XX
Pitäjäläiset ovat odotelleet häitä, joita Saaressa kuuluu valmistellun, mutta niitä ei kuulukaan. Sensijaan saavat he jonakin päivänä tietää, että Saaren tytär ja Suontaan poika ovat hiljaisuudessa pistääntyneet vihillä ja että Suontaan Heikki on muuttanut Saareen.
Yleinen ällistys. Mitä tämä nyt on ja mitä siinä on takana? Pitäjän isännät ja emännät heräävät kuin unesta ja hierovat silmiään.
Vihdoin saadaan selvityskin, Helmin asiat eivät ole oikein mallillaan.
Ällistys kasvaa yhä suuremmaksi. Siitäpä asiasta ei ole halaistua tavua kuulunut ja mahtaneeko siinä edes olla perääkään. Helmi! Joka aina on ollut vähin niinkuin enkelin kuva.
Mutta — ja nyt puheen sävy muuttuu — joskin nyt näin on käynyt, niin kylläpähän Heikin niinkuin Helminkin kunnia näkyy sen kestäneen. Itse ovat saaneet vastata ja hyvin ovat näyttäneet asiansa järjestäneen. Vaikka eihän sitä, sen puolesta, mitenkään olisi uskonut…
* * * * *
Tällaisina saapuvat puheet Helmin korviin. Ei hän niistä välitä, tiesihän hän, että puhumaan tultaisiin. Hän vain odottaa joka hermollaan, eikö puheisiin ala sekaantua muuta, mutta mitään ei kuulu.
Joulu on jo mennyt vanhoine tunnelmineen ja päivät alkavat valjeta. Miten tämä joulun aika oikein on mennyt, sitä ei Helmi voi käsittää, jos hän sitä oikein muistaakaan. Jotakin siinä on ollut vanhaa, turvallista ja kodikasta, mutta siihen oli koko ajan sekaantunut aavistusta peloittavasta, joka armottomana pilkisti esiin alkavien arkien takaa. Ei mitään tietoa Nikulta. Helmi melkein iloitsi ajatuksesta, että Niku ehkä muiden takia jo oli hänet unohtanut. Niin olisi helpompi ja paras. Mutta ehkä isä oli vain yksinkertaisesti kortin tai kirjeen hävittänyt. Sillä Niku ei voinut häntä unohtaa, hän vain teki työtä ja uurasti. Suuri rakkaus ei puhkea valitteleviksi sanoiksi. Jos sen on kärsittävä, niin se kärsii hiljaisesti.
Saaren Helmi havahtuu. Mitä hän nyt tässä taas istuu mietiskelemässä.
Heikki tulla tömistelee sisälle suurine saappaineen ja tyytyväisine, vilpittömine kasvoineen. Mutta ovelta hän jo kääntyy takaisin ja palaa uudelleen porstuaan harjaamaan pois liiat lumet. Hänen liikkumis- ja esiintymistavassaan on itsetietoisuutta ja varmuutta, niinkuin hän aina olisi ollut talossa, eikä Helmi saata olla sitä itsekseen ihailematta. Vaan kun ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla, tunkeutuu hänen mieleensä, karkoittaa hän sen väkivoimalla pois. Jotakin hän silloin menettää itsestään, mutta sen kai onkin mentävä.
Ei hän myöskään rupea muistelemaan, kuinka tämä muutos on tapahtunut. Ja mitä muistelemista siinä onkaan: hän oli siihen jo ennakolta niin väkevästi totuttautunut ja se oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta, aivan kuin unta nähden. Hän seisoo rinnakkain Heikin kanssa papin virkahuoneessa. Ulkona on jo hämärä ja hämärä on huonekin, lämmin, pehmoinen ja hämärä. Siinä tulevat sitten sisään papin rouva, vanhahko, pyöreä nainen, ja hänen hiljainen, vanha renkinsä. Yhä vaan hiljaisempaa ja hämärämpää. Helmi pelkää itsekseen, että jokohan se sytyttää valot, mutta pappi siinä vain kävelee muutaman kerran edes takaisin, sanoo harvakseen jonkun hiljaisen sanan, joka hukkuu nurkkien pimeyteen, pysähtyy lopuksi heidän eteensä ja huokaa: "Niin no…" Siten se käy, hiljaa, niinkuin varkain, hän vastaa jotakin tahdottomasti ja koneellisesti, ja kun tullaan ulos, ollaan vihitty aviopari.
Sen kummempaa ei ollut kotonakaan. Isä istuu tavallisella paikallaan ja panee lehden sivuun, kun he tulevat. Juodaan kuppi kahvia niinkuin ainakin, kun tullaan kauempaa, ja Heikki valmistautuu lähtemään kotiinsa. Saattaahan hän huomenna tulla hakemaan Helmin. "Niin sitten."
Mutta Saaren Juhani miettii. "Minnepä tästä enää lähdet", sanoo hän,… "tarvitaan kyllä tässäkin."
Enempää hän ei sanonut ja siihen se sai jäädä. Eikä Saaren isäntä millään tavalla sanomiaan perustellut. Hän muuttaa emännän kanssa eteläpäätyyn, siellä on kolme kamaria, jotka sopivat aivan parahiksi. Tässä jää tilaa yllin kyllin. "Joo, niin se on. Hyvää yötä." Niin alkavat päivät kulua. Heti huomenista saa Suontaan Heikki seurata mukana ja käydä töihin. On ihmeellistä, miten ihminen näin yhtäkkiä voikin perehtyä ventovieraaseen paikkaan. Vaikka onhan kyllä niin, että paikkahan se on Suontaakin. Ehkäpä perehtyminen ja sitä seuraava toiminta onkin veressä.
Emännän puheille ei Saaren isäntä tytärtään eikä vävyään vie.
"Kun se nyt kävi noin", sanoo hän ja katselee muualle.
Hän puristaa tapansa mukaan huulensa yhteen, mutta Helmiä vihlaisee, kun hän näkee, miten Heikki syyllisyydentuntoisena punastuu ja miten hän on aikeissa sanoa jotakin, muttei saa sanaa suuhunsa. Vasta isän mentyä Heikki kuin vihoissaan itselleen mutisee:
"Kyllä se olikin kurjaa, ettei sitä ajoissa huomattu."
Ja Helmi kuulee tämän, mutta hän ei anna kasvojensa värähtää eikä päästä kyyneleitä silmiinsä, ennenkuin Heikkikin on ulkosalla. Hän vain huokaa, mutta se huokaus tulee raskaasta rinnasta ja on aitoa. Ah, kunpa senkin oppisi hillitsemään ja oppisi pian!
Kuitenkin Helmin on tavattava äitinsä ja hän on siihen tapaamiseen valmistautunutkin. Miksikä enää paaduttaa itseänsä, on vain nöyryydellä ja tyynesti otettava vastaan se, minkä on ansainnutkin. Sieltä voi tulla tylyä ja ankaraa, mutta mitä sieltä muuta voisikaan tulla. Äiti on ankara ja äiti on rehellinen, mutta suurinta onnettomuutta hän tuskin kykenee tekemään vielä suuremmaksi. Ei suinkaan hän suin päin syökse tytärtään turmioon ja häpeään. Helmi pysähtyy tähän ja puree hampaansa yhteen.
Silloin hän näkeekin äitinsä edessään. Hän on menossa sisähuoneisiin, mutta toisen kamarin ovella hän peräytyy. Ne kasvot, jotka häneen katsovat, kellertävät ja kalpeat, ovat äidin kasvot eivätkä kuitenkaan hänen. "Tule sisään vaan!" kuuluu ääni sanovan. Mutta Helmi ei liikahda paikaltaan. Ääni on matala ja masentunut ja tulee kuin maan alta. Silmät, jotka häneen katsovat ovat menettäneet välkkeensä ja niistä katselee vain autius ja väsymys. Käsi lepää valkeana ja verettömänä tuolin käsinojalla. "Tulin tähän hiukan istahtamaan", sanoo äiti taas hiljaisesti, "ainainen makaaminenkin väsyttää. Älä ollenkaan pelkää, vaan tule peremmälle."
Ja kun tytär astuu lähemmäksi, sivelee äiti hänen käsivarttaan ja sanoo hellästi:
"Tyttö-parka, tyttö-parka!"
Ei muuta.
"Mitä sinä nyyhkit?" kysyy Heikki tuvassa.
"Minä tapasin äidin", vastaa Helmi.
"Yhä vain julmistunut? Kyllä se oli surkeaa…"
Mutta Helmi ei vastaa, vaan vaipuu yhä hillittömämpään itkuun. Kun hän viimein nostaa katseensa, on miehenkin silmissä vesiä.
Tämä kaikki on jo takanapäin, tosin vielä aivan lähellä, mutta yhä hän vain istuu tässä ja ajattelee sitä ja muutakin — häntä, joka on kaukana. Kirjoissa puhutaan, että voidaan vetää paksu, musta viiva menneen yli. Eikö hän voi sitä tehdä? Joskus tuntuu, niinkuin hän olisi sen tehnyt, yhtä usein, ettei voi sitä tehdä. Olihan hänelläkin omatunto ja ilman sitäkin, olihan hän rakastanut.
Heikki on jo tarkastanut, ettei tuvassa ole väkeä ja kaatanut itselleen kahvia.
"Helmi", sanoo hän sitten, istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen kuullut, että monet ovat miettimällä tulleet hulluiksi."
"Mutta enhän minä miettinyt. Istuin tässä vain ja odottelin sinua."
"Istuit vain ja odottelit minua!" kertasi mies melkein äkäisesti. "Sinä olisit voinut puuhata jotakin pientä sen ohessa. Monella on suurempi suru kuin sinulla, jolla ei oikeastaan enää olekaan mitään surua, eikä heidänkään sovi ruveta sitä hautomaan. Sitä tehdessään he kuolisivat nälkään. Joo, mutta kun he tekevät työtä, niin surukin lieventyy."
"Puhutko tätä itsestäsi vai ovatko muut sen sinulle sanoneet?"
"En minä tiedä, mutta pirukaan ei saa tehtyä tekemättömäksi ja kyllä elämä lopultakin on otettava sellaisenaan."
Mutta hän lievensi heti sanojensa vaikutusta, tarttui vaimoaan vyötäisiin ja kuiskasi hellästi toruen:
"Istut siinä silmät haileina ja joskus vetisteletkin. Ei sellainen sovi. Ison talon emäntä. Saattavat piiatkin pian nähdä."