden sekaista tunnetta ajatellessaan, mitä ajatteli, ja hän koetti nyt pian saada ne sivuutetuiksi.
Hän oli turtunut, hänen tunteensa olivat liiaksi kulutetut, hän oli itkenyt naisellisen paljon, vast'edes ei niin tulisi tapahtumaan.
Niin, — ja eräänä päivänä saapuu sitten Margit ja Einar Malmin isä, vuorineuvos Malm. Hänessä on todellakin jotakin vuoren tapaista, alkaen kaljusta päästä ja harmajasta poskiparrasta ja kotkannenästä musertavan rauhallisiin silmiin ja suunnattomaan ruumiiseen asti.
Gunnar Stenin mieleen muistuu heti Margit Malm, ja häneen menee eräänlainen lämpö, joka ei kuitenkaan kasva kaihoksi ja rakkaudeksi, sillä samalla hänen mielikuviinsa ilmestyy Nurmelainen hengästyneenä ja hätäytyneenä ja yöllä annettu ja otettu suudelma. Hän ei voi päästä ajatuksesta, että häntä on petetty, ja vaikk'ei hän millään tavalla vihaa Nurmelaista, tuntee hän lämmön ohella uudistuvaa vastenmielisyyttä Margit Malmia kohtaan, samalla kuin hän ajattelee häntä hellästi ja myötätuntoisesti. Mutta millään ehdolla ei hän halua häntä nähdä eikä puhutella.
Vuorineuvoksen tulo ei millään tavalla rasita Gunnar Steniä, eikä vuorineuvos anna ymmärtää, että hänen tulollaan olisi mitään erityisempää merkitystä. Hienosti ähkien antaa hän palvelijan auttaa yltään, oikaisee kalvostimiaan ja astuu joustavasti sisään, luoden puoliuteliaan katseen ympärilleen.
— Hauskaahan sinulla täällä onkin, puhelee hän. — Luulisihan täällä…
Sitten hän ottaa sikarin, katkaisee sen huolellisesti ja sytyttää sen vielä huolellisemmin, aivan kuin aikoisi istua ja haastella tuttavallisesti ja rattoisasti pitemmän aikaa. Juuri tuon näköinen tulee Einar Malmkin olemaan parin-, kolmenkymmenen vuoden kuluttua.
— No, mitenkä ne asiat oikein ovat? katkaisee vuorineuvos äkkiä hiljaisuuden.
Gunnar Sten ällistyy putoavaa kysymystä, ja vaikk'ei vuorineuvoksen läsnäolo mitenkään rasita, vetää selittämätön vaisto häntä istumaan lähemmäksi tuolin reunaa.
— Mitenkäpä ne… vastaa hän. — Siinähän ne…
— Hm… Ikävää tämä vain on, hiton ikävää. Einar ja Margitkin kärsivät tästä.
Gunnar Stenin on ikävä, mutta millä tavoin tämä voi vaikuttaa vuorineuvokseen, kummiin, se ei sisälly hänen tajuntaansa.
Vuorineuvos on monasti aikonut poiketa sisälle puhelemaan hiukan, mutta on ajatellut, että kai täysikasvuinen mies itse hoitaa asiansa. On isänkin kanssa puhunut — isä on käynyt täällä muutaman kerran —, mutta ei ole auttanut. Pitihän se muuten tietääkin, mutta otti nyt asian kuitenkin puheeksi. Joko rahanpuute alkaa?
— Ei.
Vanhan Malmin kasvoja kirkasti itsetiedoton hymy.
— Ajattelin vain, että voisinhan minäkin alussa… Mutta parempihan on — luonnollisesti…
Gunnar Stenin ajatukset ovat seisahtuneet. Vuorineuvoksen tulo on perinpohjin ällistyttänyt hänet. Tuossa hän nyt istuu, polttaen parasta havannaa, ja koettaa mutkateitä päästä johonkin. Mihin? Saa odottaa.
— Ei missään tapauksessa pidä vain kääntyä sellaisten koronkiskurien puoleen, jatkaa vuorineuvos hyväntahtoisesti. — Kyllä ne kernaasti tekisivät selvän kauppaneuvos Stenin perillisestä. Asiat voidaan järjestää muutenkin. Eikä myöskään panna nimeä vekseliin, ei pitkin eikä poikin. Tietysti pankki ne ottaisi — ei siitä puhetta — mutta sittenkin…
— Minulla ei ole ollut rahanpuutetta, keskeyttää Gunnar Sten lyhyesti.
— Ei siltä ole näyttänytkään, myöntää vuorineuvos myötätuntoisesti.
Sitten hän taas kauan aikaa imee sikariaan, miettien, miten pääsisi pääasiaan. Hän on kuin savua suitseva tulivuori.
— Kun ei tästä kuitenkaan näy tulevan mitään, leikkasi hän sitten, ottaen jonkunlaisen holhooja-aseman Gunnar Steniin nähden, — ja kun rahojakin on vielä jäljellä, voisit tallettaa osan tänne ja lähteä ulkomaille katselemaan hiukan ympärillesi. Uudet seudut ja maisemat, uudet vaikutelmat ja uudet ihmiset… Se antaisi ryhtiä ja pontta…
Gunnar Sten omaksui heti vuorineuvoksen ajatuksen ja innostui.
— Setä on aivan oikeassa, sanoi hän. — Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi.
— Minä tunnen itseni jo melkoisen virkistyneeksi, kun käyn
Tukholmassakin, selitti vuorineuvos hymyillen, — ja jos pistäydyn
Englannissa, tunnen itseni uudestisyntyneeksi. Mutta kurorteja en voi
sietää. Karta niitä, poikaseni, jos haluat säilyttää terveytesi.
Päässään Gunnar Sten jo teki suunnitelmia, miten matkansa järjestäisi, eikä hän voinut vuorineuvoksen hyväntahtoiselle pakinalle muuta kuin hymyillä. Hän vilkaisi vuorineuvokseen ja huomasi, että leppeän puheen ja käskevän ulkomuodon välillä oli huikea erotus ja että vuorineuvos tahallaan oli nyt ottanut toisen naamarin. Noin myhäilevänä ja hyväntahtoisena ei vuorineuvos Malm koskaan ollut sisältynyt hänen tajuntaansa. Ja kuta useamman kerran hän puolittain salaa vilkaisi vuorineuvokseen, sitä selvempänä heräsi hänessä epämiellyttävä tietoisuus siitä, että hän jollakin tavalla oli Malmeille taakaksi ja että nämä kunniallisella tavalla tahtoivat päästä hänestä eroon.
— Sinä olet niin väsynyt, lausui vuorineuvos, että sinun olisi parasta järjestää lähtöä mitä pikimmin.
Tuossa istui eräs vieras mies, joka oli hänen kumminsa ja hänen vanhempiensa vanha tuttava, mutta jonka kanssa hänellä ei muuten ollut vähintäkään tekemistä, ja tuolle vieraalle, hyväntahtoiselle herralle oli mitä tärkeintä, että hän mahdollisimman pian katoaisi hänen näköpiiristään. Hyvä — hän saa toivomuksensa täytetyksi.
— Jos menet Hampuriin tai muihin suuriin kauppakeskuksiin, sanoi vuorineuvos, niin katso ympärillesi, katso ympärillesi, ja ota vaari tilaisuuksista. Ja sitten voisit käydä Wilson & Faberilla Newcastle on Tynessä tai vanhan Llewelyn Smithin luona Hullissa, molemmat ovat suhteissa teikäläisiin. Äläkä unohda täällä olevia…
— Minä olen erittäin kiitollinen sedälle kaikista neuvoista.
— Tjaah — noudata niitä myöskin, noudata niitä myöskin, Gunnar, niin minäkin olen kiitollinen.
Ja vuorineuvos Malm nousi suurena ja juhlallisena hyvin toimitetuin asioin ja tyytyväisyyden hymy huulilla. Tämä oli siis Margit Malmin isä, ja hiukan ulkonevan alahuulensa ja kauniin, pyöreän leukansa oli tyttö kieltämättömästi perinyt isältään, mutta ruskeat silmät taisivat olla äidin. Gunnar Sten muisti taas elävästi Margit Malmin, häntä sykähdytti hiukan, ja siihen sykähdykseen sekaantui suuri määrä kaihoa, mutta ihme kyllä — ei mitään vastenmielisyyttä. Sekunnin ajan hän muisti Nurmelaisenkin, mutta siihen sisältyi voimakas pohjatunne siitä, ettei Nurmelaisella ja Margit Malmilla kaikesta huolimatta saattanut koskaan olla mitään yhteistä.
— Eikä mitään turhia jäähyväisvisiittejä, puheli vuorineuvos ollen jo lähdössä. — Lähdet vain ja tulet: tässä minä nyt olen ja terveisiä Alppien takaa tai Pohjanmeren tuolta puolen.
Selvät sanat, vaikka hienosti lausuttu. Häntä alettiin siis karttaa.
Auttamaton "bakki" siis siltäkin taholta.
Gunnar Stenissä leimahti voimakkaana vanha rakkaus Margit Malmia kohtaan, hetkisen hänestä kaikki tuntui valoisalta, hän aikoi tarttua vuorineuvoksen takinliepeeseen ja puhua kaikki. Mutta tuhannet hienommat ja karkeammat syyt huusivat voimakkaasti vastaan, aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi, ja jäsenet tuntuivat puutuneilta ja äärimmäisen raukeilta. Eilen se ehkä vielä olisi käynyt, nyt oli kaikki liian myöhäistä, peruuttamattomasti liian myöhäistä.
Hänen pohjimmaiseen tajuntaansa jäi sittenkin Margit Malmin kuva kauniina, uhrautuvana ja ilman pienintäkään tahraa. Häntä hän oli rakastanut ja tuli rakastamaan. Kaikki se, mikä oli aste asteelta sen välille kasaantunut, poistui hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Sitten astui taas sumu eteen, ja piinautunut mielikuvitus alkoi toimia.
Ulkona vonkui syystuuli lennätellen kuivia lehtiä pitkin bulevardia, ja Gunnar Sten kulki sinne, missä tiesi näkevänsä kauniita vartaloita, missä musiikki soi, lasit kilahtelivat ja missä kaikki oli yhtä ainoata valomerta. Hänen rinnassaan takoi kiihkeästi, hänen mielessään oli Margit Malm, ja hän oli lähimain samanlaisen tunnelman vallassa kuin lähtiessään kerran erään Elsa Almin luota. Silloin hän toki oli ollut puhdas ja kokematon, nyt hän oli vain samanlainen kuin tuhannet muut.
Hän tulee tarkalleen seuraamaan vuorineuvos Malmin ohjeita, mutta jo ennakolta hän varmasti saattoi aavistaa, että hänen matkansa ei tulisi kulkemaan firmoja myöten.
— Siis Margit Malmkin!
Heidän välilleen oli asettunut korkea, ylitsepääsemätön vuori, mutta Margit sitä ei ollut asettanut, ellei juuri hän itsekään. Mitä tämä taas oli ja mihin tämä oli johtava? Hän tunsi itsensä taas pitkästä aikaa herkäksi ja helläksi ja hänen sisässään värähteli, aivan kuin tahtoisi se värähtelevä ja päätään nostava pusertaa esille itkun. Sitä ei kuitenkaan tullut.
— Täytä maljat, viinuri. Kolmen päivän kuluttua et minua enää näe…
Sitten kaikki hukkui musiikkiin ja rytmiin, ja tunnelma oli syrjäisestä moitteetton, mutta joku siinä kuitenkin sorahteli.
Gunnar Sten oli mukana, ajatukset muualla.