IX

Iltaisin Suontaan Heikki istahtaa hetkisen vaimonsa huoneeseen, toivottaa sitten hyvää yötä, painaa oven kiinni ja menee huoneeseensa, jonka hän on varannut itselleen.

Mutta unesta ei tule mitään, vaikka hän kuinka moneen kertaan päättäisi olla ajattelematta mitään ja nukkua.

Saattoihan se Helmin lutinkin purkaminen olla raaka teko, mutta hän ei todellakaan voinut sitä joka päivä katsella ja joka kerta sen nähdessään muistaa, mitä siihen liittyi. Parempi, että se oli poissa, parempi Helmille itselleenkin. Mutta siinä, että oli sanonut teettävänsä siitä läävän, siinä hän oli tehnyt huonosti. Hänhän oli sille tohtorille luvannut, ettei muistuttaisi vaimoaan menneestä, ja hän oli velvollinen sen pitämään.

Rakastiko hän siis vielä Helmiä?

Suontaan Heikki koettaa kykynsä mukaan tähän kysymykseen syventyä. Hän muistelee jostakin lukeneensa tai kuulleensa, ettei rakkaus tunne ehtoja. Ja hän muistelee omaa rakkauttansa, kuinka se melkein huomaamatta oli alkanut ja kasvanut. Sitten hän muistaa, miten Helmi oli ollut kartteleva. Mutta hänen ei olisi tarvinnut kartella, hänen olisi tarvinnut sanoa vain: "Minun on käynyt huonosti enkä minä sinua rakasta, mutta jos haluat minut saada, niin tulen ja tahdon koettaa oppia sinua rakastamaan." Kun Heikki koettaa mennä itseensä, tulee hän siihen johtopäätökseen, että hän kaikesta huolimatta olisi Helmin ottanut.

Mutta hän ei voinut Helmiin enää luottaa. Jos Nikolai olisi elossa ja tulisi, niin hän, Heikki joutuisi syrjäytetyksi. Se olisi aivan varmaa. Hän voi jo mielessään kuvitella, miten se tapahtuisikin.

Mitä hänellä siis enää oli täällä virkaa? Eikö olisi selvintä ottaa ero ja lähteä?

Yht'äkkiä hänen mieleensä muistuu Ranta-Konkkalan Ailin muhkea olemus ja hänen tummat silmänsä. Hän oli jo melkein rippikoulun iästä alkaen niin kulkenut Helmin lumoissa, että tuskin oli huomannut muita naisia olevankaan. Eikö hän nyt ollut vapaa? Ja eikö Ailin puhe ollut koko ajan tämän tapauksen jälkeen ollut omituisen verhottua ja viittailevaa.

Ei, mitäpä näitä kannattaa ajatella. Paras kun nukkuu pois.

* * * * *

Lyhyen, levottoman unen jälkeen Helmi herää. Jossakin kuuluu kello lyövän kahta.

Hän painaa päänsä päänalaiselle, vaikka tietää jo edeltäkäsin, että pitkiä tunteja tulee kulumaan ennenkuin hän pääsee aamu-uneen. Mutta taaskin on sellainen yö, ettei hän pääse edes puolihorroksiin.

Silloin hän nousee istumaan ja sytyttää valon. Hän koettaa uudelleen ja yhä uudelleen selvitellä itselleen asioita, mutta hänen aivonsa ovat liiaksi rasittuneet. Mutta Heikin luo hän voi hiipiä silloin kun tämä nukkuu. Ei hän muuta kuin silittää hiljaa sänkistä poskea ja palaa sitten takaisin. Heikki on niin hyvä, mutta hänellä on syytä olla sellainen kuin on.

Ja hän nousee kuin varas vuoteeltaan.

Mutta Heikki ei nuku. Huoneessa on vielä valo, ja harmaja, totinen katse kohtaa vaimon säikähtyneet silmät. Helmi pysähtyy epätietoisena ovelle.

"Minä luulin, että sinä nukuit jo", sanoo hän.

Suontaan Heikillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä Helmin käynti tarkoittaa. Hän tuntee melkein kammoa eikä vastaa mitään.

"Kun et sinä nuku", jatkaa Helmi, "niin saanko minä istua?"

"Istu. Vaikka parempi olisi, kun olisit levolla."

"En minä, Heikki, enää saa nukutuksi."

"Hm."

"Saanko haudassakaan."

"Miks'et saisi?"

"Kyllä sinä tiedät."

"Olen jo lukemattomia kertoja pyytänyt, ettet millään tavalla muistuttaisi siitä asiasta."

"Mutta muistan sen kuitenkin. Ja sinä myöskin."

"Vaan en muistuta."

"Sinä olet hyvä. Kuule, voitko koskaan antaa minulle anteeksi?"

Miehen huulet puristuvat yhteen. Se pienikin hellyys, jota hän on tuntenut, katoaa tyyten.

"Olemmehan jo sopineet, ettemme siitä enää puhu."

"Kuule, tahtoisitko, että olisin kuollut." c

"En."

"Mutta jos menisin pois jonnekin. Jos sinun on vaikea minun kanssani."

"Ei ole."

"Sinä et vain oman kunniasi takia ottanut minusta eroa."

"Tahtoisitko sinä sitten eron?"

"Jos olen sinulle vaivaksi."

"Sanoinhan jo, ettet ole."

"Ja sinähän voit ruveta rakastamaan jotakin…"

"Surettaisiko se sinua."

"Tahtoisin vain, että sinun olisi hyvä."

"Kyllä sanon sinulle, jos löydän toisen. Silloinhan on täysi aihe eroonkin."

"Sitten minä haluaisin vielä kysyä sinulta yhtä asiaa. Et suinkaan sinä vihaa lasta?"

"En kai." — Ja Suontaan Heikki naurahtaa. — "Kuinka minä sitä voisin vihata? Syytönhän se raukka on. Ja voisihan se olla minunkin."

Enempää ei Helmi enää voi kuulla. Itku tulee melkein väkisin. Hän toivottaa hätäisesti hyvää yötä ja menee huoneeseensa.

Mutta sinä yönä hän vielä vähemmän kuin ennen sai unta.