XVII
Helmin tylsät, ajatuksettomat päivät jatkuvat. Mitä heleämmäksi päivät käyvät, sitä turtuneemmaksi käyvät hänen ajatuksensa. Joskus hän koettaa saada otteen itseensä, mutta kun hän sen on saamaisillaan, niin hän sen menettääkin.
Näinkö nyt sitten tulee jatkumaan, päivästä päivään, hautaan asti? Eikö hän voi mitään muuta tehdä kuin olla?
Häntä suorastaan peloittaa katsella kevättä ja mitä sen mukana tulee, valoa. Talvi ja pimeys, ne käärivät kaikki ikäänkuin vaippaansa ja antoivat jonkinlaista turvallisuutta; kevät, keväinen valo ja keväiset, repivät ahavat, ne taas räiensivät kaiken, tekivät kaiken koko maailman nähtäväksi.
Eikä Saaren Helmin mieleen ollenkaan tule, että hän on katunut, katuu parhaillaankin, minkä ihminen voi, vaan pitää turtunutta mielentilaansa paatumuksena. Ja turtuneisuus johtuu vain siitä, ettei hän ole saanut sitä anteeksiantoa, mitä sydän kaipaa.
* * * * *
Niinpä hän muutamana päivänä sanoo emäntäpiialle tylysti ja kuivasti:
"Isäntä kertoi minulle, että se Sarkan Nikolai olisi haudattu tänne meidän hautausmaahan."
Emäntäpiika huokaa niinkuin asiaan kuuluu.
"Onhan se, on", vastaa hän.
"Ja että sille olisi pystytetty patsas."
"Onhan sekin pystytetty. Sitä oli vähän vaikea syksyllä pystyttääkin, mutta isäntä tahtoi niin."
Kuinka hän voi puhua Nikusta niin kuivasti ja arkipäiväisesti. Hän ei tunne ääntään, kun hän jatkaa:
"Lähdet näyttämään minulle sen haudan."
* * * * *
Päivisin ovat hanget jo sulamistilassa, mutta öisin kovettaa. Hautausmaan pääkäytävä on lapioitu auki, mutta sivukäytävät ovat tukossa, mikäli niitä ei ole tarvittu. Ja aurinko huikaisee silmiä.
Emäntäpiika jää taakse, — hän ei tiedä miksi, — ja näyttää vain sormellaan:
"Tuossa se on."
Patsaan ympärillä oli ennenkin kuljettu, lumi sen joka puolelta oli aivan tallattu. Mutta Helmi unohtaa kaiken muun ja varjostaa silmiään.
"Nikolai Sarkka", lukee hän kullatuista kirjaimista.
Alla olivat syntymä- ja kuolinpäivät. Eikä sitten mitään muuta. Patsas oli aivan yksinkertainen harmaakivimöhkäle, jonka etusivu oli kiilloitettu.
Emäntäpiika vartioi hänen jokaista liikettään. Eikö kyynel tule silmään, eikö rinnasta puristaudu esiin huokaus, eikö edes silmä rävähdä. Mutta ei. Illalla hän voi varmasti ja totuudenmukaisesti kertoa väelle, että emäntä oli ollut yhtä tyly ja kylmä kuin patsas itse. "Ja mitäpäs se emäntä sellaisesta, piti se arvata."
* * * * *
Eikä Helmi itke jäätyään yksinkään.
Hän ottaa lapsensa syliinsä ja muistelee niitä onnenhetkiä, jotka hänellä on ollut sen isän kanssa. Oliko se ollut syntiä. Hän ei myönnä sitä itselleen. Vain se oli ollut syntiä, että hän oli Nikolain perustelematta ja ilman muuta jättänyt, ja se, että hän oli Heikkiä viimeiseen asti pettänyt.
Samalla hänelle selviää toinenkin asia. Hänet oli pidetty maailmasta erillään. Nikolai oli oikeastaan ensimmäinen, joka oli tullut hänen tielleen. Hänestä oli tullut hänen ensimmäinen rakkautensa. Heikistä oli vähitellen kasvanut toinen, suurin ja viimeinen. Ellei Heikki sydämessään ymmärtäisi ja antaisi anteeksi, sitten hänelle ei jäisi muuta kuin niittää kylvönsä ja olla tyytyväinen. Ei hän uskaltanut enää edes pyytää rakkautta, mutta eikö ollut niin, että vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat…
Tultuaan tähän tuntee Saaren Helmi niin raukeata rauhaa, että hänen täytyy nukahtaa.
Ensi kerran pitkästä aikaa ja keskellä päivää.