VI
Maa on kyllä valkoisen lumen peittämä, mutta ilma on leuto ja öinen taivas on tähdetön. Aidat, rakennukset, metsä häämöttävät sieltä vain mustansinistä pimeyttä vastaan, eikä mikään ääni halkaise yön hiljaisuutta.
Helmi istuu puoleksi riisuutuneena leveän vuoteensa reunalla. Äsken hän jo sammutti tulen, mutta sytytti sen hetken kuluttua uudelleen. Vaikka silmiä poltti ja ruumista raukaisi, niin uni ei tahtonut tulla.
Tuolla seinän takana nukkuu Heikki, saattaa nukkua hyvinkin rauhallisesti ja miks'ei niin tekisikin. Ja toisesta viereisestä huoneesta kuuluu Sannan, lapsenhoitajan, tasainen, rauhallinen kuorsaus. Koko talo, koko seutu nukkuu rauhallista unta, hän yksin vain valvoo.
Nyt kuuluu koiran haukahdus Sarvakon kylän taholta, kajahtaa läpi pimeyden ja jättää jälkeensä tyhjän hiljaisuuden. Olisiko siellä ollut joku kulkija tai liekö joku isännistä yötä myöten palannut kotiin kaupungista.
Helmi muistaa, kuinka usein hän on kuullut öisiä ääniä ja niitä säikkynyt. Nyt ei häntä mikään uhkaaja miksi uhkaisikaan: kenellekään hän ei merkitse yhtään mitään.
Hän kumartuu lapsensa vuoteen yli. Lapsi tuntee, kuinka kasvoja peittävä verho nostetaan syrjään, sen pikkuinen käsi haparoi tyhjää ilmaa ja suu mutruilee. Mutta sitten se saa tutin suuhunsa, imee sitä aikansa ja nukahtaa taas rauhallisesti.
Helmi koettaa mielessään selvitellä suhdettaan tähän lapseen. Vihaako hän sitä, toivooko hän, että se kuolisi? Ei, se on rakkaudessa tehty ja tuskalla kannettu ja synnytetty. Hän rakasti sen isää niinkuin rakastaa sitäkin, jonka nyt toivoisi olevan sen isä.
Kuinka tällainen voi olla mahdollista? Jos hän voisikin sen sanoa, niin sittenhän asia olisikin selvä. Mutta jos hän yrittää sitä jatkuvasti ajatella ja selvitellä, niin hän menee vielä enemmän sekaisin. Hänen ensimmäinen rakkautensa ei ollut syntiä, hän itse sen oli synniksi tehnyt. Ja Heikki, hän tuntee sen, Heikki, joka oli pelastanut hänen maineensa ensi kerran tietämättään ja toisen kerran tietoisesti, olisi kyllä antanut anteeksi ja rakastanut häntä, kun hän vain olisi ollut rehellinen.
Mutta olihan hän tehnyt murhan johdattamalla ihmisen itsemurhaan.
Helmin ilmeetön katse tuijottaa vastapäiseen seinään, ja kasvot ovat liikkumattomat kuin kuolleen.
Mutta sitten huulet alkavat värähdellä, silmiin nousevat kyynelet ja hän lysähtää polvilleen vuoteensa viereen. Tuolla, pimeän avaruuden takana asuu Jumala, joka katsoo häneen niinkuin muihinkin rikkoneisiin.
Ja Helmi rukoilee, ensi kerran pitkiin aikoihin. Mutta rukouskaan ei ole vapaa sivuvaikutteista. Onko oikein näin vain heittäytyä kurjuudessaan Luojansa eteen? Eikö pitäisi ensin koettaa omin voimin syntyä uudestaan ja tehdä, tehdä jotakin! Mutta hän ei voi muuta, ja sitä vartenhan Luoja lähetti ainoan poikansa, — poisottamaan maailman synnit.
* * * * *
Tähän aikaan ovat yöt pitkät. Kun Helmi nousee, ei päivä vieläkään sarasta. Mutta hänen sisässään asuu riemukas lepo ja rauha. Hän on tullut selvyyteen siitä, ettei hän itse voi vaikuttaa asiain kulkuun. Hänen on vain oltava hyvä ja nöyrä ja kärsittävä. Jos asioista tulee kysymys, on hänen parempi vaieta kuin valehdella. Mitä tahansa hänen osakseen tuleekin, mikään ei ole liikaa.
Hän tuntee miltei nautintoa, kun hän ajattelee, että hän voi kärsimyksillä sovittaa syntinsä. Ja hän päättää, että kun aamu tulee, niin hän puhuu Heikin kanssa.