XXI
Kolmannen päivän ehtoopuolella vetäytyy taivas hiukan pilveen ja raskaita lumihiutaleita alkaa leijailla maahan.
Suontaan Heikki tuntee olonsa orvoksi ja yksinäiseksi. Kaikki järkevät ajatukset hän oikeastaan on jo jättänyt, ajattelee mitä mieleen sattuu tulemaan ja antaa hetkien kulua. Välillä hän käy toimittamassa hevosensa säilyyn. Sitä on ruokittava hyvin ja kävelytettävä tai ajettava joku tunti päivässä.
"Hyvä on. Mutta milloin sitten isäntä lähtee?"
Tässä ei auta hämmästeleminen.
"Kyllä siihen joku päivä vielä menee."
Ja hän kulkee taas pitkin katuja. Joku tuttava tulee häntä vastaan ja ihmettelee.
"Yhä sinä vain olet kaupungissa?"
"Aina vain. Näkyy asioita riittävän."
Mistä hän nyt keksiikään vastaukset kaikkiin kysymyksiin? Ennen hänen kekseliäisyytensä ei ole ollut niitä erinomaisimpia. Vai olisiko niin, että pakko on opettanut. Muutamassa vuorokaudessa.
Mutta huoneeseensa tultuaan hän taas ajatuksettomasti tuijottaa kadulle.
Kotiin, kotiin vaan. Kun voisikin mennä niinkuin monesti ennen, mennä vain ja sanoa: "anna anteeksi!" Mutta tässä on se yksi asia, jota hän ei mitenkään osaisi selvittää ja joka kuitenkin, jos tahtoo olla rehellinen, olisi kerrottava.
Ja käsi hypistelee taskuun jäänyttä kirjettä ja ajatukset käyvät entistäkin utuisemmiksi. Tarvitseeko hänen suinpäin juosta synnintekoon sen vuoksi, että toinen on rakastanut jotakuta ennen kuin on häntä, Heikkiä, kunnolleen tuntenutkaan.
Alkaa jo tulla ilta ja kaduilla hämärtyy. Auttaako tässä muu kuin elää tylsässä katumuksessa ja odottaa, että joku päivä toisi vapauttavan ajatuksen tai palauttaisi tekoihin johtavan miehuudentunnon: "Tällainen minä olen. Ja jos minut tällaisena vielä tahdot, niin anna minun olla ja anna anteeksi."
Silloin nopahdutetaan oveen. Mikähän siellä nyt?
"Sisään", sanoo hän tympeytyneesti.
Eikä hän edes käänny katsomaan, kuka tulija on. Missään tapauksessa ei kenelläkään pitäisi voida olla hänelle erinomaisempia asioita.
"Onko se Heikki?"
Vasta nyt hän kääntää päänsä ja kavahtaa seisomaan.
"Helmi, totisesti!" pääsee häneltä.
Ja sitten:
"Minuako sinä…? Miten sinä tänne osasit?"
"Olen etsinyt kaikki paikat, missä sinä mahdollisesti voisit olla."
Helmin kasvot ovat vakavat, mutta hänen silmissään on iloa.
"Tulin vain katsomaan", jatkaa hän, "tuletko kotiin. Vai etkö aio enää tullakaan?"
Suontaan Heikki tahtoisi sulkea vaimonsa syliinsä, mutta kuinka hän voi enää, tällaisin käsin. Nyt on vain sanottava totuus, — itsellään ei hänellä ole mitään kyseltävää.
Mutta häneltä ei tahdo sana tulla suusta. Sitä on niin hyvä vaatia muilta, mutta kun itse joutuu tilivelvolliseksi, niin istu nyt tässä ja koeta esittää asiasi mahdollisimman edullisessa valossa.
"Olisin minä tullutkin", aloittaa hän, "mutta…"
Siihen lause keskeytyy. Helmi odottaa koko olemuksellaan, ja äskeinen loiste silmistä on himmennyt.
"Mutta sinun on vaikea minua katsella. Niinhän?"
"Ei, sitä se ei ole."
Nyt Suontaan Heikki nostaa katseensa. Eikä Helmi ole koskaan nähnyt siinä niin tuskaista ilmettä.
"Katsos", jatkaa Heikki taas. "Se on ihminen tällainen. Nyt en minä olisi missään niin mielelläni kuin sinun luonasi. Mutta nyt en minä enää voi."
Sanat soivat Helmin korvissa kuin musiikki, mutta silmät pysyvät himmeinä. Hänellä on aavistus, vaikk'ei varmuutta, jostakin tapahtuneesta. Ja tämä on omaatuntoa ja kunniantuntoa. Mutta keneen tämä etupäässä kohdistuu? Eikä Helmi voi kysellä. Ei hän myöskään ole anteeksiantajan asemassa.
"Minä kirjoitin sinulle", sanoo Heikki taas, "mutta se taisi jäädä lähettämättä. Tässä se olisi."
Kirje vapisee Helmin kädessä kauan aikaa. Mutta viimein hän avaa. Ja nyt hän saa varmuuden siitä, mistä on kysymys. Hänen sydäntään pakahduttaa, hän on kauan aikaa vaiti, mutta sitten nousevat silmiin kyyneleet ja ahdistava tunne muuttuu vapahduttavaksi.
"Älä siitä itseäsi syytä", sanoo hän hiljaa ja laskee kätensä miehen olalle.
"Ketä sitten?" kysyy Suontaan Heikki oudosti.
"Syytä vaikka minua."
"Sinua! Eikö sinua ole jo tarpeeksi syytetty ja etkö ole jo tarpeeksi kärsinyt."
"Ellei minulla olisi ollut mitä on ollut, niin et sinä olisi uhitellut itseäsi tuollaisiin kiusauksiin."
Tällaista puhetta ei Suontaan Heikki varsin ymmärrä. Ei hän myöskään ymmärrä sitä, että tällaisia teitä päästään selvyyteen ja kirkkauteen. Hän vain näkee, kuinka Helmin kyyneleet kasvavat täydeksi itkuksi, ja tuntee, miten käsivarret kiertyvät yhä kiinteämmin hänen kaulansa ympärille, ja sanomaton onnen tunne täyttää hänen mielensä.
"Anna anteeksi", kuiskaa hän. "Tästedes minä olen sinulle oikein hyvä, niin hyvä kuin voin."
"Ethän sinä minulle ole koskaan paha ollutkaan, niinkuin olisin ansainnut. Ja tämäkin on minun sinulta anteeksi pyydettävä. Voi, Heikki, minulla on sinulle niin paljon selvittämistä, sellaista, joka nyt vasta on itsellenikin selvinnyt."
Suontaan Heikki nousee seisomaan, tarttuu Helmiä olkapäihin ja katsoo häntä lujasti silmiin.
"Sinä lupasit kerran muistuttaa minua siitä kun sanoin vieväni sinut vaikka toisen sylistä", sanoi hän, "etkä kuitenkaan ole muistuttanut, vaan kärsinyt. Tarvitsenko sen enempiä selityksiä! Mutta anna sinä minulle anteeksi."
"Pitäisihän sinun tietää se, etten muuta voi vaikka tahtoisinkin. Voi, Heikki, rakasta minua tällaisena, vain tavallisena, puutteellisena ihmisenä."
* * * * *
Siinä on kyyneliä ja huokauksia, mutta kyynelten takaa näkyy hymy, joka antaa aavistuksen kirkkaudesta ja hiljaisesta, valoisasta onnesta.