IV
Kun sitten maantieltä käännytään Saaren taloon, valtaa Helmin taas eräänlainen pelko. Miehen kiristäessä ohjaksia tarttuu hän häntä hiljaa käteen.
"Älä aja niin kovasti, Heikki."
Hän ei juuri muista lähtöä kotoaan, palaaminen täyttää hänet tuskalla.
Minkälaista siellä nyt on ja kuinka häntä katsellaan. Sydän jyskyttää
kuuluvasti ja rinnassa on ahdistusta. Hänellä olisi halu puhua jotakin
Heikille, mutta suu ei saa sanotuksi.
Mies vilkaisee häneen syrjäsilmällä ja hiljentää todellakin vauhtia. Hänellä on omat ajatuksensa. Hän muistelee, kuinka monella mielellä hän on tätä samaista tietä kulkenut ja ajatellut ja kuinka hän nuorukaisen haaveellisin silmin oli maantieltä katsellut tulen heijastusta Saaren yliskamarista silloin kun Helmi ei ollenkaan vielä tiennyt hänen ajatuksistaan. Eikä siitä pitkiä aikoja ollutkaan. Entä nyt! Hän kyyditsee ei vaimoaan, vaan jotakin kulkurille antautunutta naista, joka sitten valitsi hänet uhrikseen.
"Joko minä saan ajaa?" kysyy hän töykeästi ja nykäisee ohjaksista.
"Katselevat muuten, että mikä murheen kulkue tämä on."
Eikä hän odottele vastausta, vaan antaa mennä.
Ja vauhdin mukana hänen ajatuksensa saavat nopeamman tahdin. Eihän Helmi ollut tosin häntä millään tavalla lähennellyt, hän itse sitä oli tehnyt, mutta olisihan Helmin pitänyt olla rehellinen. Ei muuta kuin sitä. Olihan hän Helmiä rakastanut siksi paljon, mutta Helmi oli käyttänyt hänen tunnettaan vain rikoksensa peittämiseen.
Mutta paras kun ei ajattele.
"Muista nyt", sanoo hän kerran, "että pidät kylmät kasvot etkä enempää anna ihmisille puheenaihetta".
Siinäpä sitten onkin Saari.
Hevonen pysähtyy kuin naulittu vierasportaiden eteen, renki juoksee pitämään sitä suupielistä ja Heikki auttaa itse emäntänsä kärryiltä alas.
Tahtomatta Helmin haljakka katse lennähtää tuvan ovipieleen.
Mutta ne seinän suojaksi lyödyt laudat, joihin Niku hirtti itsensä, ne on revitty pois.