I
Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy huoneeseen.
Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua, ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.
Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.
Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä. Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.
Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut pienintäkään aihetta.
Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai, ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.
Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.
Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat. Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii, muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.
Kunnes hän nyt, tänä yönä, tapaa tuon miehen tyttärensä aitasta.
* * * * *
Kun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän päänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja hän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä heittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat tavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee vieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että teillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan enää tule näkemään toisianne.
Ja nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä, tytärtään.
* * * * *
Aurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei huomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on turtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä vasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten ulkopuolella.
Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle sanomista.
Väki alkaa yksitellen lappautua sisälle, mutta Helmiä ei kuulu.
"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani.
"Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."
Ja hän istuu siinä yhä ja sytyttää jo sikarinkin.
"Kun ei Nikua vielä kuulu", sanoo emäntäpiika kaataessaan kahvia kuppeihin.
Saaren Juhani otti sikarin hampaistaan.
"Ei", pääsi häneltä, "se lähti jo illalla. Tuli äkkiä sille tuulelle."
"Vai tuli! Kun ei se meille mitään puhunut."
"Hm. Kun ei puhunut, niin ei puhunut. Minkäs minä sille mahdan."
Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin ajattelemista.
Tuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa, Saaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja minkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan ja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut isänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja uskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.
* * * * *
Väet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan ei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin naulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada varmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä ällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden. Ja samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella toimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä joitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa pullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei tiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.
Samassa ovi avautuu ja Helmi tulee sisälle.