XVI.
NEMESIS.
Tästä alkaen oli Gunnar Stenin elämä siis suuntautuva uusille urille. Hänen koko olentonsa oli ikäänkuin kirkastunut, hän puheli kernaasti tuttaviensa kanssa ja joskus hän saattoi naurahtaakin. Mutta ainoastaan joskus. Sillä kaiken takana pilkisti kuitenkin esiin syvä surunvoittoisuus, joka yllätti hänet kaikkialla, eikä hän voinut estää yltyvää, kalvavaa levottomuuttansa.
Kukaan ei osannut sanoa, mitä lajia Gunnar Stenin uusi ura tulisi olemaan, mutta jokainen saattoi huomata, että käännekohta oli kulumassa, ja että kuljettavan tien suunta muuttui.
— Kaikki tulee hyväksi, Gunnar, lohdutti Margit Malm, nähdessään sulhasensa kalvavan levottomuuden. Yksin sinä et jaksanut, me yhdessä ehkä jaksamme. Minähän olen aina sinun kanssasi, ja mikä sinun kohtalosi on, se on minunkin.
Ja Gunnar Stenin suu hymyili, mutta silmät tähtäsivät totisina kauas etäisyyteen ja ruumis vapisi kuin vilutautisen.
— Sinä olet minulle liian hyvä, Margit.
Hän ei osannut sanoa muuta, mutta hän pusersi hellästi pitelevää kättä ja hänen sydämessään asui rajaton, lapsellinen kiitollisuus. Margit Malmin läsnäolo turvasi häntä, mutta raskaat, aavistelevat ajatukset eivät sittenkään kaikonneet, ja hän tunsi asemansa samanlaiseksi kuin rikollinen, joka pelkää kiinniottajiaan. Hän värisi kauttaaltaan ja painautui lujemmin kiinni morsiameensa ikäänkuin turvaa etsien.
— Ehkä sinä olet sairas, Gunnar.
— En… Mutta tämä on liian onnellista ja liian outoa, ja minä pelkään, että…
Huoneeseen tuli enteellinen hiljaisuus. Molemmat pelkäsivät lausumatta jääneitä sanoja.
— Mitä sinä pelkäät? kysyi Margit Malm vihdoin, toivoen, että suoraan lausuttu pelko vapauttaisi.
— Loppua, vastasi Gunnar Sten hiljaisesti.
— Lapsellista, naurahti nainen, voittaen vaivoin itsensä. — Nythän vasta kaikki on alussa. Luota Jumalaan ja toivo. Sairaalloinen pelkosi johtuu fyysillisistä syistä.
Niin juuri — fyysillisistä syistä. Olihan se enemmän kuin ymmärrettävää. Mutta aavisteleva, tukahduttava pelko tarttui naiseenkin; hän vaali sulhastaan kuin äiti sairasta lastaan, oli aina hänen rinnallaan ja jätti hänet vain yön hiljaisiksi hetkeksi, silloinkin muistaen häntä ja tuon tuostakin levottomasti ja tuskallisesti havahtuen.
— Olipa hauska, että vihdoinkin tulit, sanoi Einar Malm juron tyytyväisesti. — Mutta voit hiukan ponnistella voimiasi tehdäksesi sisareni onnelliseksi, sillä sen hän, totisesti, on rehellisesti ansainnut.
Kukapa olisi paremmin kuin Gunnar Sten tajunnut, että Margit Malmin suureen rakkauteen itse asiassa liittyi suunnaton uhrautuvaisuus, kukapa sen paremmin olisi tiennyt ja käsittänyt, mutta ylitsevuotavassa kiitollisuudessaan ja tuntien oman pohjattoman tyhjyytensä ei hän voinut muuta kuin nöyrästi vaieta.
Ah, kunpa nämä aavistukset hänet jättäisivät ja hän voisi iloisin, luottavaisin silmin katsella tulevaisuutta.
Sitä ne eivät kuitenkaan tehneet. Hän oli siroitellut liian paljon maailmalle, ja nyt, kun tuli se, jolle olisi kaikki annettava ja joka itse antoi kaikkensa, oli hänellä vain annettavana runneltu tyhjä minänsä, jonka tämä toinen iloisin mielin otti vastaan.
— Margit, minä rakastan sinua ja uskon, uskon viimeiseen saakka…
Mutta sitäpä hän juuri ei tehnyt.
* * * * *
Nyt on harmaja lokakuun päivä, taivas on harmaja ja surullinen, maa on paljas ja raiskattu ja viiltävä pohjatuuli lennättelee varisseita lehtiä pitkin katuja. Siinä kaikessa on jotakin alastomaksi repivää, alakuloista ja synkkää, ihmiset kulkevat sen näköisinä, kuin olisi heillä kaikilla joku raskas huoli kannettavanaan tai sitten hytisevät he vilusta, sillä kylmyys tunkee läpi vaatteiden. Kirpeään pakkaseen liittyy raikasta ja reipasta; kylmä, hienosti vettä vihmova lokakuun päivä on murheellinen päivä eikä sen tunnelmasta vapauta puolihämärä, lämmin huonekaan.
Einar Malm pitää sentään tulevasta langostaan kuin vanhempi veli nuoremmasta, hänen mieleensä muistuu äkkiä jotakin, ja hän keskeyttää työnsä, ottaa päällystakin ylleen ja kiiruhtaa ulos.
Kello osoittaa puolta yhtätoista, aika on kiireellinen ja tunnelma mitä arkisin. Kadulla hän kohtaa Nurmelaisen, joka määrämittaisin askelin vaeltaa työpaikkaansa.
— Minne sinä juokset? kysyy Nurmelainen.
— Menen katsomaan sitä vanhaa syntistä, vastaa Einar Malm pysähtyen sillä tavoin kuin olisi hänen seuraava lauseensa: — Jos sinulla on jotakin muuta kysyttävää, niin tee se pian, sillä minulla on kiire.
— Minä tulen mukaasi, sanoo Nurmelainen. Miehen käytös ei ole tolallaan. Hänen pitäisi minun ymmärtääkseni olla kuin seitsemännessä taivaassa, ja nyt hän kulkee niinkuin olisi saanut jonkun vaivan…
— Mutta, jatkaa hän, kun Einar Malm ei vastaa, — onhan se vähän ymmärrettävääkin, ainakin minä sen ymmärrän ja käsitän. Hurraa sinä taukoamatta neljä tai viisi vuotta, heitä sitten äkkiä kaikki ja tule onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä, niin eiköhän vaikuta fysiikkaasi. Jos minä olen kolme päivääkin peräkkäisin päissäni, niin minä juoksen pakoon, kun näen poliisin. Se on sitä lajia, näetkös.
— Jos hän edes murjottaisi ja olisi onnettoman ja saamattoman näköinen, kuten tavallisesti, vastaa Einar Malm, viheltäen ohimennen ajurin, niin olisin perin pohjin levollinen. Se poistuu kyllä sitten kun aika tulee. Mutta eilen illalla tuli muutos aivan äkkiä. Mies muuttui suorastaan säkenöiväksi ja kotiväki ihastui. Tietysti minäkin ensiksi ilostuin, mutta loppujen lopuksi minua alkoi miltei kauhistaa. Siinä oli jotakin luonnotonta, jotakin melkein raivohullua. Hyi saakeli!
— Et suinkaan sinä ajattele, että…
— Mene ja tiedä. Kuollut mies nousee haudastaan, avaa tuskin silmiään ja alkaa vitsailla, laskea leikkiä ja nauraa omaa surkeaa itseään. Saatoin hänet kotiinsa Margitin kanssa, mutta koko yön minua on vaivannut painajainen. Kiiruhtakaa, ajuri!
Ruoska läiskähtää hevosen selkään ja ajoneuvojen vauhti kiihtyy. Vihmasade yltyy, mutta Einar Malm kiihtyy näkymättömistä syistä, kaivaa esiin sikarin ja alkaa imeä sitä kiihkeästi ja hermostuneesti.
Päädytään portille. Ajurille annetaan käsky odottaa, ja molemmat herrat ryntäävät portaita ylös.
Ovikello kumahtaa ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran, sitten lukemattomia kertoja. Kukaan ei tule avaamaan.
— Ehk'ei olla kotona, sanoo Nurmelainen rauhoittavasti.
Einar Malmin kärsimättömyys yltyy ja hän samalla kertaa soittaa ja lyö oveen nyrkillään.
— Se samainen tyttökin siellä vielä on, supisee hän kasvot kalpeina. — Kumma, ettei edes Margit ole sitä huomannut. Minun täytyy järjestää hänet tiehensä.
Kukaan ei vastaa. Nurmelainen odottaa neuvottoman näköisenä, ja häneenkin tarttuu Einar Malmin aavistus.
— Ei olla kotona, vakuuttaa hän vielä kerran, mutta tällä kertaa äänessä kuvastuu salattu levottomuus.
Soittaminen yltyy, Einar Malm potkaisee oveen, niin että lasit helähtävät.
— Jopa vihdoinkin.
Sisällä avataan ovia, avainta väännetään reiässä. Palvelija avaa oven kasvot säikähtyneen näköisinä.
— Joko herra on noussut? tiukkaa Einar Malm.
— Ei kai, vastaa tyttö ällistyneenä. — Ei hän ainakaan ole soittanut.
— Sinäkin saisit täältä jo oikeastaan laittaa itsesi lähtökuntoon, sähähtää Einar Malm ohimennessään tytölle ja kiiruhtaa työhuoneen läpi makuuhuoneeseen. Nurmelainen ja palvelustyttö kiinteästi kintereillä.
Mutta tuskin on hän saanut oven auki, kun hän jo huudahtaen peräytyy.
Huone on täynnä iljettävää häkää.
— Herra Jumala! pääsee häneltä ja hän pysähtyy sekunniksi neuvottomana ja kauhistuneena.
Vuoteessaan makasi Gunnar Sten täysin riisuutuneena ja levollisessa asennossa, mutta elämä paenneena.
— Kauppaneuvos Stenillä on täysi syy olla tyytyväinen, sanoi Nurmelainen värähtelevällä äänellä, katkaisten tuskaa uhkuvan hiljaisuuden.
Einar Malm puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaitaan, mutta hänen silmiinsä nousivat suuret kyynelhelmet.
— Mene hakemaan lääkäri alakerrasta, sanoi hän palvelustytölle hillityllä äänellä. Sitten hän voitti sen verran itsensä, että saattoi mennä huoneeseen ja lennättää molemmat ikkunat selälleen.
Parin minuutin kuluttua lääkäri oli paikalla.
— Ei mitään tehtävissä, totesi hän juhlallisesti. Ja luoden katseen molempiin herroihin, jotka hän tunsi, lisäsi hän: — Olisin toivonut, että hän olisi kuollut hiukkaista selvemmin.
Molemmat oivalsivat, mistä oli kysymys.
— Ei, sitä se ei ole, vastasi Einar Malm hiljaa, mutta kiihkeästi.
— Niin. Eihän se mitenkään ole uskottavaa, myönsi lääkärikin miettiväisesti.
Ulkona vonkui syystuuli ja vihmasade kävi pistäväksi.
Einar Malm loi vielä kerran katseen ruumiiseen, peitti sen ja poistui hitain, raskain askelin voimatta salata mielenliikutustaan. Nurmelainen seurasi synkkänä ja äänettömänä. Palvelija katsoi kuin apua rukoillen herrojen jälkeen, mutta nämä eivät katsahtaneetkaan häneen ja hän vaipui hillittömään itkuun.
— Tässä on siis piste, lausui Einar Malm Nurmelaiselle, antaen ajurin mennä. — Voi häntä ja voi rakastavaa sisar-raukkaani.
Hän ei tuntenut sadetta eikä tuulta, mutta askeleet tuntuivat lyijynraskailta, kun hän sanoja ja lauseita etsien kulki kotiansa kohti kuolinsanomaa vieden.