XV.
Ja nyt hän oli taas juonut.
Tällä kertaa kylläkin ainoastaan kolme päivää perätysten, mutta onhan siinäkin yhdeksi kerraksi.
Eikähän hänellä, sananmukaisesti ottaen, enää mitään päämäärää tai tarkoitusta itseensä eikä yhteiskuntaan nähden ollutkaan, — hän vain eli juodakseen ja joi koska eli.
Kukaan ei häntä siitä voinut moittia. Hänellä oli varaa niin tehdä, hän pukeutui säädyllisesti, eihän hän muuten mikään gentlemanni olisi ollutkaan, — hän ei koskaan häväissyt itseään, hän oli kaikessa comme il faut, paitsi siinä, että hän etupäässä joi. Joi vakaumuksesta, joi periaatteesta, joi sydämen ja sielun yltäkylläisestä tyhjyydestä.
Miten hän oli sellaiseen olotilaan joutunut ja miten kauan sitä oli kestänyt, sitä hän ei enää viitsinyt ajatella. Mitä hän ajatteli, oli korkeintaan:
— Näin kai on paras.
Hiukan vaivaamalla aivojaan sai hän selville, että tällaista olotilaa oli nyt kestänyt viitisen vuotta. Oli sekin olotilaa: viitisen vuotta yhtä ainoata, jatkuvaa humalaa.
Siis viisi vuotta. Se ei ole kovin pitkä aika ajanjaksona, ihmiselämässä se on jotenkin huomattava aikamäärä, mutta melkein keskeytymättömäksi humalaksi se on suunnaton ajanjakso. Hän ei voinut oikein kuvitella sitä mielessään: viisi vuotta, päivästä toiseen, yhtä ainoata humalaa lyhyet, autiot todellisuuden hetket välissä.
Hän oli siis se Gunnar Sten, joka viisi vuotta sitten oli ollut nuori, toivorikas, sivistynyt, varakas, sanalla sanoen mies, joka voi ja saattaa luottavaisena katsoa tulevaisuuteen, täysin tietoisena siitä, millaiseksi se tulee muodostumaan, ellei maailmanjärjestys horjahtele.
Kaikesta huolimatta hän oli se sama Gunnar Sten, hän, joka oli saanut iskun toisensa jälkeen, hän, jonka tunteet olivat liian herkät, niin herkät, että ne johdattivat häntä ja samalla hän, jolle tunteet olivat muodostuneet täydelliseksi Waterlooksi.
— Teillä on voimakas ruumis, sanoi herra tohtori, — mutta pitemmälle te ette voi jatkaa. Te syöksette itsenne ennemmin tai myöhemmin perikatoon.
Hyppäys oli jo tapahtunut, vaikk'ei taloudellisesti, ja — näin oli paras.
Nyt hän joi vakaumuksesta, periaatteesta, sydämen yltäkylläisyydestä. Ei viinin vuoksi, sillä siihen hän oli liiaksi tottunut, itsetietoisena otti hän lasin käteensä ja laski sen taasen pois. Ei unohduksen vuoksi, sillä sitä hän ei löytänyt. Eikä unohduksen löytäminen mitään olisi merkinnytkään, sillä kalseaa nykyisyyttä hän ei kuitenkaan olisi päässyt pakoon.
Mutta kun hän istui lasinsa ääressä yksinään, ilman seuraa, ja kun viini lämmitti hänen ruumistaan, ei häntä vaivannut ajatus siitä, mikä oli mennyttä, vaan hän eli keskellä sitä aikaa, joka oli niin onnellinen ja niin onneton ja jolloin Margit Malm rakasti häntä ja hän Margit Malmia. Hän ajatteli, teki suunnitelmia, rakasti, haaveili kaikkea humalassa.
Kun hän sitten laski lasin kädestään, ympäröi hänet alastomuus ja autius ja hän tuli synkäksi pessimistiksi, joka näki ympärillään vain maailman täynnä petosta ja vihamielisiä, väijyviä ihmisiä.
Ja hän eli edelleenkin elämäänsä, näki harhakuvia ja vietti entisiä onnenaikoja, jotka ikuisiksi ajoiksi olivat menneet, eli omassa maailmassaan, riippumattomana siitä, mikä häntä todellisuudessa ympäröi. Se oli hänen tähänastisen kehityksensä tulos.
Joskus hänet valtasi kammottava ajatus. Minä olen auttamattomasti rappiolla, — mutta hän hylkäsi päättävästi tuon ajatuksen.
— Näin kai on paras.
Eikä hän koskaan enää uskonut näkevänsä Margit Malmia, ei hän huolinut edes ottaa selvää, missä hän oli, sillä hän vaistosi, että heidän kohdatessa tapahtuisi se ratkaiseva. Hänelle tuotti pelkkä ajatteleminenkin nautintoa, jota ei kukaan voinut häneltä riistää.
Kuten sanottu, hän oli taas juonut.
Ja tällä kertaa kolme päivää.
Nyt oli syyskesän ilta ja ilma oli tuoksuja täynnä, ja hän istui suuren puiston viheriäisellä penkillä ja mietti, eli mielikuvissaan, katseli ihmisiä, jotka liikkuivat käytävillä edestakaisin kuin varjot, ja mietti taas. Puisto oli täynnä valoa ja varjoa, ravintolan parvella soitti soittokunta, ja musiikkiin sekaantui naurua, kilinää ja puheensorinaa.
— Vai olen minä taas kolme päivää istunut kapakassa, sanoi hän itsekseen. — Minusta on tullut krouvien ja tavernien tuttu, mutta sinähän annat sen anteeksi, Margit, sillä sinähän tiedät, kuinka paljon minä rakastan sinua.
Eikähän unelmien Margit voinut tehdä muuta kuin antaa anteeksi.
Ja sitten he taasen rupesivat rakentamaan. He eivät asuisi Gunnar Stenin vanhassa asunnossa Pormestarin kadun varrella, asunnossa, johon liittyi niin paljon muistoja, vaan he rakentaisivat huvilan vuoren rinteelle, valoisan ja ilmavan, sellaisen kuin Gundersenin huvila lähellä Hardangerin harjua.
Margit ei ollut koskaan käynyt Hardangerin harjulla, hän tahtoi tietää, millainen oli Gundersenin huvila.
Silloin Gunnar Sten havahtui ja tuli surulliseksi. Hän huomasi, etteivät asiat ole tolallaan ja että hän vasta Margitista erottuaan oli käynyt Hardangerin harjulla. Hänet valtasi taas kammottava, kylmä autius, ja hänen täytyi mennä ottamaan lasi lisää. Vasta senjälkeen hän saattoi eläytyä entiseen ja kertoa, millainen Gundersenin huvila oli.
— Margit, sanoi hän. — Me olemme kovin kauan aikailleet. Minä tahtoisin, että me pian olisimme huvilassamme vuoren rinteellä. Minä olen näkevinäni, kuinka ihmiset kesäpäivinä, kulkiessaan vuoritietä, pysähtyvät kuuntelemaan sinun lauluasi ja soittoa, joka kuuluu sinne ulos avatuista ikkunoista.
— Niin, me olemme todellakin kovin kauan aikailleet, Gunnar Sten…
Yhä pimeämmäksi kävi ilta ja yhä syvemmäksi varjot, ravintola oli kuin yhtenä ainoana valomerenä. Puiston tuoksut kävivät huumaavammiksi ja ihmisvirta käytävillä vaimeni, mutta tämä ei liikuttanut Gunnar Steniä, kun hän puheli Margit Malmin kanssa.
— Mutta, Margit, huudahti hän kesken kaiken. — Minne sinä olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, liikemiehen, hänet, jonka annoit suudella itseäsi ja jolle senjälkeen elämä alkoi hymyillä…
Häneen meni suuri, sammumaton viha, ja Margit Malm hävisi olemattomiin. Mutta kun hän oli käynyt ravintolassa, ottanut lasin lisää ja palannut vanhalle paikalleen, istui Margit ja odotti häntä.
— Minä kävin taas siellä sisällä, kertoi hän. — Siellä kahisevat silkkipuvut, viini helmeilee ja musiikki soi, mutta me olemme kernaammin täällä ulkona ja katselemme. Täällä alkaa jo olla viileätä, ja rauhallista, eikä kukaan kiinnitä meihin huomiotaan.
Margit, alituisten unelmien Margit, katsoo häneen suurin, ihmettelevin silmin, ja hänen huulensa liikahtavat.
— Minä luulen, että sinä olet humalassa, Gunnar, sanoo hän.
— Äh, sinähän annat sen anteeksi.
Ja hän rupesi taasen kuvailemaan, rakentamaan ja suunnittelemaan matkaa kaukaisille maille, — kunnes huomasi, ettei Margit enää istunutkaan hänen vieressään, vaan kulki hänen ohitseen, hitaasti, katse maahan luotuna, edes vilkaisemattakaan häneen.
Näky tyrmistytti häntä, veri pysähtyi hänen suonissaan, hän yritti nousta, mutta istui kuin naulittuna paikallaan, — sitten hänen huuliltaan pääsi väkinäisesti ja — tällä kertaa — kuuluvasti:
— Margit!
Lausuttu sana tuntui hukkuvan pimeyteen, mutta ohikulkeva oli sen kuitenkin kuullut, seisahtui, kääntyi ympäri ja tuli viimein häntä kohden.
— Margit! pääsi häneltä vielä kerran, nyt niinkuin tuskan huuto.
— Ah, Gunnar Sten, sinäkö se olet?
— Margit! Minne olet pannut Nurmelaisen, ryyppysankarin, jolle elämä alkoi hymyillä, koska sinä annoit hänen suudella itseäsi?
— Häpeä kysymystäsi, Gunnar Sten. Mitä sinua liikuttaa Nurmelainen!
— Sanotko sinä niin, Margit?
— Niinkuin kuulet. Ja enkö sanonut sitä aikaisemmin, enkö sanonut, että sinä vielä kerran tulisit?
Nyt hän ei enää puhunut unelmien Margitin kanssa, hänen vieressään istui se todellinen, jota hän oli rakastanut, ihminen, niinkuin hän itsekin.
— Margit, kysyi hän, oletko se todellakin sinä?
Hän se oli, ei unelmien ja alituisten haaveitten Margit, ja kutenkin sama, ainoastaan kypsyneempi, varttuneempi, kauniimpi, Margit, jonka silmiin ilkamoivan, iloisen välkkeen sijaan oli tullut syvä surumielisyys ja jonka suun tienoilla oli kärsivä piirre.
— Sinä tulit kuitenkin, Gunnar Sten, puhui hän — ja sitä minä olen odottanut vuodesta vuoteen, odottanut, kärsinyt, kuullut tarjouksia ja taas toivonut ja kärsinyt. Se voi tuntua sinusta uskomattomalta, Gunnar, mutta minä olen tiennyt, että tiemme vielä kerran yhtyisivät. Nyt se on tapahtunut ja tässä minä olen.
— Ah, Margit, tämä on ollut kauhea ajanjakso.
Gunnar Stenin valtaa tunnelma, jollaista hän ei koskaan ennen ole kokenut. Tapaukset kiitävät kaaoksena hänen silmiensä edestä, ja hän ennättää vangita vain muutamia haihtuvia silmänräpäyshetkiä. Viimein hän herää kuin pitkällisestä, tuskallisesta unesta, mielikuvat häipyvät pois, hän hieroo silmiään ja herää todellisuuteen. Vapisevin käsin tarttuu hän naisen käteen, ja hänen rinnastaan pusertautuu esille hiljainen, vapauttava huokaus. Kesken kaikkea tuntee hän itsensä heikoksi ja avuttomaksi kuin kävelemään opetteleva lapsi.
— Margit, kuiskaa hän, tätä on kestänyt kauan, niin äärettömän kauan.
— Viisi vuotta, vastaa toinen, ja kirkkaat kyynelhelmet välkkyvät hänen silmissään.
— Minä olen elänyt kuin unessa, Margit.
Ja äkkiä Gunnar Stenin vaistoissa selviää kammottava todellisuus.
— Minä tiedän, että olen ollut hirveä, Margit.
Nainen nyyhkytti ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
— Hän tuolla ylhäällä on surrut ja minä olen surrut, sanoi hän. — Nyt alkaa olla toisin.
— Uskotko niin?
— Uskon. Me olemme unohtaneet yhden, Hänet, joka kykenee kaikki sovittamaan. Sinä aikana, jonka sinä olet ollut poissa, olen minä oppinut Hänet tuntemaan, hiljaisina hetkinä olen minä häntä lähestynyt, ja Hän saattoi meidät vielä kerran yhteen.
Gunnar Sten enemmän tunsi ja tajusi kuin kuuli tämän kaiken. Tällaista raukeata, kaikki voittavaa onnen tunnetta ei hän koskaan ennen ollut tuntenut, ja se sekoitti hänen aistinsa niin, ettei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, millä tavoin hän tämän oli ansainnut. Hän otti sen vastaan kiitollisena ja nöyränä kuin kerjäläinen almun rikkaan miehen pöydältä.
— Meidän täytyy erota hetkeksi, sanoi Margit Malm. — Etkö huomaa, että aamu alkaa valjeta.
Puistossa oli hiljaista ja autiota, lyhdyt olivat sammutetut, ravintola häämöitti puitten takana valkeana ja alastomana. Kumpikaan ei ollut huomannut, kuinka aika kului.
— Niin, erotkaamme hetkeksi, toisti Gunnar Sten samalla kertaa tahdottomasti, enemmän itselleen kuin toiselle, ja lämpimästi.
Ja hän seurasi Margit Malmia onnesta raukeana ja sisimmässään kuitenkin väristen pelosta, että saavutettu onni häneltä riistettäisiin. Hän oli niin onnellinen, ettei itsekään tuota salaista pelkoa huomannut.