III
Saaren talon erottaa kaupungista vajaa kolmen peninkulman matka. Tapana ei ole ollut, että hevosta välillä syötetään tai muutenkaan levähdetään, mutta nyt Helmi näkee, miten Heikki sanaa selitykseksi puhumatta kääntää isoon harmahtavaan taloon vievälle kujalle.
Vasta lähemmäksi tultua hän talon tuntee ja muistaa joskus itsekin vanhempiensa kanssa sinne poikenneensa. Mutta muuta erikoisempaa hän ei muista. Se on Syrjän Ranta-Konkkala.
Olisiko Heikillä sinne asioita vai poikkeaako hän muuten vain. Helmi on jo aikeissa tätä kysäistä, mutta samalla hän muistaa, ettei hän ole enää se, jolle tehdään tiliä, ja pitää suunsa kiinni. Eikä tämä tietoisuus täytä häntä millään katkeruuden tunteella.
"Ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."
Mitä varten Heikki noin oli käskenyt. Säästääkseenkö häntä, Helmiä, nöyryytyksiltä vaiko säästääkseen itseään. Helmi värisee ajatellessaan, mitä Heikki oli saanut tehdä voidakseen sanoa tuon niin rauhallisesti ja varmasti.
Suontaan Heikki oli hypännyt kärryiltä alas ja kiinnitti parhaillaan hevosta tallinseinässä olevaan renkaaseen. Helmi ei voi olla häntä katselematta, ja nyt taas, niinkuin monesti ennenkin, hänestä tuntuu siltä kuin näkisi hän Heikin ensi kerran. Silmien hyväntahtoinen lempeys on jonnekin hävinnyt, ja kun aurinko paistaa hänen kasvoihinsa, muodostuu silmien kohdalle musta varjo, jonka taakse katse ikäänkuin häviää. Ja kasvotkin ovat laihtuneet ja käyneet kulmikkaammiksi ja kovemmiksi.
Viimein Heikki on saanut heiniä eteen ja ojentaa Helmille kätensä. Helmi on huomannut, kuinka joku talon rengeistä on pyytämättä tuonut hevoselle vettä, kuinka ikkunoissa on näkynyt kasvoja ja viimein, kuinka iso, tukeva nainen on ilmestynyt vierasportaille. Helmi arvaa, että se on talon emäntä. Mutta niinhän se oli, että ole aivan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, älä surkealla ja häpeilevällä ilmeelläsi kaiken lisäksi tuota miehellesikin häpeätä.
"Tässä on Ranta-Konkkalan emäntä… On meille hiukan niinkuin sukuja.
Vaikka olet tainnut täällä joskus ennenkin käydä."
Helmi tuntee, kuinka utelias, puoleksi tyly katse suuntautuu häneen, ja hän mutisee jotakin, että muistaa hän joskus vanhempainsa kanssa poikenneensa.
"Terve tuloa nyt vain ja käykää sisään."
Ja Helmissä on tunne, että tuo on sanottu enemmän Heikille kuin hänelle.
Sitten he jäivät kahden. Ovia on auki joka suunnalle, mutta vaikka varallisuus on silmäänpistävä, vaikka huoneissa on lämmin ja vaikka lisäksi auringonvalo lankeaa lattioille, on Helmin kylmä. Eikä se johdu ruumiillisesta kylmyydestä. Se asuu talon tunnelmassa. Mutta ehkä hänestä vain tuntuu siltä.
"Ovat sukulaisia. On väliin poikettu kaupunkimatkoilla."
Tämän verran on Heikki velkaa selvitykseksi. Helmillä ei ole tähän mitään lisättävää.
Vähän ajan kuluttua tulee taas niinkuin hyvin kaukaa:
"Viime aikoina se on tullut melkein kuin tavaksi."
Ja taas pitkän ajan kuluttua:
"Ja kyllähän tällä taipaleella hevonenkin ehtii prissaantua."
Eihän Helmillä ole tähänkään mitään sanomista. Korkeintaan, etteivät hevoset ennenkään ole tällä välillä ehtineet tulla miksikään, mutta Heikkihän kieltämättä senkin asian parhaiten ymmärtää.
Jotakin tehdäkseen hän selailee valokuva-albumia. Siinä on aivan tuntemattomia kasvoja, mutta sitten tulevat vastaan tutut kasvot: isä, äiti ja hän itse pikku tyttönä.
Hän pysähtyy katselemaan tätä kuvaa, joka heillä kyllä on kotona Saaressakin, aivan kuin ei ennen olisi sitä nähnyt. Ei hänellä ole hämärääkään muistoa siitä, milloin se on otettu, mutta hänen katseensa kiintyy isän totisiin kasvoihin ja äidin jäykkään, ylpeään muotoon, jossa kaikki on ylpeää ja kankeaa puseroa myöten. Hän itse on siinä vielä avuton ja ilmeetön, vain silmät ovat nähtävästi hyvinkin tarkkaavaisina ja totisina katselleet valokuvaajaa, kun hän siinä on istunut äidin sylissä. Ja äidillä on ollut kova työ pitää häntä oikeassa asennossa ja estää sormea menemästä suuhun.
Ensin Helmiä hymyilyttää, mutta samassa hymy vaihtuu kyyneliin, jotka hän salaa ja pian voimakkaasti tukahduttaa lähteisiinsä. Sellainen sitä oli silloin, tässä on välillä kulunut paljon vuosia ja tapahtunut niin paljon, — niinpä, kappale elämää on mennyt.
Hän on niin vaipunut tarkasteluun, ettei hän huomaa, että joku on tullut huoneeseen, ennenkuin häntä puhutellaan.
"Siinä taisi löytyä tuttavia." Silloin Helmi säpsähtää ja katsoo ylös. Hänen katseensa kiintyy tummaan silmäpariin, joissa välkähtää ja kimaltaa suun ollessa hymyssä. Siinä suussa on merkillisen pullea ja itsetietoinen alahuuli, eikä Helmi tiedä, onko silmien kimalluksessa enemmän pilkkaa vai sääliä: "Vai siinä sinä nyt olet, Saaren Helmi-tytär."
Tulijan vartalo on korkea ja rehevä, siinä on jotakin vaativaa esiinpistäviä, kiiltäviä kengänkärkiä myöten.
Toisen kummallinen, tutkiva katse häkellyttää Helmiä; tuskin niin, että hän itsekään huomaa, hänen sisimmässään pistäytyy uhma — ja uhmaahan edellytti jo oleminen niin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Rauhallisesti hän ojentaa kätensä.
"Te olette nyt palaamassa?"
Talon tyttären ääni on syvä ja pehmeä, kummallinen vastakohta puolittain kovalle katseelle.
"Niin, niinhän minä olen."
Salavihkaa Helmi vilkaisee mieheensä. Tämän kasvot ovat saaneet eloa, jota hän turhaan koettaa salata, ja ohut punerrus on noussut hänen poskipäilleen.
"Kyllä kai teidän on hauskaa päästä kotiin taas?"
"Onhan se hauskaa."
Nyt Heikki tarttuu puheeseen.
"Minä olen kertonut Ailille koko jutun", sanoo hän.
Helmi kalpenee ensin ja punastuu sitten. Mutta Ailiksi puhuteltu pelastaa hänet pälkähästä.
"Niin", myöntää hän, "Heikki on sen meille kertonut, ja kuultiinhan se jo aikaisemminkin. Eihän ole mikään ihme ja kumma, että sellaisesta sairastuukin."
Se tulee rauhallisesti, "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", mutta tuo samainen tietävä välke asuu silmissä, ja suupielissä on melkein kuin hymyä.
"Se taisi olla mielikuviin menevä ja viiripäinen koko mies", lopettaa nainen ja menee vastausta odottamatta hakemaan kahvitarjotinta.
Heikin kasvot tummenevat ja Helmi tahtoisi huudahtaa kauhusta: Niku, Niku, etkö sinä saa rauhaa edes haudassasikaan! Syntinen rakkaus kohottaa taas päätänsä, sydämessä käväisee taas uhma: pitääkö iankaikkisesti kärsiä siitä, että on kulkuria rakastanut! Mutta sitten seuraa järkähtämättömän johdonmukaisesti: olisit tyytynyt rakastamaan, mutt'et pettänyt häntä ja tuota, josta tuli miehesi, joka oli puhdas ja joka myöskin oli antanut kaikkensa. Helmin katse käy harhailevaksi, hän katsahtaa Heikkiin, joka uhkaava, totinen ilme silmissään tuijottaa häneen, sitten hän painaa päänsä alas.
Samassa tuodaan kahvitarjotin huoneeseen. "Ei puhuta tästä asiasta enää", sanoo Heikki, "on Helmi siitä muutenkin saanut kärsiä".
Hän sanoo sen rauhallisesti, muina miehinä, ja Helmi tuntee häntä kohtaan kyyneleistä kiitollisuutta.
Keskustelu ei tahdo oikein sujua. Kun puheen alkuun päästään, silloin se loppuukin. Sillä aina se väkisinkin tahtoo sivuta samaa asiaa.
"On emäntä täällä ennenkin käynyt", puhuu talon tytär. "Ette ehkä muistakaan? Viivyitte kylläkin vain hetkisen."
"Kyllä minä muistelen", vastaa Helmi avuttomasti, "mutta pää tahtoo olla sekaisin ja muisti huonontunut".
"Arvaa sen. Ei siitä muuten vallan pitkä aika olekaan. Te olitte äitinne kanssa matkalla kaupunkiin."
"Niin, niin taisin…"
On kuin nuijalla olisi lyöty päähän. Yhä vaan! Se oli silloin kun hän aavisti olevansa raskaana Sarkan Nikolaille… vainajalle… muuatta kuukautta ennen kuin se lapsi syntyi, jonka isäksi maailma Heikkiä luuli. Hänen kasvonsa käyvät palttinanvalkeiksi ja hänen silmänsä katsovat rukoilevasti miestä: Heikki, miksi toit minut tänne, ole jalomielinen, lähdetään, rakas, lähdetään minne tahansa!
Mutta mies ei hänen katsettaan huomaa, hän juo kahvia kaikessa rauhassa.
Ranta-Konkkalan Aili katselee Helmiä säälien, ja hänen pehmeässä äänessään soi syvä myötätunto.
"Olettehan te vielä väsyneen näköinen". puhelee hän, "mutta kyllä te pian virkistytte kun pääsette Saareen ja pojan luo…"
Se oli viimeinen läjähdys. Maailma tummenee Helmin silmissä, ja sitten hän ei enää tiedä mitään.
Mutta kun hän taas saavuttaa tajuntansa, kohtaa hän ympärillään vain pelkkää myötätuntoa, vain paljasta huolenpitoa ja sääliä.
"Mitä sinä tuolla tavalla…", kuulee hän Heikin äänen sanovan, "tiesithän, ettei siitä hyvä seuraa".
"Voinko minä sitä arvata", vastaa nainen, mutta Helmistä tuntuu, kuin äskeinen pehmeys ja myötätunto olisivat poissa.
Heikki murahtaa siihen jotakin epäselvää, ja Helmi aukaisee silmänsä.
"Lähdetään, Heikki", sanoo hän hiljaa ja pyytävästi, "lähdetään…"
"Mutta pääsemmeköhän me?"
"Kyllä, kyllä minä jaksan", vastaa Helmi päättävästi ja nousee seisomaan.
Hänellä on se tunne, että ellei pian lähdetä, niin hän vaikka juoksee. Minne tahansa, yhdentekevää. Tosinhan hänellä ei enää saa olla omaa tahtoa, mutta hän lähtee kuitenkin.
Sitä hänen ei tarvitse tehdä. Kauniisti ja hellävaroen hänet asetetaan kärryihin. Kun paranee, niin terve tuloa käymään. Kuin unen läpi näkee Helmi viimeisenä Ranta-Konkkalan tyttären silmät, ja hänestä tuntuu, kuin tuon hellyyden kimmellyksen takaa olisi katsellut pohjaton ylenkatse ja kylmä, hillitty viha.
"Kyllä", huokaa emäntä, kun kärryt ovat kääntyneet maantielle, "kyllä on mennyt huonon näköiseksi".
Tuskin huomattavasti kohauttaa tytär olkapäitään.
"Itsepä lienee vuoteensa rakentanut", vastaa hän ja kääntyy mennäkseen sisään.
* * * * *
Kaikki äskeinen on Helmistä kuin unta, Ranta-Konkkala ja sen tyttären silmät. Hän koettaa ajatella, mutt'ei tahdo saada järjen päästä kiinni.
Viimein ollaan kylän viimeisetkin talot sivuutettu ja lyhyt metsätaival on edessä. Silloin hän hiljaa koskettaa miehensä käsivartta ikäänkuin pyytäen anteeksi, että rohkenee niin tehdä.
"Heikki", kysyy hän nöyrästi, "miksi veit minut sinne?"
Kuluu aikaa, ennenkuin Suontaan Heikki vastaa.
"Siksi", kuuluu viimein tylysti, "että oppisit olemaan ihmisten parissa. Niiden joukossahan kuitenkin on elettävä."
Ja kun tämän taipaleen ohi päästään, niin alkavatkin jo Hirvijoen aukeat ja on opittava elämään ihmisten parissa.