XIX
Kuluu päivä, kuluu toinen, ja keväinen aurinko paistaa.
Mutta Suontaan Heikkiä, tätä Saaren nuorta isäntää, ei kuulu kotiin.
Saaren vanhaisäntä katsoo emäntäänsä ja emäntä katsoo isäntään, mutta kumpainenkaan ei sano mitään. Kumpikin vain ajattelee itseksensä: "Selvää. Tämähän tästä täytyi tulla." Ja kumpainenkin syyttää itseänsä.
Eikö Helmi ole alakuloinen, eikö hän itke? Ei, ensimmäisenä päivänä hän on kalpea ja näyttää vanhenneen vuosia, mutta toisena päivänä hän nostaa päänsä ja hänen kasvoillaan on melkein kuin kajastusta onnesta. Ja kolmantena päivänä hän menee tupaan ja sanoo rauhallisesti:
"Valjastakaa!"
Sitten hän menee äitinsä luo.
Saaren emännän silmät ovat entisestään laajenneet. Vasemmalla kädellään hän pitää tytärtään kädestä.
"Syytä meitä, Helmi", sanoo hän, "syytä meitä. Emmehän me ymmärtäneet."
"Voi, äiti hyvä. Enhän minä voi syyttää muita kuin itseäni. Olihan minulla vapaan ihmisen tahto."
"Älä vaan tee itsellesi mitään. Rukoile Jumalaa!"
Tytär naurahtaa. Naurusta kuultaa miltei iloa.
"Se on rukoiltu jo", vastaa hän, "ja on kai kuultukin".
"Minne sinä sitten oikein aiot?"
"En muuta kuin hakemaan Heikkiä."
"Kun et vaan, tyttöpahanen…"
"Ei äiti sitä pelkää. Itsehän minä olen itselleni ristin rakentanut ja minunhan se on kannettavakin."
Saaren emännän tuskallinen, laajentunut katse lepää tyttäressä ja terve käsi ei tahdo päästää otettaan.
"Kun Jumala olisi kanssasi", sanoo hän.
Mutta Saaren Juhani katselee näköjään tunteettomana sulavia hankia. Hän puristaa huulensa tiukasti yhteen, mutta leukaansa hän ei voi estää vavahtamasta.