II.
"Muruja on elon onni,
Suurin osa suruja."
Muutaman vuoden kuluttua pistäytykäämme vielä Tarvaslammin rannalla. Huonompata torppaa ei enää näy. Sen sijaan on toinen tuolla koivujen. keskellä tullut entistä ehompaan kuntoon. Kovasti ovat torpan asukkaat tehneet työtä, sen näkee jo kaukaa; metsä on paennut, aidat uudistuneet, uusi tupakin on rakennettu. Ja kuuseen verkkomökin edessä on vielä yksi karhun pää ilmestynyt niiden entisten lisäksi. Mutta rikkaus ei eksy korpiin eikä erämaihin. Se ei tahtonut koteutua Sahin torpassa.
Ilmestyipä eräänä aamuna torppaan pieni tytär, josta tehtiin äitinsä kaima. Pikku Anni toi tullessansa paljon iloa, mutta paljon työtä ja huoliakin äidilleen. Hellää hoitoa häneltä ei puuttunut, sikäli kun olot sen myönsivät. Isä, äiti ja Lassi kilvan hyväilivät ja hypittelivät häntä milloin kerkesivät. Mutta usein sai hän jäädä yksin kehtoonsa, ensimältä lyhemmiksi, vaan sittemmin pitemmiksikin ai'oiksi. Siihen hän tottuikin pian. Nukuttuansa tarpeeksi, heräsi hän iloisena, "hymyili enkeleille" ja katseli pieniä, valkoisia käsiänsä. Tosin ne sietivätkin ihmettelemistä, sillä luonto oli oikuissaan muodostanut molempiin käsiin kuusi sormea. Toisinaan taas, kyllästyneenä käsiinsä, katseli hän mustunutta kattoa ja valkeaksi pestyjä seiniä ja akkunanpeiliä. Tyynenä ja tyytyväisenä tapasi äitinsä hänet useimmiten, palattuaan askareiltaan.
Tulipa sitten kesä taas ja Annukankin täytyi ruveta jälleen ulkotöissä käymään. Ristimäen läntiselle rinteelle hakattiin suurta ohrakaskea. Annukka kassaroitsi pois vesat ja alimmat oksat puista, joita miehet sitten kaatoivat tulen ruuaksi valmistumaan. Pikku Anni vietiin myötä. Hiski oli jo talvella sitä varten tehnyt päreistä soikean lapsenvakan. Siihen pistettiin pienonen, ja äiti otti vakan selkäänsä ja kuteimen käteensä. Miehet kantoivat eväitä ja työkaluja. Kun paikalle päästiin, niin kumarrettiin hoikka, kasvava koivu, jonka latvaan lapsenvakka kiinnitettiin ja peitettiin hurstilla. Sitten sai tuuli tuuditella, ilman henki heilutella uneen pikku Annin, kuten niin monen muunkin köyhän lapsen, sill'aikaa kun vanhempansa hikoilivat raskaassa työssä kauniina kesäpäivänä.
Raskaita töitä seurasi joku levon hetki. Sunnuntaina käytiin kirkossa tai luettiin kotona perittyä Uutta Testamenttia. Pikku Anni kasvoi isommaksi, oppi käymään ja puhelemaan ja tuli kaikille päivä päivältä rakkaammaksi. Nuo liiat sormet eivät näyttäneet kasvavan. Lapsi tuotti vanhemmilleen paljon iloa ja häntä hyvitellessään muuttui Hiskikin puheliaammaksi. Työt näyttivät menestyvän hyvin ja onnen kylläisyydessä vierivät kultaiset päivät.
Mutta onni usein pettää, sen saivat Sahin asukkaat huomata. Kaksi hyvää lehmäänsä sekä vanha, uskollinen ruuna olivat heidän paras rikkautensa. Huolellisesti he holhoivat luontokappaleita, jotka kiitollisina palkitsivat hyvän hoidon.
Annukka meni eräänä iltana syksyn puoleen kytkemään lehmiänsä, jotka näki koteutuvan kujalla. Pian palasi hän sieltä itkien ja valittaen. Karhu on repinyt Mansikin! sai hän tuskalla sanotuksi tupaan päästyään. Miehet sattuivat olemaan kotona ja kiiruhtivat katsomaan lehmää. Sen selkä oli täynnä syviä haavoja ja vatsa oli puhki. Töin tuskin saattoi se pysyä pystyssä.
— Mistäs karhu mokoma nyt olisi tullut seutuville, kun minä en koko syksynä ole nähnyt pienintäkään jälkeä metsiä käydessäni? tuumaili Hiski epäileväisesti.
Lassi katseli tarkemmin eläintä ja lausui:
— Hui, hai, vai kontion töitä! Sitä on kaksijalkainen karhu pidellyt.
Aivanhan nuo ovat selviä puukon haavoja.
— Kuka onneton olisi tuommoisen julmuuden kehdannut tehdä! Emmehän ole tehneet kenellekään mitään pahaa! huudahti Annukka kauhistuneena.
Siihenpä oli vaikea vastata. Hiskin mieleen muistui tosin Rassin Roiston uhkaukset, joita hän oli tuon tuostakin lausunut, mutta eipä ollut mitään, millä hän olisi voinut todistaa epäluulonsa.
Annukka tiedusteli isältänsä millä eläintä olisi lääkittävä. Lassi tarkasteli vielä haavoja ja sanoi että eläin on lopetettava, koska sille kuitenkin kuolema tulisi. Se oli työläs toimi ja sahilaiset tunsivat olevansa puolta köyhempiä, kun paras maidon antaja oli poissa. Vastenmielisesti he taipuivat sen onnettomuuden alle, joka heitä kohtasi.
* * * * *
Tuo "viimeinen kova aika" oli käsillä. Missäpä halla taisikaan surkeampia jälkiä jättää, kuin juuri Sahin torpassa? Metsän kulmassa, läbdetten ja purojen ympäröimänä, tunsivat ne maat vähimmänkin kylmän hengähdyksen.
Halla oli kyllä edellisinäkin syksyinä käynyt siellä vieraana, vaikka tosin vaatimattomampana, tyytyen vaan perunan varsiin, pellaviin sekä joutumattomiin ohran päihin. Nyt se vei kaikki — kaikki koko maasta! Kysymys: Mitä syödään? tunkeutui väkisenkin kaikkien huulille. Sen surun ja epätoivon, johon kaikki ihmiset vaipuivat silloin, muistavat vielä hyvin ne, jotka silloin elivät. Jokainen voi sen mielessään kuvitella, mutta hyvin on mahdoton kertoa sitä sanomatonta surkeutta.
Mutta jalo kansamme on kärsimystenkin aikoina tottunut Luojaansa luottamaan ja saanut siitä Voimaa kestämään koetuksissa. Tosin Hiski ja Annukka vaipuivat moneksi päiväksi sanattomaan suruun eivätkä näyttäneet enää mistään huolivan. He eivät oikein tienneet, olisiko vielä ajateltava elämää, vai pitäisikö jo heittää pois kaikki toivo. Toimeentulo näytti aivan mahdottomalta. "Kuollaan pois, jo Herra meidät hylkäs" — se ajatus tahtoi väkisenkin saada voiton. Lassi, joka oli kokeneempi, pysyi rohkeampana. Hän käveli päivät päästänsä vainioilla etsien, eikö yhtään tähkäpäätä olisi säilynyt. Se oli turhaa. Kuitenkin tiesi hän kokemuksesta, että nöyrtyminen Jumalan väkevän käden alle on paras keino hädässä. Hän sai toisetkin vähitellen tointumaan.
— Elää tässä kuitenkin täytyy, niin mahdottomalta kuin se näyttäneekin, tuumaili hän. Näin on kyllä ennenkin tapahtunut. Jospa hinkalomme jäivätkin tyhjiksi, niin onpa otusta metsässä ja petäjiä kankaalla. Uskallusta vaan!
— Uskallusta vaan! sanoi Annukkakin, etsi käsille Uuden Testamentin, josta luki. Ja Sahin murheelliset asukkaat päättivät vieläkin jatkaa sitä vaivaloista tointa, jota elämiseksi sanotaan.
Kiiruimmiten leikattiin ja korjuusen toimitettiin paleltunut vilja. Ohrahalmetta Ristimäen rinteellä ei ollut kukaan käynyt katsomassa hallayön jälkeen. Sanomaton oli siis heidän ilonsa, kun he, mentyään sitä leikkaamaan, näkivät että se oli suurimmaksi osaksi hallalta säilynyt. Se oli päivänpuolella ja niin korkealla ettei halla harmaaparta ollut sinne ulottunut. Ainoastaan alasyrjällä, missä metsän varjossa kasvanut vilja oli vihantaa, näkyi hallan jälkiä. Tämä oli niin odottamaton onni, etteivät he pitkään aikaan tahtoneet voida uskoa silmiään. Mutta tultuaan siitä vakuutetuksi, kiittivät he sydämellisesti Jumalaa tästä laupeudesta.
Säilyneen viljan he päättivät tallettaa, jos se vaan suinkin oli mahdollista, tulevan kevään siemeneksi. Siitä sitten taas olisi ehkä toivoa. Tämähän tuntui jo onnelta onnettomuudessa.
Syyskylvön aika tuli, mutta siementä puuttui. Ainoastaan suurella vaivalla sai Hiski Levä-Helliltä, eräältä loismieheltä, joka edellisinä vuosina oli toimittanut Lassin viinan kaupaksi kylänä, puolen tynnyriä itäviä rukiita, luvaten niistä moninkertaisen hinnan. Talven tultua, kun tukinajosta saisi rahaa, lupasi hän ne maksaa.
Sääli oli heitellä maahan kultaisia jyviä, jotka leiväksikin olisi niin tärkeästi tarvittu. "Elää maansa myynyt, vaan ei elä siemenensä syönyt", ajatteli Hiski ja kylvi.
* * * * *
Eräänä aamuna otti Hiski suitset olalleen ja läksi hevosta niityltä noutamaan. Annukka meni isänsä kanssa Tarvaslammille verkkoja katsomaan. Pikku Anni jäi tupaan nukkumaan ja tavallisuuden mukaan pönkitettiin ovi, ett’ei hän pääsis ulos.
Hevonen ei ollut kaukana, ei puolenkaan virstan matkalla kotoa. Sitä enemmän ihmetytti toisia, kun Hiski viipyi viipymistänsä. Annukka oli jo valmistanut ruuan ja Lassi kaivanut monta perunapenkkiä, vaan Hiskiä ei kuulunut.
— Ikäänköhän ovat asiat oikein, sanoi hän viimein. Hiski viipyy liian kauan. Lieneekö hevonen joutunut vaaraan. En muista koko yönä kuulleeni kellon kalausta
— Mitä sanoitte? kysyi Annukka pelästyneenä.
Hiski astui samalla tupaan, kovin alakuloisen näköisenä. Hän istui perä-akkunan pieleen synkästi tuijotellen eteensä. Lassi jätti ruokailunsa ja astui ulos, palaten pian sieltä yhtä murheellisen näköisenä kuin Hiskikin. Annukka aavisti mitä pahinta ja kiiruhti ulos. Pikku Anni seurasi häntä. Molemmat palasivat itkien tupaan.
— Voi, voi, kuinka ruuna on nyt ruma! Ei ole päätä eikä jalkoja ja veri juoksee. Miksi tapoit, isä, ruunan? valitteli Anni.
— Miksi tapoit ruunan? kysyivät. Lassi ja Annukkakin, nähtyään verisen nahan seipäällä, ulkona.
— Ei tapetussa ollut tappamista. Riisuinhan tuon nahkarääsyn pois, kun ei enää muuta ollut pelastettavissa, vastasi Hiski katkerasti ja kertoi, kuinka oli löytänyt Rimpinevalta ruunan kuolleena valta-ojasta. Enempää hän ei jutellut eikä toisetkaan enempää saattaneet kysellä häneltä. He ymmärsivät kysymättäkin, että kova onni oli taas kohdannut heitä, ja he näyttivät vallan vaipuvan maahan sen alla. Taivaskin vetäytyi pilveen ja vettä alkoi sataa rajusti. Sahin torpassa vietettiin taas yksi noita pitkiä pilvisiä päiviä, josta onnen lempilapset eivät tiedä uneksiakaan.
* * * * *
Tiet täyttyivät jo syystalvella kerjäläisistä. Useiden ennen varallisten ihmisten täytyi turvautua vierasten apuun. Almun-anojia oli kaikkialla, mutta harvassa oli niitä, jotka jotakin voivat antaa, sillä kullakin oli työtä ja tietämistä oman henkensä ylläpidosta. Moni kurja nääntynyt saapui Sahinkin torppaan. Siellä ei heidän puutoksensa paljoa parantunut. Kuitenkin läksi moni köyhä sieltä tyytyväisempänä kuin useista rikkaammista paikoista. Ystävällisiä sanoja ainakin riitti, vaikk'ei muuta ollutkaan paljoa antaa.
Kurjuus lisääntyi yhä hirvittävämmäksi, mitä pitemmälle talvi kului, ja sitä enensi varsinkin se hirveä kuumetauti, joka ruton tavalla leveni kaikkialle. Hiskikin kääntyi vuoteen omaksi ja virui viikkoja, jopa kuukauden aivan tunnotonna. Hän parani kumminkin vähitellen, vaikk'ei enää päässyt entiseen terveyteensä.
Eräänä päivänä oli erittäin kova rajuilma raivonnut ulkona, eikä vielä yönkään tultua tyyntynyt. Sahin asukkaat tuumailivat jo monta menoa, kun kova kolkutus kuului ovelta. Rukoileva ääni kuului pimeässä ulkona.
— Kukahan onneton lienee ulkona tällaisessa ilmassa? lausui Annukka, ja Hiski meni avaamaan oven. Kokonainen perhekunta, mies, vaimo ja kolme lasta tuli sisälle, mutta pikku Annista näyttivät he ilmeisiltä lumi-ukoilta, niin lumen vallassa he olivat. Sydäntä särkevällä äänellä pyysivät he yösijaksensa jotakin lämmintä loukkoa, sillä heidän oli mahdotonta pitemmältä matkustaa sellaisessa ilmassa. Nuorin lapsi sairasti kuolemaisillaan. Kovilla sanoilla oli heidät ajettu pois Niemelästä ja samoin muistakin taloista kylässä.
— Onhan tuota toki lämmintä; Jumalan kiitos, köyhinäkin aikoina, vaikk'ei muuta ole, sanoi Lassi ja käski heidän riisua vaatteensa. Hiski toi sylillisen halkoja, joista Annukka sytytti aimo lieskan liedelle palamaan ja sen loistossa saivat onnettomat lämmitellä ja kuivaella itseään.
He kertoivat olevansa Pohjanmaalta, jossa heillä oli ollut torppa. Kun ei ollut halla jättänyt mitään, millä elää, niin oli täytynyt lähteä kerjäämään. Heillä oli muassaan hevonen ja lehmä! He eivät pyytäneet muuta kun eläimen ruokaa. Sitä oli sahilaisilla hyvin runsaasti, kun eläimet niin tapaturmaisesti olivat hävinneet. Annukka sytytti tukon päreitä ja läksi vierasten kanssa ulos. Lehmän taluttivat he navettaan ja hevosen sai mies viedä talliin, koska se oli tyhjä. Tyytyväisyydestä hyräili lehmä, kun emäntänsä päästeli sen sarvista ja jaloista pois kääreet ja otti loimen pois selästä. Olikin jo pitkä aika siitä, kuu se oli saanut seista lämpimässä navetassa, kukkanurmia edessään. Tavallisesti oli se mieron tiellä saanut vaan olkia eteensä. Jos joskus oli heinätukkokin annettu, niin sen oli hevonen tarvinnut saada osakseen, että jaksoi vetää kuormaa talosta taloon. Eukko lypsi lehmän ja jakoi tupaan tultuansa lapsille maidon, josta pikku Annikin sai osansa.
Lämmitellessään valkean loisteessa tunsivat matkustavaiset sydämmensäkin sulavan siitä ystävyydestä, jota heille torpassa osotettiin. Hetken kuluttua puhelivat he kuin vanhat ystävät asioistaan ja huolistaan. Wanhemmat lapset, Mari ja Hilma alkoivat leikitellä Annin kanssa, mutta nuorin, joka ei vielä ollut vuodenkaan vanha, valitteli kovasti. Annukka arveli sillä olevan nälkä.
— Eipä sillä vilukaan liene, arveli lapsen äiti. Emme ole päivään syöneet mitään. Ainoastaan lapset saivat tuon maitopisaran.
Monta päivää ruuatta — se oli hirveää kuulla. Annukka ei voinut olla vähistä varoistaan tuomatta heille ruokaa, jota he saivat nauttia illallisekseen. Kiitollisuuden kyyneleet vuotivat vierasten silmistä.
He saivat luvan pysähtyä torppaan muutamiksi päiviksi. He saivat ruuan apua ja Hiski ajeli halkoja kotiin heidän hevosellaan. Lassi oli nyreissään, kuu vieraita ihmisiä ruokittiin, vaikka itselläkin oli puute, mutta Hiski ja Annukka eivät voineet heiltä kieltää muutamaa ateriaa, koska heistä hyötyäkin oli ja kun lapsi tuli yhä kipeämmäksi.
Kolmantena päivänä kuoli lapsi ja Hiski auttoi heitä sen hautaan toimittamisessa. Mutta he viipyivät vielä useita päiviä Sahilla. Lehmä, jonka he jo hädissänsä olivat aikoneet tappaa, alkoi paremmille päiville päästyään lypsää kelpo lailla. Maito tasattiin, samoin muutkin ruoka-aineet. Mies kävi kylässä työtä hakemassa, vaan ei kukaan antanut. Mutta he olivat onnellisia, kun olivat saaneet edes hiukan levähtää määrättömällä matkallaan. Muutaman päivän kuluttua läksivät he taas mittelemään mieron tietä, kiitellen sahilaisia ja toivotellen heille Jumalan siunausta. He olivat tulleet sahilaisille rakkaiksi ja lausuivat syvällä liikutuksella jäähyväiset. Hiski oli vielä täyttänyt heidän kuormansa heinillä matkavaraksi.
Vaikka ei sahilaisilla vielä ruokavaroista kovin kovaa hätää ollut, niin olivat he kuitenkin hyvin huolissaan, sillä Levä-Hellin rukiit olivat maksamatta. Tukin-ajosta ei tullut mitään, kun hevosta ei ollut ja Hiski oli sairas. Rahaa oli aivan mahdoton saada. Eräänä päivänä hakkaili Hiski halkoja tuvan takana. Rantalan herrastuomari tuli ja puhutteli häntä. Keskustelu ei kestänyt kauan. Herrastuomari kääntyi jälleen kirkkotielle ja Hiski pirstoili vihan vimmassa puita niin että lastut korkealle kimpoilivat. Surullisena söi hän sitten illallisensa ja kävi nukkumaan. Unta ei tahtonut tulla silmiinsä. Toisetkin olivat hyvin murheellisia, vaikka eivät vielä tietäneet, että Hiski oli saanut haasteen Levä-Hellin jyvistä.
Alinomainen murhe valtasi nyt noiden ennen niin hilpeiden ja iloisten ihmisten mielet. Yhä uudistuneet onnettomuudet saattoivat heidät köyhyyden ja epätoivon äärimmäiselle partaalle ja heidän rohkeutensa lannistui. Monta päivää salasi Hiski murheensa, mutta Annukka huomasi sen kuitenkin ja tahtoi tietää sen syyn. Hiski ilmoitti saaneensa haasteen velasta. Se oli uusi isku ja pitkä, työläs neuvottelu tuli kaikille siitä, mistä rahat otettaisiin.
— Ei! Rahoista ei puhettakaan tänä aikana! lausui Hiski. Jospa hän ottaisi edes lehmän, niin senkin antaisimme.
— Sehän olisi mahdotonta! huudahtivat Lassi ja Annikka yhdestä suusta.
Siitähän rippuu koko elämämme toivo, varsinkin kesän tullessa.
— Eikä hän huolikkaan mistään muusta, kun rahaa hän vaan tahtoo, jatkoi
Hiski. Rahat on meidän hankkiminen, tulkootpa vaikka tuulesta!
— Onhan kuitenkin ahdistus kohdannut meitä! huokasi Annukka. Pikku
Annikin alkoi itkeä, kun näki kyyneleet vuotavan äitinsä silmistä.
Monta ikävää päivää kului, kunnes Lassi viimein ilmoitti keksineensä keinon, millä pulasta pääsisivät. Hän oli käynyt Levä-Hellin puheilla ja esitteli, että Ristimäen ohrat, joita oli siemeneksi säästetty, keitettäisiin — viinaksi! Levä-Helli oli luvannut ottaa sitä velastaan. Se oli tavaraa, joka kelpasi.
— Voi, isä, mitä puhutte! Älkäätte johdattako meitä kiusaukseen! vaikeroitsi Annukka. Mutta Hiski loi appeensa niin vihaisen katseen, ettei Lassi sillä kertaa uskaltanut suutansa avata koko asiasta. Puhe päättyi siihen.
Päiviä kului eikä pulma näyttänyt ensinkään selvenevän. Lassi kuiskutteli Annukan korvaan asioita, joita ei julki uskaltanut lausua, Annukka kielsi ensin jyrkästi eikä aikonut rikkoa anoppinsa kuolinvuoteen ääressä tekemäänsä lupausta.
Mutta kiusaus tuli yhä kovemmaksi. Keräjäin aika lähestyi. Eihän siihen monta viikkoa viipyisi, ennenkuin Hellillä olisi tuomio kädessään ja mikäs siitä sitten muu oli, kun ryöstö seurauksena? Lassi muistutti ehtimiseen Annukalle, kuinka helppoa siten olisi poistaa tuo kova kohtalo, joka heitä odotti, elleivät saisi velkaansa maksetuksi. Eikä ainoatakaan muuta keinoa näyttänyt olevan.
Hiski istui vaimonensa eräänä iltana pimeässä tuvassa asioistansa haastellen. Kyllä oli huolta heillä, mutta ilon päiviä ei muullakaan vietetty, sen he tiesivät. Maantiellä tapasivat he joka päivä joukottain nääntyviä ja kaikkialta kuului kamalia uutisia. Eräs tuntematon vaimo oli kolmen lapsensa kanssa löydetty kuolleena jäältä kirkonkyliin ja Niemelän väliltä. Samoin olivat Niemelän miehet tavanneet eräänä aamuna rantamäessä vanhan ukon, joka yöllä oli siihen kuollut. Hänellä oli ollut palanen raakaa jäistä hevosen lihaa pussissa. Nälkä ja väsymys näännyttivät ensin onnettomat ja sitten teki pakkanen lopun tuskista.
Tiedettiin jo kertoa useista muistakin yhtäläisistä onnettomuuksista.
Hätä ja hämmästys vallitsi joka paikassa.
— Miksi vaan yhä tätä kuolettavaa tuskaa ja epätoivoa, jonka vielä voisimme poistaa! huokasi Annikka ja kietoi kätensä Hiskin kaulan ympäri. Suostu isäni tuumaan, niin kaikki on taas hiukkaa paremmin! rukoili hän.
— Jos se lienee ainoa keino, jolla voimme poistaa uhkaavan ryöstön — ja siitäpä se nyt näyttää, ettei muuta keinoa ole — niin tehkää sitten sekin. Nähtävästi ei onnettomuus meistä luovu, ennenkuin syvimpään syvyyteen olemme vaipuneet! vastasi Hiski kotvan mietittyään.
Seuraavana aamuna läksi Hiski metsään. Lassi ja Annukka menivät aittaan, josta kantoivat ohrat saunaan. Siellä ne tehtiin maltaiksi. Lassi laahasi ullakosta alas kummallisen puukolhon, jossa oli rinnatusten kaksi reikää. Outo ei olisi voinut sitä miksikään ymmärtää, mutta Lassi tiesi, mihin se kelpaa. Hän toi aitasta vanhat vaskipiiput, liitti ne tarkasti noihin reikiin, meni kotaan ja laski tuon piipuitetun kummituksen padan päälle. Ken hyvänsä olisi jo voinut arvata, mikä sen tarkoitus oli. Viinapannu oli valmis. Lassi aikoi Riihimäen ohrista pusertaa mehua, joka ilahduttaisi ihmisten mielet ja riemastuttaisi surkastuneet sydämet.
Taas istui hän iloisena Tarvaskosken kuusikossa, taas räiskyi valkea tervaksissa viinapannun alla ja kirottu neste juoksi astiaan kirkkaana kuin timantti. Näistä on köyhinäkin aikoina rikkaita, joilla on markkoja uhrata iloliemeen, vaikka ei ole penniäkään, millä auttaa kurjaa tarvitsevaa, joka antaisi vaikka osan sydänvertansa, jos vaan saisi maksetuksi velkansa.
Varovaisuuden vuoksi hiihteli hän suksilla työpaikallensa aina samaa latua, kantaen selässänsä sinne kaikki, mitä luuli tarvitsevansa. Suksilla täytyi Annukankin kulkea sinne, sillä hänen apuansa tarvittiin siellä. Hän olikin jo lapsena tottunut taitavaksi hiihtelijäksi.
Hiski oli sanomattoman levoton ja tyytymätön mainittuun toimeen. Hän ei ollut vieläkään täydellisesti parantunut sairaudestaan. Hän aavisti jotakin lähestyvää vaaraa. Rikoksen ilmi tulo ei häntä niin paljo huolettanut, sillä korvessa ei ollut kenelläkään mitään liikkumista ja tulta pidettiin vaan öillä. Kuitenkin tuntui hänestä kuin joku tuho taas uhkaisi heitä.
Syötyänsä päivällisen ja lasta hyvitettyänsä, läksi Hiski eräänä päivänä taas metsätöillensä. Annukka jäi kotiin. Pikku Anni nukkui sänkyyn ja äitinsä asetti hänelle ruokaa, tuolille. Sitten hiipi hän hiljaa ulos ja pönkitti oven lujasti ulkopuolelta. Aitasta otti hän lekkerin selkäänsä ja hiihteli Tarvaskoskelle isänsä luokse. Hän ei näyttänyt enää tuolta siistiltä, sievältä Annukalta, joka vuosia takaperin öillä uneksi onnestansa ja riemuitsi liekkien loisteessa Tarvaskosken kuusikossa. Kasvonsa olivat kalpeat ja pukunsa epäjärjestyksessä. Ennen niin iloinen ja naurunsekainen puheensa kuului nyt surulliselta ja vakaantuneelta.
Vastenmielisesti hän lähestyi isänsä työpaikkaa. Syvät huokaukset puhkesivat rinnastansa. Joka olisi nähnyt hänen sydämeensä, hän olisi tavannut siellä ankaran tunteiden riehun. Hän inhosi vanhaa isäänsä, vaikka hän rakkaudesta heihin tiesi hänen esitelleen tuon ilkeän keinon. Annukka tiesi, kuinka Hiski halveksi heitä ja näytti ikäänkuin vieraantuneen heistä sen rikoksen tähden. Ja se kirveli hänen sydäntänsä niinkuin kuolema, että hän oli rikkonut lupauksensa.
Metsästä, palattuansa näki Annukka tuvan oven olevan auki. Hän kiiruhti hätäisesti ovelle ja huusi Anniansa, mutta vastausta ei kuulunut. Hän juoksi katsomaan sänkyä, mutta se oli tyhjä. Tuvassa ei ollut ketään. Annukka huuteli ulkona lastaan, mutta turhaan. Vavisten hän juoksi avannolle ja sieltä takaisin, juoksi pitkin kirkkotietä huutaen, palasi sieltä ja etsi navetat, saunat, tallit, kaikki — ei mitään missään! Äänensä sortui eikä kuulunut enää mihinkään, kun hän koki huutaa miehiä avukseen. Hän koetti saada askeleista selvää, mutta kovettuneilla iljanteisilla teillä ei niitä tuntunut. Mistä etsisi hän vielä! — taas entisistä paikoista uudelleen, monta monituista kertaa, kaikista paikoista, mistä vaan mieleensä juohtui. Kaikki turhaan! Viimein muisti hän metsätien, jota myöten Hiski oli halkoja ajanut metsästä. Sen perille hän kiiruhti, mutta palasi sieltä yksin.
— Jumalani! — — — missä on lapseni! — — — kultaseni! — — — hirmuista—armahtakaa! — — — voi! — — — kuolema! — — — yö joutuu! — — — Hiski — — — armahtakaa! — — —
Tuollaisia katkonaisia, sydäntä vihlovia sanoja saattoi hän enää juostessaan lausua. Rintaansa rupesi kovasti ahdistamaan ja hänen täytyi heittäytyä hangelle pitkäkseen. Hiskin ääni kuului tuvan luota ja hän kiiruhti sinne.
— Etsi lastamme, hän on kadonnut! huusi hän ja sylki verta suunsa täydeltä.
Kahdesti ei tarvinnut Hiskille sanoa tätä.
— Oletko päästänyt lapsen silmäisi alta! huudahti hän juostessansa avannolle, jota oli aina pitänyt lapselle vaarallisena. Palattuansa sieltä tapasi hän Annukan voivotellen juoksentelevan pitkin pihaa.
— Missä olit, kun laskit lapsen hukkateille? kysyi hän vihaisesti.
— Hän jäi nukkumaan, kun minä, pönkitettyäni oven, läksin käymään tuolla korvessa. Kun sieltä palasin, näin oven avattuna ja lapsen olevan poissa!
Hiski ei enempää kerinnyt kuulemaan. Haikealla äänellä huusi hän Lassia pari kertaa. Sitten juoksenteli hän, aivan niinkuin Annukkakin äsken, sinne ja tänne, avannolle, saunaan, talliin, joka paikkaan. Viimein alkoi hän juosta pitkin kirkkotietä maantielle, juoksenteli sitä sekä kylään että korpeen päin, palasi vihdoin kotiin, mutta Annia ei löytynyt missään.
Lassi ja Annukka olivat sill'aikaa kotona etsineet, minkä olivat tainneet. Lassi huomasi, että hänen pyssynsä oli viety. Varas oli arvattavasti oven auki jättänyt.
— Missähän se koirakaan on, kun ei sitä missään näy, että edes sen avulla voisi paremmin löytää? kysyi Lassi. Vaan kukapa siitä tiesi? Sieppi oli jo tullut vanhaksi eikä enää pitänyt paljon lukua virastansa, vaan makaili päivänsä laiskana eikä viitsinyt edes vieraitakaan haukkua.
Yö yllätti Sahin onnettomat asukkaat. Ilma muuttui pilkkosen pimeäksi ja lunta alkoi sadella. Täytyi vihdoin kaikkien tulla tupaan hengähtämään ja Annukka muistutteli uudelleen, kuinka hän oli lähtenyt Tarvaskoskelle.
— Kirottu olkoon Tarvaskoski ja ne työt, jotka sinua sinne vetivät! lausui Hiski tuimasti, sivalsi tukon päreitä kouraansa, sytytti ne ja syöksyi jälleen ulos. Hänen viimeiset sanansa vihlaisivat kuin veitsi Annukan sydäntä, joka jo ilmankin oli särkymäisillään, ajatellessansa lapsensa kohtaloa. — Missä on lapseni! — — — Annini! — — — paleltuneena! — — — nälkään nääntymässä! — — — Tule — — — Anni kulta — — — jälleen! huudahti hän toivotonna.
Hauskaa ei Lassillakaan ollut. Huonolla menestyksellä koki hän lohdutella tytärtänsä, omistaen itsellensä kaiken syyn.
— Antakaa minulle lapseni! Yhden tekevää, kuka tässä on syypää! Tuokaahan vaan lapseni minulle! vaikeroitsi hän viskellen käsiänsä epätoivosta.
Hiski kulki ympäristöllä tulisoittoinensa. Tielle oli satanut tuoresta lunta, joten jälistä oli mahdoton selkoa saada. Hän pistäysi taas tuvassakin, vaan tapasi sen tyhjänä. Lassi ja Annukkakin olivat lähteneet ulos etsimään. Aamupuoleen kiiruhti hän Niemelään, jossa herätti koko talon väen ja kertoi onnettomuutensa. Sieltä luvattiin levittää sanaa toisiin taloihin ja päivän tultua sanoivat hekin tulevansa lasta etsimään. Kaisakin, Annukan täti sattui olemaan Niemelässä. Hänkin otti kovin pahakseen lapsen katoamisen, vaikka hän muutoin hyvin vähän oli huolinut sahilaisten kohtalosta.
— Rakastinpa sitä tenavaa enemmän, kuin luulinkaan, lausui hän, pyyhkien kyyneleitä silmistään.
Hiski läksi Niemelästä ja Kaisa kiiruhti hänen perässään.
— Äläs mene! Mieleeni johtuu jotakin, lausui hän Hiskille. Lapsi ei ole kadonnut oikeita teitä. Ennen tuloasi näin unta. Ilma oli täynnä mustia höyheniä ja se merkitsee noituutta. Eikös sieltä ole kadonnut muitakin?
Hiski ei tiennyt, oliko muuta kadonnut, kuin lapsi.
Kaisa neuvoi Hiskiä menemään kirkolle ja soittamaan heti Annille kirkonkelloja. Se tekisi noituuden voimattomaksi ja palauttaisi heti lapsen hiisien vallasta.
— Ei tyttönen ole missään muualla kun metsässä jonkun pensaan juurella. Ei siellä ole kylmä eikä nälkä. Sillä on karhunnahka peittona ja poron voita ruokana. Mutta kun ihmiset saavat hänet nähdä, muuttuu karhunnahka heti sammaliksi ja voi muuttuu puolipalanneiksi tulitikun päiksi.
— Saisihan tuota soittamistakin koettaa, jos siitäkään edes apua olisi. Saisihan tuota samalla käydä pastoriltakin neuvoa kysymässä, arveli Hiski ja läksi. Kaisa kiiruhti Sahille, jossa jakeli viisaita neuvojansa Lassille ja Annukalle. Hän otti kerrassaan ohjataksensa asiain menon torpassa.
— Noituutta! Noituutta! Koko ilma oli täynnä mustia höyheniä. Lapsi on hiisien vallassa. Mutta pannaan kova kovaa vastaan! huudahteli hän ja sillä käskevällä tavallaan, joka oli hänelle niin omituista, pakotti hän Annukan kanssansa nostamaan sängyn akkunan eteen, että auringon noustuansa sopi paistaa siihen. Hän kysyi, oliko Annukka käsin pidellyt sänkyvaatteita sitten, kun lapsi katosi, joka olisi ollut kovin paha. Annukka ei muistanut koskeneensa niihin.
Kaisa etsi pikku Annin vaatteet, mitä löysi, puetti ne luudan ympärille, joten siitä syntyi vauvan tapainen, ja asetti sen sänkyyn pitkäkseen. Luudan varvuista teki hän kolme ristiä, solmiten varvut toisiinsa punalangoilla. Ristit hän asetti kolmioon vauvan ympärille ja kävi odottamaan päivännousua.
Annukka ei seurannut tätinsä toimia, vaan huupotteli kuin hullu vuorotellen ulos ja sisälle. Lassia ei missään näkynyt.
— Älä siinä suotta huutele ja hoilaele! Luuletko sen siitä paranevan? lausui Kaisa Annukalle. Kun päivän tulikerä valaisee paikan, missä lapsi viimeksi nukkui, ja kun siunattu malmi ensikerran helähtää, niin kukistuu hiisien mahti. — – –
* * * * *
Aamu oli tullut. Pastori Saarni oli jo ehtinyt nousta vuoteeltansa ja heittää yöjakun yllensä, kun Hiski tuli pappilaan ja pyysi saada puhutella häntä. Pastori tuli kovin liikutetuksi sahilaisten onnettomuudesta. Hän kehotti Hiskiä miehenä kestämään onnettomuudessa, joka vaikkapa tuntuikin sangen raskaalta, oli kuitenkin kärsivällisesti kannettava.
Pieni Kalle, pastorin kuusi vuotias poika, kuunteli tarkasti kertomusta lapsen katoamisesta ja kysyi, oliko pikku Anni ollut kiltti. Hiskin täytyi myöntää se.
— Kyllä se sitten vielä löytyy! vakuutti Kalle vilpittömästi. Hänen sanansa kuuluivat kummalliselta isänsä korvissa, vaikka ei niihin suurempaa huomiota auttanutkaan panna, puhuihan lapsi vaan, mitä mieleen sattui tulemaan.
— Siinä on luottamusta, jota meiltä vanhoilta usein puuttuu, lausui hän
Hiskille ja koki lohdutella häntä Jumalan sanalla.
Hiski ilmoitti pastorille Kaisan neuvon ja pyysi saada soitattaa kelloja, että hiisien mahti kukistuisi, jos, kuten arveltiin, lapsi olisi niiden vallassa.
Hämmästyksestä ei pastori tahtonut saada sanaa suustansa.
— Jos en tuntisi sinua ja tietäisi sinun olevan niin yksinkertaisen, niin tuosta minä antaisin ja ajaisin sinut hiisinesi paikalla tiehesi! lausui hän viimein kiivastuksissaan ja näytti tukevaa kuhmusauvaansa.
— Rankaisematta et olisi, sen sanon vieläkin, tuonut esille niin törkeätä taikauskoa minun huoneessani! jatkoi pastori. Mutta silloin olikin hänen vihansa ohitse ja lempeydellä alkoi hän neuvoa Hiskiä luopumaan niin hirveistä ja perättömistä luuloista ja toivoi, että Hiski rukoilisi Jumalalta ymmärrystä ja valaistusta eikä uskoisi taikoja.
Hiskikin oli hämmästynyt. Oliko se siis vaan pelkkää luuloa, kun sanottiin hiiden vievän lapsia, vaikka hän jo pienestä pitäin oli kuullut sitä totena juteltavan! Hän luotti kuitenkin siihen, että pastoripa sen paremmin tietää, joka on niin oppinut. Hän lausui jäähyväiset ja lupasi mennä nimismiehelle asiaa ilmoittamaan. Pastori sanoi, että hänellä oli tärkeitä asioita nimismiehelle, jonka luokse aikoi pian lähteä, ja lupasi samoin tein toimittaa Hiskinkin asian.
Tuskin oli Hiski ehtinyt Sahille, johon kylästä jo useita miehiä oli saapunut, kun nimismieskin tovereineen tuli sinne. Etsiminen alkoi. Miesjoukko hajaantui Tarvaslammin ympärille. Jäällä oli ollut lunta tuskin nimeksikään ennen viimeöistä lumisadetta ja epäiltiin lapsen kulkeneen jäätä myöten metsään, sillä hänellä oli ollut erinomainen halu päästä jäälle. Kun ei sieltä mitään löytynyt, kokoontuivat etsijät taas torpan pihalle. Roistokin näkyi olevan joukossa. Toisten neuvotellessa, mistä vielä olisi etsittävä, hiihteli hän ympäri peltoja ja tutki tarkoin kaikkia metsään viepiä jälkiä. Hän näytti olevan erittäin innostunut etsimään ja silmänsä vilkkuivat kummallisesti.
— Hoi, miehet! Mihinkäs tämä tie vie? huusi; hän, huomattuansa vähän lumen alta tuntuvia suksen latuja, jotka veivät Lassin työpaikoille Tarvaskosken rannalle.
— Ei se vie erittäin mihinkään. Minä siellä olen vaan toisinaan hiihdellyt, ehätti Lassi hämillään vakuuttamaan. Mutta se oli jo myöhäistä. Miesjoukko hiihti kilvassa, Rossin Roisto edellä, ja pian olivat he hänen keittimönsä ääressä.
Mahdotonta on kertoa sitä rähinää ja naurua, hämmästystä ja suuttumusta, joka siinä syntyi. Ahnaimmat alkoivat maistella viinaa, jota oli lekkereissä kuusen juurella. Kiireessään ei Lassi ollut kerinnyt niitä edes korjata parempaan talteen edellisenä iltana.
— Kukas olisi luullut meillä tällaista onnea olevan! huudahti yksi.
— Ja kuka olisi heitä luullut näin hävyttömiksi! lausui toinen.
— Ja näin tyhmiksi! pilkkaili kolmas. Kutsutaan tänne pitäjään väki ja ruununmiehet, vaikka tämmöiset rehkäiset ovat paraillaan toimessa!
— Mitäs te siellä piipitätte niinkuin kananpojat? Olisiko täällä mielestänne ollut hyvinkin hauskaa hiipotella tyhjin suin ympäri metsiä? Eikö ollut paljoa kauniimmin tehty, kun valmistettiin vähä suunavausta tätä suurta etsikonaikaa varten? ivaili Jukka naukkuja ottaessaan.
Muutamat alkoivat särkeä astioita ja kaadella riistoja maahan; mutta nimismies, kuultuansa miesten huudot ja rähinän, kiiruhti paikalle ja esti sen. Ihmetellä täytyi hänenkin tätä löytöä. Hän käski ajurinsa ottaa vaskipiiput, padan ja viinan takavarikkoon. Piipputynnyri ja padan puuhattu särettiin. Muutoin jäi kaikki entiselleen. Herjauksia, pilkkaa ja uhkauksia satoi tulvanaan sahilaisten yli. Erittäinkin Niemelän isäntä oli kiukuissansa siitä, kun hänen maallaan oli sellaista uskallettu tehdä. Mutta hän lohdutti kuitenkin itseänsä sillä, että torpan kontrahti loppui tulevana keväänä. Sitten lupasi hän ottaa kunniallisempia ihmisiä alustalaisikseen.
Nimismiehen käskystä haastoi Rantalan herrastuomari Hiskin, Lassin ja Annukan oikeuteen luvattomasta viinanpoltosta. Etsijät läksivät kukin kotiinsa ja siihen päättyi lapsen virallinen etsiminen. Maailma muuttui nyt entistä synkemmäksi sahilaisille. Tähän saakka oli heitä ahdistanut ainoastaan murhe, mutta nyt tuli vielä häpeä lisäksi.
Annukka istui nurkassa täynnä tuskaa. Kyyneleetkään eivät tuottaneet enää mitään lievitystä. Nekin olivat jo loppuun juosseet. Nyt he eivät ruvenneetkaan vaiti suremaan. Sitä voimaa heillä ei ollut. Jokaisen tunteet saivat vapaan toimivallan. Moniin, moniin pitkiin hetkiin ei tuvassa kuulunut muuta, kun valitusta ja tuskan huutoja.
Ainoastaan Kaisan tunteet pitivät tasapainonsa. Hän tosin juostessansa ja hääriessänsä pyyhkieli turkin hihalla silloin tällöin silmiänsä, vaan muuta mielenliikutusta hänessä ei huomattu.
Hiski kertoi hänelle pastorin terveiset ja nuhteet taikomisesta, mutta niitä hän ei kuulevaan korvaan ottanut.
— Olisipahan se mustamikko antanut vaan soittaa kirkonkelloja, niin eiköhän lasta olisi löydetty. Kyllä sitä nyt etsiä saa. Kuka sen tietää, kuinka monta kertaa hän on jo sivuutettu? Hän voi olla kivenä tai hautana silmäimme edessä. Hiidet ovat taitavia silmänkääntäjiä!
Sellaisia lasketteli Kaisa eikä häntä ollut helppo auttaa uskostansa.
Lasta ei lakattu etsimästä. He tulivat viimein siihen päätökseen, että hän oli mennyt avantoon, koska häntä ei mistään löydetty. Avanto hakattiin hyvin suureksi ja ankara haraaminen alkoi. Olisi ollut niin lohdullista löytää edes tuo pieni ruumis, että sille olisivat voineet osottaa viimeisen palveluksen.
Kaisa puoliksi kielsi; puoliksi myönsi hänen olevan avannossa. Hiisijutusta hän ei enää uskaltanut mitään lausua, sillä Hiski ja Annukka eivät voineet sitä kärsiä. Tullaksensa vakuutetuksi siitä, olisiko lapsi siellä, kävi Kaisa noutamassa kukon kotoansa, vei sen avannolle, silitteli sitä ja antoi sen kurkistella avantoon, vaan kukko oli vaiti. Hän löi sitä, repi höyhenistä ja pyrstöstä, mutta se ei hiiskunut mitään.
— Lapsi ei ole avannossa, kosk'ei kukko laula, vakuutti Kaisa. Hän ei muistanut sitä, että kukko oli ollut surullisella tuulella koko talven eikä ollut ensinkään laulellut.
Lassi uskoi sisarensa taikoja, mutta Hiski ja Annukka vaan yhä harasivat avantoa. Viimein alkoivat he etsiä yhä avarammalta toisista kylistä, arvellen että joku matkustaja olisi hänet ottanut maantieltä, johon hän kyllä pian olisi saat= tanut juosta ulos päästyään. Mutta mitään tietoa ei saatu hänestä. Pikku Anni oli kadonnut tietämättömiin, sillä hän ei ollut ainoa lapsi, joka silloin katosi. Silloin oli kansainvaellus ja mahdoton oli kenenkään tietää, mihin mikin joutui. Kysy lehteä, jonka syksyn myrsky tuhansien muiden kera repäsi irti ja lennätteli avaruuden ympäri, mihin se on joutunut. Etsi lastua, joka putosi virtaan, ja virta tulvilleen paisuneena vei muassaan. — — — Yhtä turhaa oli etsiä pikku Annia.