XIV.
Lähes neljä vuotta kului, ja Gunnar Sten tuli takaisin.
Kukaan ei häntä odottanut eikä kukaan ollut häntä vastaanottamassa, hän tuli, koska oli tullakseen. Ei siitä sen enempää.
Oliko hän muuttunut? Herra sen tiesi. Ainakin ulkonäöltään. Hänen katseensa oli ilmeetön, hiukset olivat harvenneet ja ohimoiden tienoilla näkyi harmaita oraita, hänen ryhtinsä oli raukea, mutt'ei veltto, hänen kätensä vapisivat lakkaamatta paitsi eräässä määrätyssä tilassa.
Kukaan ei ollut häntä vastaanottamassa, ja yksin hän ajoi kotiinsa, jonka vuokra oli maksettu viideksi vuodeksi eteenpäin, yksin hän ajoi kotiansa kohden katsellen välinpitämättömin katsein ympärilleen.
Kesä oli vaihtumassa syksyksi ja vuodenaika oli tunnelmarikkain. Katulyhdyt valaisivat, mutta ilma oli tukahduttava ja saattoi erottaa kaukaisia, haipuvia tuoksuja. Ihmisvirta hälisi ja soljui edestakaisin, kaikilla oli kiire, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä.
Sydän löi nopeassa, levottomassa tahdissa, mutta niinhän se oli tehnyt viimeiset vuodet. Se ei ollut mitään uutta. Hiukan kovemmin se sykähti, kun hän eräässä kulmauksessa korkein kultakirjaimin luki "Asianajotoimisto Einar Malm Advokatbyrå", mutta palautui pian tavalliseen tahtiinsa.
— Pianhan se kävi, ajatteli hän raukean tyytyväisenä. — Hyvä on, hyvä.
Ja sitten hän antoi taas mennä eteenpäin ja ajatteli Einar Malmin kaunista sisarta, kaukaa, hyvin kaukaa ja haaveellisesti niinkuin oli tehnyt nämä neljä vuotta. Miksi hän oli erään ajan häntä karttanut ja ollut ajattelematta? Se oli vain johtunut jostakin. No niin — nyt hän häntä ajatteli, tuntien, että se on sekä sairaalloista että ehkä liian myöhäistä, mutta hän teki kuitenkin niin siksi, ettei voinut olla niin tekemättä.
— Margit Malm, hän, joka oli minulle niin hyvä ja joka lauloi niin kauniisti. Ainoa, joka tuli minun luokseni silloin, kun minä olin yksin.
Se aika oli onnetonta ja kaunista, yhtä kaunista, kuin tämä nykyinen aika, oikeastaan välitöntä jatkoa edelliselle, oli harmaata ja yhtäkaikkista.
Naurettavaa ja typerää on miehisen miehen tunteilla, liiat tunteet ja herkät hermot saattavat muodostua Waterlooksi, ne saattavat tehdä vieläkin enemmän: muuttaa traagillisen koomilliseksi. Gunnar Sten tiesi tämän, mutt'ei huolinut sitä ajatella. Tämä kaikkihan oli vain elämää. Nyt oltiin tultu perille. — Kypsä minä olen, kypsä, ajatteli Gunnar Sten.