XVIII
Suontaan Heikkiä inhoittaa oma itsensä. Koko ympäröivä maailma näyttää hänestä erilaiselta kuin muutama tunti sitten. Aurinko ei saisi paistaa, nyt pitäisi olla pimeä ja yö.
Hän ajaa Saareen päin, mutta kääntääkin yht'äkkiä kaupunkiin. Ei hänellä Saaressa enää mitään toimitettavia ole. Työt on tehty ja nyt on sabatti.
"Ah", sanoo hän sitten itsekseen, "mitäs tässä nyt. Pitää olla mies eikä olla tietonaankaan, jatkaa vain elämää niinkuin ennenkin. Vähän paremmastikin, ehkä. Nyt olette täsmälleen yhtä hyviä Helmin kanssa. Kummallakaan ei pitäisi olla sanomista."
Annahan matkan joutua, anna, että alkaisivat paistaa kaupungin kirkontornit ja sen korkeat rakennukset, valkeat, harmajat ja monikirjavat. Anna, että ympärillä olisi taas liikettä, vilskettä ja ihmisiä, jotka eivät tunne. Sillä Suontaan Heikki-poika, Saaren nykyinen isäntä, tuntee olevansa päästään vialla eikä saa kiinni omia ajatuksiaan. Missä hän äsken oli? Ranta-Konkkalassa. Ja Aili sanoi hänelle, että mene Helmin luo ja ole hänelle hyvä.
"Oliko se, mitä Aili antoi, sitten jonkinlainen palkinto siitä, että menen?"
Suontaan Heikki puree hampaitansa niin että ne kirskahtavat. Tämäkö oli mukamas elävää elämää sitten, tämä niljakkuus, haljuus? Kun olisi aina pakkanen ja aina katovuosi, aina köyhyyttä ja surkeutta, niin emmekö, piru vie, ajattelisi muutakin kuin itseämme ja tunteellisuuksiamme. Köyhä saateri, sillä ei ole muuta hupia kuin se, että illalla mässähtää akkansa viereen ja alkaa katsoa, eikö taas saataisi jotakin tenavaa maailmaan. Mutta meille pitää olla rakkautta ja sen sellaista ylellisyyttä. Ensin käy joku Niku Helmissä ja Helmi ottaa Suontaan pojan ja sitten Suontaan poika pistäytyy Ailissa ja Aili ilmoittaa, että juu, huomenna minä menen kihloille. Kun ei sulhasmieheni ole mikään mallikappale, niin on minunkin koettava jotakin voidakseni tarpeellisella viileydellä kestää hänen mahdolliset tulevat harhapistonsa. Jotenkin niin kai se oli, on niin mukava olla, kun voi ajatella, että olen minä itsekin, äijäparka… vaan siitä ei kannata sinulle puhua. Tämä se on järjestystä.
"Sinä menet Helmin luo ja olet hänelle hyvä."
Kyllä vain, kyllä sinulla pitäisi sitä hyvyyttä Helmillekin riittää.
Mutta vähitellen Suontaan Heikin ivallinen, kapinallinen mieliala laskee ja vaihtuu toiseksi.
Minne hän nyt on menossa? Kaupunkiin. Mitä sinne? Niin, jospa hän sen tietäisi. Hänen kotinsahan on Saaressa.
Saaressa se on, mutta onko hänellä sinne mitä asiaa tämän jälkeen, kelpaako hän enää Helmille?
Etteikö kelpaa, nythän sitä vasta pitäisi sovelias ja kelvollinen ollakin. Ja huulet puristautuvat yhteen ja kulmakarvat rypistyvät. Niin, nythän sitä pitäisi vasta kelvollinen ollakin.
Mutta päivä painuu illaksi, kaupungin valojen kajastus alkaa jo näkyä, ja Suontaan Heikki tuntee olonsa äiteläksi, likaiseksi ja niljakkaaksi. Nyt saisi olla Saaressa, turvallisessa ja isossa Saaressa.
Tulee viimein yö. Valot palavat kaduilla ja kuumottavat läpi alaslaskettujen uudinten. Ohikulkevien puheensorina kuuluu huoneeseen. Silloin tällöin ajaa ohitse reki.
Eikä Heikki saa mennyksi levolle. Siisti vuode valkoisine lakanoineen vaikuttaa hänestä kylmältä ja poistyöntävältä. Mutta pöydällä on kirjoitusvehkeet. Jos hän ottaisi ja kirjoittaisi Helmille.
Mitä hän sitten kirjoittaisi?
Hän pitää kynää kädessään ja miettii. Koettaa sommitella sanoja, mutta sanoja ei löydy. Sitäkö, että hän nyt on täällä? Ja sitäkö, ettei häntä tarvitse odottaa takaisin?
Entä mitä hänelle sitten jää, — yksinäisyys. Hän on puhunut yksinäisyydestä, mutta vasta nyt, tässä hyvässä, mutta kolkossa ja persoonattomassa, aivan kuin kuolleessa hotellihuoneessa, hän vasta vaistoaa, mitä se oikein on. Hän itse on luonut itselleen yksinäisyyden. Hänellä on koko ajan ollut Helmi. Hänellä olisi pitänyt olla vain hiukan lämmintä sydäntä ja Helmi olisi hänellä vieläkin.
Mitä tämä muu sitten on ollut?
Ah, hän muistaa, kuinka Helmi oli nauranut hänelle vasten kasvoja, kun hän ensi kerran oli tullut hiljaisine rakkauksineen. Hän muistaa senkin, kuinka Helmi oli tahtonut purkaa heidän kihlauksensa. Ja sitten hän muistaa, kuinka hän oli sanonut: "Minä vien sinut vaikka toisen sylistä."
Niin hän oli sanonut ja niin hän sananmukaisesti oli tehnytkin. Helmi oli sanonut: "Minä muistutan sinua siitä joskus." Mutta oliko hän muistuttanut? Ei ollut, ei, kärsinyt vain, että hänen, Heikin, olisi hyvä, vaikka oli vienytkin toisen sylistä. Ellei häntä olisi ollut, niin tietysti Helmi olisi tullut toimeen ilmankin häntä.
Ketä hän siis lopulta syyttää?
Helmin viaksi jää vain se, että hän ei ollut puhunut asioita heti alussa suoraan, mutta nyt Heikki senkin koetti ymmärtää. Eihän ollut pakkokaan: "Vaikka toisen sylistä." Olihan Heikille jo ennen avioliittoa tarjottu ero, hänen olisi pitänyt siitä ymmärtää.
Ja nyt Heikki palauttaa mieleensä Helmin kuvan viime kuukausilta, alati kuihtuvana, alati nöyränä ja vaiteliaana, alati kärsivänä. Helmi oli rakastanut ja rakasti häntä, hän tunsi sen joka hermollaan, hän oli nähnyt sen jokaisesta hänen liikkeestään, eikä hänen oma rakkautensa ollut kokonaan sammunut, mutta hän oli koettanut sitä tappaa, keksien syitä ja vastasyitä. Ja tässä nyt oltiin.
"Nyt, Helmi, kun olisit täällä!"
Aamun sarastaessa oli hän saanut kokoon seuraavat avuttomat rivit:
"Olen sinua rakastanut ja rakastan vieläkin. Mutta en voi tulla luoksesi. Syy siihen ei ole sinussa, vaan minussa.
Heikki."
Mutta kun aamun hämärä vaihtuu valkeudeksi, jättää hän kirjeensä panematta postiin.