XVII
Ei näy arkinen viihtyisyys menestyvän Saaren talossa. Ennen siellä aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan ja illan tullen jokainen meni tyytyväisenä levolle. Päivä toisensa jälkeen kului tasaisena ja rauhallisena.
Mutta entä nyt! Tytär on miehelle menemässä, ainoa tytär kaiken lisäksi, tuleva vävy on niitä mieluisimpia ja talossa pitäisi siis olla iloa ja touhua. Vaan sen sijaan on talon elämä kuin pysähtynyt ja asukkaista tuntuu ikäänkuin he vartioisivat toinen toistansa. Hiiviskellään, supatellaan, katsellaan toisiaan syrjäsilmällä ja ollaan kuin odotettaisiin jotakin ikävää.
Isäntä on aivan kuin hänellä ei olisi asian kanssa mitään tekemistä.
"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen", kertoo emäntä ja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä aikaa.
"Vai niin. Mitäs Helmi?"
"Lupasi", vastaa emäntä äänen kuvastaessa riemua.
"Vai niin."
Siihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei olisi tapahtunut.
Eikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on päinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan ollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä sana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä kihlautumista se sellainen on.
Muutamana päivänä sanoo Suontaan Heikki hänelle ujoisesti ja tapaillen:
"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä tulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi."
"Se on käsitettävää", vastasi Helmi hyvin arkisesti. "Teillähän on siellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana, tietenkin lupasit yrittää."
"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele minnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa tahansa."
Helmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole mitään huomannut, vaan jatkaa:
"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle kerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään ylläsi, niin… Mutta mikä sinun on?"
Saaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.
"Ei se mitään ollut", vastasi hän. "Minusta vain tuntui niin oudolta, että minua noin rakastat."
Ja hetken kuluttua hän lisää:
"Mene jo taas, Heikki. Olen todellakin hiukan huonovointinen."
Siltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää hän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja menee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta nyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.
Sellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on lamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän vähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä kostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee vuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki häntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän äänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden tapaista:
"Mitä siinä töllistelette? Kuolleistako luulitte minun nousseen?"
Välkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat hiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän kuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.
Vaan eräänä iltapäivänä käskee hän emäntäpiian mennä hakemaan taloon neulojan, Söterin Maijan ja hänelle jonkun avuksi. Alusta viikon jo saisivat tulla.
Humahdus käy läpi talon.
Näin siis Saaressa alettiin valmistella häitä.