X
Leudot ja alakuloisen harmajat syystalven päivät vaihtuvat sentään lopultakin vähitellen pakkasiksi. On jo hyvä aikakin, sillä tärkeät vetämiset ovat taloissa vielä vetämättä ja nyt kulkevat heinä- ja halkokuormat pitkin maantietä kivistyneen lumen vinkuessa reen jalaksia vastaan. Ja on toinenkin syy: joulu on pian lähettyvillä. Kansan mielikuviin ei sisälly lumeton joulu.
Suontaan Heikki valjastaa hevostansa. Hänen on mentävä kaupunkiin ostoksille ja muillekin asioille. Mielessään hän tuntee omituista levottomuutta ja rauhattomuutta aivan kuin olisi hänellä kovin kiire ja kuin odottaisi hän jotakin. Helmille hän ei ole puhunut lähdöstään mitään, mutta kun hevonen jo on aseissa ja kun hän jo on pukenut turkit ylleen ja vyöttänyt itsensä, menee hän sisälle.
"Lähtisitkö sinä mukaan?" kysyy hän Helmiltä.
"Menetkö sinä jonnekin?"
"Kaupunkiin."
"En kai, en minä tiedä."
Helmin siniset silmät saavat kuumeisen, poissaolevan ilmeen, ja hän empii silminnähtävästi. Mutta viimein hän ratkaisee asian:
"En minä lähde."
Heikki seisoo vielä hetken paikallaan kuin aikoisi pyytää Helmiä toisen kerran, mutta painaa sitten lakin päähänsä ja rientää portaita alas. Hän tuntee itsensä jollakin tavalla keventyneeksi ja vapautuneeksi, mutta samalla jää häntä vaivaamaan Helmin vaivautunut, tuskallinen katse.
Tultuaan Ranta-Konkkalan kohdalle Heikki hiljentää vauhtia. Hänen katseensa on kuin jonnekin haihtunut ja hän muistelee nyt toista, kimaltelevaa ja kiehtovaa. Mutta sittenkin hän ajaa ohi. Sillä hänen mieleensä tulee taas Helmi sellaisena kuin tämä oli voimainsa päivinä.
* * * * *
Heikin tapoihin ei kuulu ilman aikojaan viivytellä kaupungissa. Toimittaa mitä on toimittamista, pitää huolen siitä, että hevonen saa kunnollisesti levätä, ja palaa takaisin sitten. Mutta tällä kertaa toimet sujuvat verkkaisesti ja viivytellen. Koskaan ei hän muista olleensa siinä mielentilassa asioilla ollessaan, ei edes silloin kun Helmi oli sairaalassa.
"Onko minulla suru?" kysyy hän itseltään. Mutta sitä, mikä surua tavallisesti seuraa, tuskallinen ja pakahduttava, alaspainava tunne, sitä hän ei tunne. Päinvastoin hänestä tuntuu siltä, kuin hänet olisi hylätty ja yksin heitetty keskelle tätä hyörinää ja kuin hänellä olisi valta mennä mihin ikinä hän tahtoo.
"Mikähän siinä on", ajattelee hän itsekseen, "että ne, joille sattuu jokin kolahdus, melkein aina rupeavat juomaan".
Heikki ei jaksa ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Hän ei ole koskaan maistanut väkeviä, eikä hänestä ole minkään näköistäkään, kun ihminen on silmät sameina ja kontturoi sinne ja tänne. Mutta kai viinassa täytyy olla jotakin, joka lämmittää ja antaa puhtia ja heilahdusta ajatusmeiningille. Ja kun saisikin ajatuksen päästä kiinni, niin sittenhän se jotakin olisikin. Välipä tuolia, vaikka olisikin hiukan päissään.
Oikeastaan Suontaan Heikkiä pohjimmaltaan kammottaa koko viina, josta hän ei tiedä mitään hyvää. Eikä hän ole niitä miehiä, jotka tietävät, mistä sitä on otettavissa.
Mutta silloin hän muistaa erään kasvinkumppanin, jolla on virka kaupungissa, ja menee hänen luokseen.
Toinen purskahtaa röhönauruun kuullessaan asian, jonka Heikki puoliujosti esittää.
"Mitä sinä sillä tekisit?" nauraa hän.
"Ajattelen, että olisi hyvä olemassa sairauden varalta."
"Kyllä kans. Etpä sinä niitä miehiä ole ennen ollut."
"Enkä tulekaan, mutta tarve on tarve."
Eihän siinä sen pitempiä ole. Toinen lähtee asialle ja Heikki jää odottelemaan.