KAIKKI YHTÄ YMMÄLLÄ.
Pam…! Pam…!
Molemmat pistoolinlaukaukset pamahtivat melkein yhtaikaa. Muuan lehmä, joka oli laitumella viidenkymmenen askelen päässä, sai toisen luodeista selkärankaansa, vaikkei sillä ollut tässä kahakassa mitään tekemistä.
Kumpaankaan kaksintaistelijaan ei ollut osunut.
Keitä nämä kaksi herrasmiestä olivat? Sitä ei tiedetä, ja kuitenkin olisi nyt varmasti ollut hyvä tilaisuus tallettaa heidän nimensä jälkimaailman tietoon. Heistä ei voi sanoa muuta kuin että vanhempi oli englantilainen, nuorempi amerikkalainen. Jos taas pitäisi mainita, missä paikassa tuo lauhkea märehtijä joutui puraisemaan viimeisen ruohokimppunsa, niin se on kerrassaan helppoa. Kahakka sattui Niagaran oikealla rannalla, jokseenkin lähellä sitä riippusiltaa, joka yhdistää Amerikan ja Kanadan puoleisen rannan noin viiden kilometrin päässä putouksen alapuolella.
Englantilainen astui sitten amerikkalaista kohti.
— Sittenkin minä väitän, että se oli Rule Britannia! hän sanoi.
— Ei, vaan Yankee Doodle! vastasi toinen.
Riita näytti syttyvän uudelleen, mutta silloin toinen todistajista — arvatenkin pitäen silmällä karjan etua — sekaantui asiaan ja huomautti:
— Sanokaamme, että se oli Rule Doodle ja Yankee Britannia, ja nyt mennään aamiaiselle!
Tähän välitysehdotukseen, joka antoi arvoa sekä Amerikan että Ison-Britannian kansallislaululle, suostuivat kaikki läsnäolijat hyvillä mielin. Amerikkalaiset ja englantilaiset palasivat Niagaran vasenta rantaa pitkin Goat-saarelle, joka oli puolueetonta aluetta putousten välillä, ja istuutuivat sen hotellissa pöydän ääreen. Kun he siinä tapansa mukaan kävivät käsiksi keitettyihin kananmuniin, kinkkuun ja kylmään häränpaistiin, jota oli maustettu polttavan kirpeillä vihanneksilla, ja joivat sellaisia teemääriä, että kuuluisat kosketkin voisivat sitä kadehtia, heitä ei meidän puolestamme enää häiritä. Muuten onkin perin epätodennäköistä, että heistä vielä tulisi puhe tässä kertomuksessa.
Kumpi oli oikeassa, englantilainenko vai amerikkalainen? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Mutta tämä kaksintaistelu osoitti ainakin, kuinka mielet olivat kiihtyneet, ei ainoastaan uudella, vaan myös vanhalla mantereella, erään selittämättömän ilmiön takia, joka oli jo kuukauden verran saanut kaikkien mielet kuohumaan.
… Os sublime dedit coelumque tueri, [kasvot soi ylevät sekä taivahan nähdä (lat.)]
on Ovidius lausunut ihmisolennon suurimmaksi kunniaksi. Todellakaan ei koskaan oltu niin hartaasti katseltu taivasta sitten ihmisen ilmaantumisen maapallolle.
Tarkemmin sanoen oli edellisenä yönä jokin ilmassa leijaileva torvi toitottanut metallisia säveliään avaruuden halki sillä kohdalla Kanadaa, joka oli Ontario- ja Erie-järven välillä. Toiset olivat kuulleet Yankee Doodlen, toiset taas Rule Britannian. Siitä oli syntynyt sekin anglosaksien kiista, jonka päätti aamiainen Goat-saaren hotellissa. Kenties torvi ei soittanut kumpaakaan näistä isänmaallisista lauluista. Mutta kukaan ei epäillyt sitä merkillistä seikkaa, että tämä outo ääni tuntui kajahtelevan taivaasta maan päälle.
Pitikö uskoa, että jokin enkeli tai ylienkeli oli ottanut taivaisen torven huulilleen…? Eikö ollut luultavampaa, että leikilliset ilmapurjehtijat kaiuttivat tätä heleätä soitinta, jota huhun jumalatar Fama niin pauhaten käyttää?
Ei, siellä ei näkynyt palloa eikä ilmapurjehtijoita. Taivaan ylemmissä ilmakerroksissa esiintyi jokin poikkeuksellinen ilmiö — sellainen jonka laatua tai alkuperää ei saatu selville. Tänään se ilmestyi Amerikan kohdalle, kaksi vuorokautta myöhemmin Euroopan yläpuolelle, viikon päästä Aasiaan, Taivaan valtakunnan vaiheille. Totta tosiaan, ellei tuo soitin, joka näin antoi merkkejä ilmiön etenemisestä, ollut viimeisen tuomion pasuuna, niin mikä se sitten oli?
Siitä oli kaikissa maissa, niin kuningaskunnissa kuin tasavalloissakin, seurauksena jonkinlaista levottomuutta, jota piti tyynnyttää. Jos kuulisitte talossanne outoja ja selittämättömiä ääniä, ettekö silloin kiireimmiten yrittäisi selvittää sitä, ja jos tutkimuksista ei olisi mitään apua, ettekö pakenisi kotoanne muuttaaksenne asumaan jonnekin muualle? Kyllä, epäilemättä! Mutta tässä tapauksessa oli kotina maapallo. Ei käynyt mitenkään päinsä muuttaa kuuhun, Marsiin, Venukseen, Jupiteriin tai millekään muulle aurinkokunnan kiertotähdelle. Siksi oli saatava selville, mitä oli tekeillä, ei rajattomassa tyhjyydessä, vaan ilmakehän kerroksissa. Eihän ole olemassa ääntä, ellei ole ilmaa, ja kun kerran oli ääntä — yhä tuo kuuluisa pasuuna! — niin oli selvää, että salaperäinen ilmiö oli peräisin ilmakerroksesta, jonka tiheys vähenee ylöspäin ja joka ei ulotu kymmentäkään kilometriä korkeammalle hieman litistyneen pallomme ympärillä.
Tähän asiaan tarttuivat tietysti tuhannet sanomalehdet, käsittelivät sitä kaikilta eri puolilta, valaisivat sitä ja pimittivät, kertoivat siitä todenperäisiä tai perättömiä uutisia, hälyttivät tai rauhoittivat lukijoitaan — aina vain mielessä painoksen suurentaminen — ja lopulta villitsivät hieman hullaantuneet kansanjoukot. Silloin jäi politiikka äkkiä huomiotta maailman asioiden silti käymättä sen huonommin. Mutta mitä tämä ilmiö oli?
Asiaa tiedusteltiin maapallon kaikista tähtitorneista. Ellei niistä saisi vastausta, niin mitä varten pidettiin tähtitorneja? Elleivät tähtitieteilijät, jotta tutkivat tuhansien miljardien kilometrien päässä sijaitsevia kaksois- tai kolmoistähtiä, kykenisi selvittämään kosmisen ilmiön alkuperää, vaikka se oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä, niin mitä hyötyä heistä oli?
Olikin mahdotonta edes arviolta laskea, kuinka paljon teleskooppeja, kaukoputkia, kiikareita, silmälaseja, rillejä, monokkeleita oli tähdättyinä taivasta kohti näinä kauniina kesäöinä, kuinka monta silmää oli painettuna kaikenvahvuisten ja kaikenkokoisten kojeiden okulaareja vasten. Ehkä ainakin satoja tuhansia. Kymmenen, kaksikymmentä kertaa enemmän kuin paljaalla silmällä voi laskea tähtiä taivaankannella. Mikään pimennys, joka oli voitu havaita yhtaikaa koko maapallon pinnalla, ei ollut koskaan herättänyt vastaavaa huomiota.
Tähtitorneista saatiin vastauksia, mutta ne eivät tyydyttäneet. Kukin lausui mielipiteensä, mutta erilaisen. Siitä oli seurauksena tiedemiesten keskinäinen kiista huhtikuun viimeisinä ja toukokuun alkuviikkoina.
Pariisin tähtitorni pysyi hyvin pidättyvänä. Yksikään sen osastoista ei ilmaissut kantaansa. Matemaattisen tähtitieteen laitoksessa ei ollut viitsitty katsella; siinä osastossa, jonka asiana oli mittailla puolipäiväkorkeuksia, ei ollut mitään keksitty; fysikaalisten havaintojen tekijät eivät olleet mitään havainneet; maanmittauspuolella ei ollut mitään huomattu; meteorologian osastossa ei ollut mitään ilmennyt; eivätkä myöskään laskijat olleet nähneet mitään. Tämä tunnustus oli ainakin avomielinen. Samoin oltiin avomielisiä Montsourisin tähtitornissa ja Saint-Maurin puiston magneettisella havaintoasemalla. Sama totuudellisuus tuli esille Tähtitieteellisen Seuran toimistossa. Ranskan pääkaupungissa edustettiin silkkaa suoruutta.
Mutta maaseudulla ei asetuttu niin kielteiselle kannalle. Kenties oli toukokuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä näkynyt jotakin sähköistä hohdetta, jota ei ollut kestänyt kauempaa kuin parikymmentä sekuntia. Pic-du-Midissä tätä hohdetta oli esiintynyt kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla. Puyde-Dômen meteorologisella asemalla se oli havaittu kello yhden ja kahden välillä aamulla; Mont Ventouxissa, Provencessa, kello kahden ja kolmen välillä; Nizzassa kolmen ja neljän välillä; vihdoin Semnozin alpeilla Annecyn, Bourgetin ja Genevenjärven välillä sillä hetkellä, jolloin sarastus valaisi taivaan lakipistettä.
Ilmeisesti ei sopinut suoraan väittää näitä havaintoja perättömiksi. Epäilemättä tuo hohde oli nähty eri paikoissa — perätysten — muutamien tuntien kuluessa. Se oli siis lähtöisin joko useista eri valokeskuksista, jotka kiitivät maan ilmapiirissä, tai vain yhdestä, mutta sen täytyi liikkua tavattoman nopeasti, lähes kaksisataa kilometriä tunnissa.
Mutta oliko koskaan päivällä huomattu ilmassa mitään poikkeuksellista?
Ei koskaan.
Oliko edes pasuuna silloin toitottanut ilmakerroksissa?
Ei pienintäkään pasuunan ääntä ollut kuulunut auringon nousun ja laskun välillä.
Yhdistyneessä kuningaskunnassa oltiin kerrassaan ymmällä. Tähtitornit eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Greenwich ei voinut olla yhtä mieltä Oxfordin kanssa, vaikka molemmat väittivät, ettei se ollut mitään.
— Optinen erehdys! toinen sanoi.
— Kuulovirhe! toinen vastasi.
Ja siitä ne väittelivät. Joka tapauksessa se oli aistiharhaa.
Berliinin ja Wienin tähtitorneissa uhkasi väittelystä tulla kansainvälisiä selkkauksia. Mutta Venäjä, jota edusti Pulkovan tähtitornin johtaja, todisti niille, että ne olivat kumpikin oikeassa; se riippui muka siitä kannasta, jolle ne asettuivat määritelläkseen tämän teoriassa mahdottoman, mutta käytännössä mahdollisen ilmiön laatua.
Sveitsissä, Säntisin tähtitornissa Appenzellin kantonissa, Rigin ja Gäbrisin huipuilla, Sant-Gotthardin, Sant-Bernhardin, Jülichin, Simplonin, Zürichin ja Somblichin havaintoasemilla ja Tyrolin alpeilla oltiin erinomaisen pidättyväisiä lausumasta mitään sellaisesta ilmiöstä, jota ei kukaan ollut ennen todennut — mikä olikin perin järkevää.
Mutta Italiassa, Vesuviuksen ilmatieteellisessä laitoksessa samoin kuin Etnan havaintoasemalla, joka oli sijoitettu muinaiseen Casa Ingleseen, ja Cavo-vuoren huipulla, uskalsivat tutkijat myöntää, että tässä ilmiössä sittenkin oli perää, koska siitä oli eräänä päivänä saatu havainto pienen höyrykiehkuran hahmossa ja kerran yöllä tähdenlentona. Mutta mitä se muuten oli, siitä heillä ei ollut kerrassaan mitään tietoa.
Tämä salaperäisyys alkoi todella jo väsyttää tiedemiehiä, samalla kun se yhä edelleen kiihdytti, jopa pelottikin tavallisia ja tietämättömiä ihmisiä, joita tässä maailmassa on ollut, on ja aina vastakin on oleva valtava enemmistö, koska niin sääti muuan luonnon viisaimmista laeista. Tähtien ja ilmojen tutkijat olisivat siis lakanneet pohtimasta sitä, ellei toukokuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä Norjan Ruijassa sijaitsevan Kautokeinon havaintoasemassa ja sitten 28. päivän vastaisena yönä Isfjordin havaintoasemassa Huippuvuorilla olisi toisaalta norjalaisten, toisaalta ruotsalaisten kesken päästy täyteen varmuuteen seuraavasta ilmiöstä: revontulien keskellä oli näkynyt jokin iso lintu, ilman hirviö. Vaikkei silloin voitukaan lähemmin määritellä sen rakennetta, oli kuitenkin epäämättömästi havaittu, että se oli syössyt itsestään kappaleita, jotka pamahtelivat kuin pommit.
Euroopassa tahdottiin kernaasti olla epäilemättä tätä Ruijan ja Huippuvuorten havaintoasemien havaintoa. Mutta tässä ilmiössä näytti olevan ihmeellisintä se, että ruotsalaiset ja norjalaiset olivat jostakin asiasta yksimielisiä.
Tästä luulotellusta havainnosta tehtiin pilaa kaikissa tähtitorneissa
Etelä-Amerikassa, Brasiliassa, Perussa ja La Plata-virran varrella,
samoin kuin Australiassa, kuten Sidneyssä, Adelaidessa ja Melbournessa.
Ja australialaisten ivanauru olikin perin tarttuvaa.
Lyhyesti sanoen, vihdoin oli jäljellä vain yksi ilmatieteellisen havaintoaseman johtaja, joka uskalsi lausua jotakin varmaa tästä asiasta, välittämättä siitä, kuinka pilkallisesti hänen esittämäänsä ratkaisua arvosteltaisiin. Hän oli muuan kiinalainen, Tsi-Ka-Wein tähtitornin esimies. Mainittu laitos sijaitsi keskellä laajaa tasankoa, ainakin viidenkymmenen kilometrin päässä merestä, ympärillään suunnattoman avara näköpiiri puhdasta ilmaa.
— Näyttää siltä, hän lausui, — että puheena oleva esine on yksinkertaisesti vain jokin ilmapurjehtijan laite, lentävä kone.
Sepä vasta oli pila!
Mutta jos kiisteltiinkin tuimasti vanhassa maailmassa, niin on helppoa kuvitella, millainen sen täytyi olla siinä osassa uutta maailmaa, jonka alueesta suurin osa kuului Yhdysvalloille.
Sanotaan, ettei kunnon amerikkalainen kulje eri teitä. Hän valitsee vain yhden, yleensä juuri sen, joka vie suoraan perille. Amerikan liittovaltioiden tähtitornit eivät myöskään epäröineet, mitä niiden tuli tehdä tässä asiassa. Elleivät ne paiskanneet kaukoputkiensa mykiötä toistensa kalloon, oli syynä vain se, että olisi pitänyt hankkia uusia tilalle juuri silloin, kuin niitä kipeimmin tarvittiin.
Tässä niin kovasti kiistellyssä kysymyksessä väiteltiin ankarasti kahden puolueen kesken: toiseen kuuluivat Washingtonin ja Cambridgen tähtitornit, edellinen Columbian piirikunnassa, jälkimmäinen Massachusettsin osavaltiossa, toiseen taas Darmouth Collegen tähtitorni Connecticutissa ja Ann Arborin vastaava laitos Michiganissa. Riita ei koskenut havaitun esineen laatua, vaan havainnon täsmällistä hetkeä; sillä kaikki väittivät nähneensä sen samana yönä, samalla tunnilla, samalla minuutilla, samalla sekunnilla, vaikka salaperäisen liikkujan rata ei kulkenut kovinkaan korkealla horisontin yläpuolella. Mutta matka Connecticutista Michiganiin, Massachusettsista Columbiaan, oli kuitenkin niin pitkä, että tätä eri paikoissa muka samalla hetkellä tehtyä havaintoa täytyi hyvinkin pitää epäilyttävänä.
Dudley New Yorkin osavaltion Albanyn kaupungista ja West Pointin sota-akatemia huomauttivat virkaveljiensä olevan väärässä esittämällä tarkat laskelmat mainitun kappaleen kohtisuorasta noususta ja näkökulman asteluvusta.
Mutta myöhemmin huomattiin, että nämä tutkijat puhuivat täysin väärästä kappaleesta, että heidän näkemänsä esine oli meteori, joka oli kulkenut vain ilmakehän keskimmäisen kerroksen läpi. Eihän sellainen meteori siis voinut olla sama kuin puheena oleva ilmiö. Kuinka muuten olisikaan mahdollista, että meteori soitti pasuunaa?
Mitä tuli tähän pasuunaan, niin sen räikeätä toitotusta koetettiin turhaan väittää kuuloharhaksi. Korvat eivät tällöin erehtyneet sen enempää kuin silmätkään. Varmasti oli nähty, ja yhtä varmasti oli kuultu. Toukokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä, joka oli hyvin pimeä, olivat Sheffieldin tieteelliseen osastoon kuuluvan Yale Collegen havainnontekijät voineet merkitä muistiin muutamia neliosaisia tahteja eräästä d-duuri-sävelestä, joka nuoteiltaan ja rytmiltään kuulosti ihan samalta kuin ranskalaisen Matkalaulun loppuosa.
— Ahaa! vastasivat leikinlaskijat, — siellä oli jokin ranskalainen orkesteri soittamassa ilmakehien keskellä!
Mutta leikinlasku ei ollut mikään vastaus. Ja siitä huomauttikin Bostonin tähtitorni, jonka oli perustanut Atlantic Iron Works Society niminen yhtiö ja jonka mielipiteitä tähti- ja ilmatieteellisistä kysymyksistä alettiin tiedemiesten keskuudessa pitää ehdottoman pätevinä.
Silloin sekaantui asiaan Lookoutin vuorelle vuonna 1870 perustettu Cincinnatin tähtitorni, johon oli saatu varat herra Kilgoorilta, ja joka on tunnettu kaksoistähtien mikrometrisistä mittauksista. Sen johtaja selitti mitä vilpittömimmin uskovansa, että jokin liikkuva kappale todella tuli hyvin lyhyin väliajoin näkyviin ilmakehän eri kohdilla, mutta että oli mahdotonta mitään lausua tämän esineen laadusta, mittasuhteista, nopeudesta tai radasta.
Kohta tämän jälkeen sai muuan sanomalehti, jonka levikki oli tavattoman suuri, New York Herald, eräältä tilaajaltaan seuraavan nimettömän tiedonannon:
— Vielä ei liene unohdettu, kuinka muutamia vuosia takaperin Ragginahran Begumin molemmat kilpailevat perilliset, ranskalainen tohtori Sarrasin ja saksalainen insinööri Schultze, joista edellinen perusti Francevillen kaupungin Oregonin eteläosaan ja jälkimmäinen Stahlstadtin kaupungin sen lähelle, joutuivat keskenään kovaan otteluun.
Myöskään ei ole voitu unohtaa, että aikeissa tuhota Francevillen, Schultze ampui tätä kohden hirvittävän pommin, jonka oli määrä pudota ranskalaiseen kaupunkiin ja yhdellä iskulla hävittää se.
Vielä vähemmän on saattanut jäädä unohduksiin, että tämä pommi, jonka alkuvauhti kanuunahirviön suusta lähtiessä oli väärin laskettu, kiiti kuusitoista kertaa niin nopeasti kuin tavalliset ammukset — siis runsaasti kuusisataa kilometriä minuutissa — ettei se enää pudonnutkaan takaisin maan päälle ja että se meteoriksi muuttuneena kiertää nyt ja ikuisesti tulevaisuudessa maapallomme ympäri.
Miksei juuri se olisi puheena oleva kappale, jonka olemassaoloa ei voida kieltää?
Perin nerokas, tuo New York Heraldin tilaaja. Entä pasuuna? Eihän
Schultzen pommissa ollut pasuunaa!
Kaikki selitykset eivät siis selittäneet mitään, kaikki nämä havaintojentekijät havaitsivat väärin.
Tosin oli yhä jäljellä se olettamus, jonka oli esittänyt Tsi-Ka-Wein johtaja. Mutta mitä arvoa oli kiinalaisen mielipiteellä?
Ei tarvitse luulla, että vanhan ja uuden maailman yleisö olisi lopulta kyllästynyt. Ei lainkaan, vaan väittely jatkui entistä kiivaampana. Mihinkään yksimielisyyteen ei päästy, vaikka hiukan pidettiin taukoakin. Kului näet muutamia päiviä, jolloin ei saapunut mitään viestejä kappaleesta, meteorista tai muusta eikä yläilmoista kuultu heikointakaan pasuunanääntä. Oliko tuo esine siis pudonnut jonnekin maapallolle, missä olisi ollut vaikeata päästä sen jäljille — esimerkiksi mereen? Lepäsikö se nyt Atlantin tai Tyynen tai Intian valtameren pohjalla? Mitä siitä arveltaisiin?
Mutta sitten, heinäkuun 2. ja 9. päivän välillä, saatiin sarja uusia tosiasioita, joiden selittämiseksi ei mitenkään riittänyt se, että tässä muka oli esillä vain jokin kosminen ilmiö.
Viikon kuluessa oli merkillinen lippu nähty liehumassa perin vaikeapääsyisten huippujen yläpuolella, nimittäin hampurilaisille Pyhän Mikaelin tornin kohdalla, turkkilaisille Pyhän Sofian korkeimman minareetin yllä, Rouenin väestölle tuomiokirkon metallisen nuolen kärjessä, strassburgilaisille Münsterin huipulla, amerikkalaisille Vapaudenpatsaan yläpuolella Hudson-virran suulla ja Washingtonin muistopatsaan kohdalla Bostonissa, kiinalaisille Viidensadan Neron temppelin harjalla Kantonissa, hindulaisille lähellä Tanshurin temppelin pyramidin kuudettatoista kerrosta, italialaisille Pyhän Pietarin kirkon ristin kohdalla Roomassa, englantilaisille St. Paulin kirkon ristin yläpuolella Lontoossa, egyptiläisille Gizan suuren pyramidin terävän huipun kohdalla ja pariisilaisille vuonna 1889 pidettyä maailmannäyttelyä varten rakennetun, kolmensadan metrin korkuisen rautatornin ukkosenjohdattimen lähellä.
Ja tämä lippu oli mustaa kangasta, se oli kirjailtu tähdillä ja keskellä oli kultainen aurinko.