XX
Saaren Helmi pysähdyttää hevosensa Ranta-Konkkalan porraspäähän.
Ja vasta nyt hän kysyy itseltään: Miksi minä juuri tänne ensiksi ajoin?
Niin, hänenhän piti etsiä Heikki. Täällä tiedetään, missä hän on. Heikin ei ole pakko varastaa itselleen onneaan; jos niin tarvitaan, niin hän, Helmi, kyllä hiljaisesti vetäytyy syrjään, vetäytyy eleittä ja sanaa puhumatta. Sehän on hänen velvollisuutensakin.
Näin minun siis on haettava miestäni. Hänessä käväisee nöyryytyksen ja suuttumuksen tunne, mutta samalla hän jo lauhtuu: hän itsehän on näin asettanut.
* * * * *
"Tulin vain tiedustelemaan neidiltä, sattuisitteko tietämään jotakin
Heikistä."
Aurinko kuumottaa raskaitten, ruskeitten uudinten takaa, ja Ranta-Konkkalan tyttären sormessa kimmeltää sormus. Saaren Helmin katse kiintyy sormukseen ja hän tuntee, että jotakin hänessä ikäänkuin pysähtyy. Käsi tarraantuu suonenvedontapaisesti pöydänlaitaan, ja kasvot kovenevat.
Ranta-Konkkalan Ailin kasvot ovat kylmät ja levolliset. Hän asettaa vasemman kätensä oikean päälle, niin että sormus pääsee kaikessa uutuudessaan sädehtimään, ja hänen äänensä on pehmeä ja sointuva, kun hän kysyy:
"Kuinka emäntä tuli ajatelleeksi tulla tiedustelemaan miestään minulta?"
Saaren Helmi on odottanut vastausta kysymykseensä, ei uutta kysymystä. Hänen silmäluomensa rävähtävät ja huulet puristautuvat yhteen. Kieltämättä hänen on Ranta-Konkkalan tyttärelle perusteltava kysymyksensä.
"Tiedän, että miehelläni on tapa poiketa täällä", sanoo hän yksinkertaisesti.
"Enkä minä voi kertoa muuta kuin että Heikki kävi täällä toissa päivänä ja lähti sitten jonnekin."
Hän sanoi: Heikki. Nyt sen täytyy tulla.
"Sitten tahdoin sanoa neidille, että jos kykenette tekemään Heikin onnellisemmaksi kuin mitä hän minun kanssani on, niin teillä on siihen tilaisuus."
Se oli siis sanottu. Helmi tuntee, kuinka kylmä hiki nousee otsalle ja kuinka käsi vavahtaa. Tuli mitä tuli, hän on nyt tehnyt minkä omasta puolestaan voi.
Ranta-Konkkalan Ailin katse käy poissaolevaksi. Ajatukset uinailevat jossakin kaukana, vain verevä ja täyteläinen ruumis on tässä huoneessa. Älä kysele minulta mitään, Saaren tyttö; toissa päivänä hän oli luonani, tänään hän on uni, jonka joskus olen nähnyt. Katsele vain minua sinisillä silmilläsi, ei minussa muuta syntiä ole kuin se, että hiljaisesti olen häntä ajatellut ja hetken saanut kuvitella hänet omakseni. Sinä, Saaren Helmi, kaksinkertaisesti harhautunut, sinä perit kuitenkin onnesi ja annat sen toisellekin. Etkö näe minun sormustani, minullahan on jo eräs, jonka sekavia asioita Konkkalan manttaali saa paikata.
Ja hän vastaa hyvin hiljaa:
"Emäntähän tietää omassatunnossaan erittäin hyvin, ettei Suontaan pojan onni ole etsittävissä täältä, vaan Saaresta."
"Sanokaa minulle, neiti, — ellei mitään muuta olisi, rakastaisitteko te miestäni?"
"Ja jos niin tekisinkin, — tarvitaan vain, että te olette olemassa.
Siihen sisältyy jo kaikki."
Ranta-Konkkalan Ailin rinta nousee ja laskee. Hän astuu kuin äkillisen päätöksen tehneenä Helmin luo ja ojentaa hänelle kätensä.
"Älkää kysykö minulta enempää", sanoo hän nopeasti. "Ja sitten, emäntä, toivoisin, ettemme koskaan enää tapaisi."
* * * * *
Seisooko hän, Saaren Helmi, tässä yksin. Tuo äskeinen kaunis näky katosi kuin varjo.
Ah, Heikki, nyt minä tiedän, minä tulen ja etsin sinut, vaikkapa sitten olisit haudassa.
Paista nyt, Luojan aurinko, sulakaa, välkkyvät hanget, ja soikaa, tiu'ut. Vielä kerran lähden nöyryytyksen retkelle, mutta se onkin vain kerran.