VIII
Ei tahdo Suontaan Heikiltä käydä työ samalla vauhdilla kuin ennen. Saihan hän tosin silläkin aikaa, minkä Helmi oli sairaalassa, usein pysähtyä ja ruveta miettimään, mutta se oli sittenkin toista kuin tämä. Silloin oli Nikolai Sarkan kuolema aivan takana ja Helmi oli kuin jotakin sovittamassa. Kaikesta huolimatta oli ilmassa kuin jotakin kuulasta ja vapauttavaa. Eikä se suinkaan johtunut siitä, että ihmiset oli saatu osapuilleen uskottavasti selvitetyiksi, eikä siitäkään, että kukaan lopultakaan olisi odottanut Helmin kuolevan, vaan siitä, ettei kukaan ollut syyllinen tapahtuneisiin.
Mutta nyt oli Helmi kotona, ilma oli raskas ja läkähdyttävä, ja joka kerta kun näki Helmin, muisti Heikki, kuinka kylmästi ja harkiten tämä oli hänet pettänyt. Kuitenkaan ei hänelle tuottanut pienintäkään vaivaa olla siitä Helmille muistuttamatta. Päinvastoin hänestä oli kaikkein paras, kun hänen ei tarvinnut puhua mitään.
Aivan äsken oli Helmin isä tullut häntä puhuttelemaan.
"Olen ajatellut", oli hän verkalleen aloittanut, "että ehkä sittenkin olisi paras, kun te eroaisitte".
Heikillä oli ollut vastaus valmiina.
"Ajattelin sitä aluksi itsekin", oli hän vastannut, "mutta tokko siitä olisi hyötyä Helmille sen enemmän kuin minullekaan. Ja puheet taas yltyisivät uuteen vauhtiin."
"Sitä ei auta katsoa. Totuudesta emme kuitenkaan pääse minnekään. Etkä sinä siinä aineellisesti tule kärsimään häviötä. Pidän sen varan kyllä."
Heikin oli täytynyt hymähtää.
"Enhän minä Helmiä tavaran takia ottanut, kyllä sen tiedätte", oli hän vastannut. "Hyvin olisin elänyt muutenkin."
"Sitä minä en tarkoita. Ajattelin vain, että jos elämäsi käy kovin raskaaksi, kun sinun aina täytyy nähdä hänet silmiesi edessä."
"Ei suinkaan se minun rauhaani häiritse."
Saaren isäntä oli seisonut siinä sanattomana ja neuvottoman näköisenä. Heikin oli käynyt häntä sääliksi, niin kuihtuneen ja avuttoman näköiseksi oli pitäjän kenties mahtavin mies mennyt. Mitä ukko itsekseen mietti, sitä ei Heikki voinut arvata. Mutta jos hänellä olisi ollut lahja katsoa Saaren Juhanin sydämeen, olisi hän nähnyt hänen ajattelevan näin: Siitä ei ole pitkä aika, kun minä käskin muutaman kulkumiehen talostani sen vuoksi, että näin hänen lähentelevän tytärtäni. Jos minä olisin antanut hänen olla, niin mahtaisimmeko nyt olla onnellisempia. Ja ehkä minä olisinkin antanut hänen olla, jos olisin tiennyt, että asiat olivat kuin olivat.
Sitten Saaren vanha isäntä käveli pois. Hänellä ei ole enää mitään lisättävää. Lopultakin ovat onni ja onnettomuus Luojan kädessä ja ihmiselle kuuluu vain tehdä työtä ja toimia omantunnon mukaan eikä pistää peukaloaan asioihin, jotka hänelle eivät kuulu.
* * * * *
Tästä on nyt, niinkuin sanottu, joku päivä kulunut. Kulkiessaan ympäri talon tulee Heikki sen rakennuksen kohdalle, joka aikoinaan on ollut Helmin makuuluttina. Nyt hän pysähtyy kuin muita asioita ajatellen sen eteen, mutta äkkiä hänen mieleensä näyttää juolahtavan jotakin ja käymättä tuvassa hän rientää kylälle.
Seuraavana päivänä ilmestyy taloon kaksi kirvesmiestä, jotka alkavat rakennusta purkaa asettaen hirret taitavasti kasaan.
Jotakinhan Helmin on puhuttava, ettei kukaan saisi sanoa, että hän on masentuneen ja pahan omantunnon näköinen. Ja jotakin sanoakseen hän sanookin:
"Tänne on tullut työväkeä."
"Niin on", myöntää mies, "pari kirvesmiestä".
"Jaa", sanoo Helmi ajatuksettomasti.
"Ne purkavat sinun aittaasi", jatkaa mies.
Helmi luo häneen vain ohimenevän katseen ja mies lopettaa:
"Sehän on siinä enää aivan joutilas. Siitä tehdään uusi läävä sioille."
Sitten hän menee toimiinsa.
* * * * *
Jos Saaren Helmin silmissä näkyi välähdys entisestä uhmasta, niin samassa se kuitenkin raukesi hillittömään, katkeraan itkuun.