XXII
Nikolai kirjoittaa aivan yksinkertaisesti, että nyt on koti kunnossa ja rahaakin on sikäli säästössä, ettei ensi hädässä tule pulaa. Eihän se koti tietenkään niin erinomainen ole, jollaiseen Helmi on tottunut, mutta kyllä siinä reilusti asuu. Sitten hän kysyy, miksei Helmi ole pitkiin aikoihin kirjoittanut, — vaikka ehkä niin onkin ollut parempi. Mutta viisainta on, ettei Helmi nyt vastaa ollenkaan, vaan lähtee liikkeelle, keritäänhän sitten puhella asioista, jotka ovat menneet. Nythän, Nikun laskujen mukaan, alkaa Helmin aikakin jo olla käsissä. Lopussa Niku valittaa, että Helmi näin on saanut odotella, mutta hyvä on, että viimeinkin päästään yhteen, ettei enää tarvitse olla peloissaan ja epävarmuudessa eikä enää koskaan erota.
* * * * *
Sellainen oli kirje, jotenkin lyhyt ja sanoiltaan vähäinen.
Maa viheriöitsee jo, koivut ovat hiirenkorvalla ja väki kevättöissä. Aurinko paistaa kirkkaana ja keltaisena ja äsken kulki Heikki pihan ylitse jyvämakasiiniin antamaan rengeille siemeniä.
Avara tupa on hulveillaan valoa ja tomuhiutaleet karkeloivat auringon valossa. Hiillos pesässä on hiipumassa, sekin pitäisi saada palamaan, mutta joku piioista tullee pian.
Helmi, Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, istuu pöydänpäärahilla kädet sylissään. Ja käsissä on eloton kirje, jossa puolitoista sivua on täynnä suuria, mustia kirjaimia. Eivätkö nuo, nuo samanlaiset ja saman käden piirtelemät kirjeet ennen uhkuneet valoa, lämpöä ja rakkautta. Nyt ne ovat siinä mustina, totisina ja vaativina. Aivan niinkuin jokaisen kirjaimen takaa tuijottelisi silmä, kysyvä, vaativa ja uhkaava silmä.
Suontaan Heikin emäntä tahtoisi laskea kirjeen kokoon, mutta käsi ei halua tehdä tehtäväänsä. Ja silmät tuijottavat herkeämättä kankeita, totisia rivejä.
"Voi, Nikolai, voi…"
Ei hän nyyhkytä eikä edes huokaile, hän vain luulee niin. Hän vain katselee kirjaimia, joiden takaa ruskeat, uhkaavat silmät kalpeitten kasvojen keskeltä iskeytyvät häneen.
Mies on rakastanut ja tehnyt työtä, hänen vartensa on ehkä käynyt kumaraksi ja hänen hiuksensa harvenneet. Ja hän on uskonut ja luottanut itseensä ja Helmiin. Yötkin on hän muuttanut päiviksi, jotta Helmin olisi hyvä ja jotta Helmi tulisi onnelliseksi. Mies on pitänyt lupauksensa, nyt olisi sitä myöten valmista. Lähde! Ei mitään eleitä, ei mitään vetoomisia, — näin minä nyt vain olen koettanut laittaa. Autereiset, onnelliset päivät ovat takana, niin myös lemmenkuumat yöt, joita silloin seurasi kaihoisa, itkettävä aamu. Niin, ja mies on lupauksensa täyttänyt, täsmälleen niinkuin pitikin. Hän, Helmi, on myöskin vannonut jotakin.
"Voi, Niku… rakas, näin sen nyt piti käydä…"
Mutta Helmi ei sano mitään, ei hiiskahdakaan, ja jos niin olisikin, niin kuka häntä voisi kuulla. Ja jos kuulisikin, niin entäpä sitten, — hän, kaksinkertainen valapatto… Kuinka yksinkertaista sentään, kun nyt jälkeenpäin kuvittelee, olisi ollut pitää sanansa.
Ruskeat silmät kirjainten takana kadottavat surunvoittoisuutensa, kysymys ja sitä seuraava uhkaus tulevat yhä pelottavammiksi.
"Nikolai, Nikolai, minä olin huono ihminen ja minä pelkäsin… Anna anteeksi…"
Kirkastuuko tuo katse, tuleeko se lähemmäksi.
"Ei, Helmi, et sinä niin huono ollut, olit vain heikko ja pelkäsit liiaksi… Katso, minä tulen ja vien sinut mukanani…"
Helmin silmäluomet värähtävät. Hyvä Jumala, ei, se ei saa tapahtua, ei vaikka kuolema tulisi. Viimeinen villitys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Ei kukaan takaa, vaikka veri vuotaisi, viaton veri.
Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, vavahtaa ja ikäänkuin herää: eikö olisi parasta, että hän katoaisi, menisi pois…
"Niin, helvettiin jo ajoissa, varmuuden vuoksi…"
Kuka puhui? Ei kukaan. Äänestä kuulosti kuin olisi se ollut äidin ääni, mutta hän on toisessa päässä rakennusta, ei pääse liikkumaankaan.
Ei helvettiin, ei…
* * * * *
Aurinko paistaa heleästi, lintujen laulu soi, ulkona on kevät. Puheen sorinaa kuuluu pihamaalta, joku helistelee avaimia.
Ja pitkät hetket kuluvat.
Katsovatko nuo silmät taas häneen kysyvästi, kiiruhtavasti ja rakastavasti.
Nikolai, älä katso enää. Kuulun sinulle enkä voi kuulua. Unohda ja ellet voi unohtaa, niin opi vihaamaan. Sinä kärsisit meistä kuitenkin vähimmän. Ja sitäpaitsi sinä olet mies.
Ettetkö voi vihata? Ah, minä en ole sinun rakkautesi arvoinen enkä muidenkaan. Sinä teet minulle suurimman palveluksen, jos vihaat minua, minun on silloin helpompi.
Ettetkö voi! Katso, piruhan minussa asuu ja minä voin opettaa sinut vihaamaankin. Näin vain!
Ja Helmi kirjoittaa Sarkan Nikolaille näin:
"Hyvä Niku!
Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.
Nyt, Niku, nyt on elämäsi reilu ja vapaa. Unohda tai vihaa, se on paras, mitä voit Helmillesi tehdä ja Helmi kiittää sinua siitä haudassaankin."
Suontaan Heikin emäntä on entisessä yliskamarissaan. Ei hän muista, miten hän sinne on tullut eikä sitäkään, missä välissä hän on saanut kirjeensä kirjoitetuksi.
Niin kuluu pitkiä hetkiä tiedottomuudessa, kunnes hän herää lattialta.