TURHIA KYSYMYKSIÄ.
Weldon Instituutin puheenjohtaja oli ällistynyt, samoin hänen toverinsa. Mutta kumpikaan ei halunnut vähääkään näyttää hämmentyneensä, vaikka se oli niin luonnollista.
Palvelija Frycollin ei puolestaan salannut kauhistustaan, kun huomasi lentävänsä tällaisen ilma-aluksen kannella, eikä yrittänytkään hillitä itseään.
Potkurit pyörivät kiivaasti heidän yläpuolellaan. Vaikka niiden pyörimisnopeus olikin suuri, se olisi voitu lisätä kolminkertaiseksi, mikäli Albatross olisi halunnut päästä suurimpaan lentokorkeuteensa.
Mitä tuli keulassa ja perässä pyöriviin vetopotkureihin, jotka toimivat jokseenkin kohtuullista vauhtia, ne kuljettivat ilma-alusta tällä kertaa vain noin kahdenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa.
Kumartuessaan kantta ympäröivän kaidepuun yli saattoivat Albatrossin matkustajat nähdä allaan pitkän ja mutkikkaan nauhan, joka pienen puron lailla kiemurteli epätasaisen maan halki, muutamien lampien kimallellessa auringon vinosti lankeavien säteiden loisteessa. Se oli eräs joki, vieläpä suurimpia tällä mantereella. Sen vasemmalla rannalla piirtyi näkyviin vuorijono, joka häipyi silmänkantamattomiin.
— Voitteko sanoa meille, missä nyt olemme? setä Prudence kysyi ääni kiukusta vapisten.
— Minun ei tarvitse sanoa sitä teille, Robur vastasi.
— No sanotteko edes, minne olemme matkalla? Phil Evans lisäsi.
— Ilman halki eteenpäin.
— Kuinka pitkään?
— Niin kauan kuin on tarpeen.
— Onko siis aikomuksena kiertää maailman ympäri? Phil Evans kysyi ivallisesti.
— Enemmänkin, Robur vastasi.
— Entä jollei sellainen retki sovi meille? setä Prudence huomautti.
— Pakko sopia.
Tässä oli esimakua siitä, millaisiksi kehittyisivät Albatrossin isännän ja hänen vieraidensa — ettemme sanoisi vankien — väliset suhteet. Mutta ilmeisesti hän halusi aluksi antaa heille aikaa rauhoittua, ihailla tätä merkillistä alusta, joka kuljetti heitä ilmassa, ja sitten arvatenkin onnitella sen keksijää. Niinpä hän lähti edestakaisin kävelemään pitkin kantta. Vieraat saivat sillä aikaa mielensä mukaan joko tutkia ilma-aluksen koneistoa, sisustusta tai kiinnittää kaiken huomionsa maisemaan, joka alhaalla levisi heidän nähtäväkseen.
— Setä Prudence, Phil Evans sanoi silloin — jollen erehdy, niin me leijailemme nyt luultavasti Kanadan keskikohdalla. Tuo koilliseen päin virtaava joki ei voi olla muu kuin St. Lawrence. Ja taaksemme jäävä kaupunki on Quebec.
Se olikin tämä vanha Champlainin perustama kaupunki, jonka peltikatot välähtelivät auringonpaisteessa kuin peilit. Albatross oli siis saapunut 46 asteen kohdalle pohjoista leveyttä, se riitti selittämään, miksi aurinko nousi ennen aikojaan ja aamu valkeni sitten niin odottamattoman hitaasti.
— Niin, Phil Evans jatkoi, — tuolla on varmasti juuri Quebec, joka on rakennettu amfiteatterin muotoiseksi, ja kukkulalla näkyy sen linnoitus, Pohjois-Amerikan Gibraltar! Katsokaapa, tuolla näette molemmat tuomiokirkot, englantilaisen ja ranskalaisen! Ja tullirakennuksen kupolin harjalla liehuu Britannian lippu!
Phil Evansin näin puhellessa alkoi Kanadan pääkaupunki vähitellen häipyä kaukaisuuteen. Ilma-alus joutui nyt pienten pilvien vyöhykkeeseen, joka yhä tuntuvammin peitti auringon heidän näkyvistään.
Kun Robur silloin huomasi, että hänen arvoisat matkustajansa alkoivat tarkastella Albatrossin ulkonaista rakennetta, hän lähestyi heitä ja kysyi:
— Hyvät herrat, uskotteko nyt, että ilmassa voi liikkua sellaisten laitteiden varassa, jotka ovat ilmaa raskaampia?
Olisi ollut vaikea olla myöntämättä tätä, kun todisteet olivat näin kouraantuntuvia. Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät vastanneet.
— Te pysytte vaiti! insinööri jatkoi. — Teidän on varmaankin niin nälkä, että on vaikea puhua. Mutta vaikka olen ottanut teidät mukaan ilmaan, niin saatte silti uskoa, etten aio teitä ruokkia tällä perin vähän ravitsevalla aineella. Aamiaisenne odottaa teitä.
Kun setä Prudence ja Phil Evans todellakin tunsivat kurnivaa nälkää, ei nyt ollut syytä kursailla. Eihän ateria velvoittanut mihinkään, ja sitten kun Robur olisi laskenut heidät takaisin maahan, he aikoivat entiseen tapaansa ottaa täyden toimintavapauden häntä kohtaan.
Molemmat opastettiin nyt peräkajuutan pieneen ruokasaliin. Siellä oli asianmukaisesti katettu pöytä, ja he saivat aterioida kahden kesken. Ruokalajeina oli erilaisia säilykkeitä ja muun muassa sellaista leipää, jossa oli yhtä paljon jauhoja ja hienoksi jauhettua, hiukan silavalla maustettua lihaa ja josta kiehautettuna saatiin mainiota keittoa; sitten oli vielä käristetyn kinkun viipaleita ja juomana teetä.
Frycollinia ei myöskään unohdettu. Keulapuolella hänelle tarjottiin hyvä annos leipäkeittoa. Miespoloisella täytyi varmaankin olla hirveä nälkä, jotta hän olisi nyt voinut syödä, sillä hänen leukapielensä tärisivät kauhusta ja olivat vähällä kieltäytyä kaikesta työstä.
— Jos tämä menee rikki… Jos tämä menee rikki! onneton neekeri hoki.
Se oli hänelle alituinen kauhun aihe. Ajatelkaapa, että hän olisi pudonnut puolentoista kilometrin korkeudesta! Silloin hänestä olisi tullut pelkkää taikinaa!
Tuntia myöhemmin ilmestyivät setä Prudence ja Phil Evans taas kannelle. Robur ei enää ollut heidän mukanaan. Peräpuolella seisoi ruorimies lasikopissa, katse kiinni kompassissa, ja noudatti järkähtämättä, vähääkään epäröimättä, insinöörin määräämää suuntaa.
Mitä tuli muuhun henkilökuntaan, lienee aamiainen ollut syynä siihen, ettei ketään näkynyt kannella. Ainoastaan toinen koneenkäyttäjän apulainen, joka oli pantu valvomaan koneiden toimintaa, käveli edestakaisin kajuuttojen väliä.
Oliko ilma-aluksen vauhti nyt entistä nopeampi, sitä pystyivät arvoisat virkatoverit arvioimaan ainoastaan epätäydellisesti, vaikka Albatross oli jo päässyt ulos pilvivyöhykkeestä ja maaperä näyttäytyi tuhannenviidensadan metrin päässä heidän alapuolellaan.
— Tämä on ihan uskomatonta! Phil Evans virkkoi.
— Paras kun emme uskokaan, setä Prudence vastasi.
Sitten he siirtyivät keulaan päin ja suuntasivat katseensa länttä kohti.
— Tuolla on toinen kaupunki! Phil Evans huudahti.
— Erotatteko, mikä se on?
— Kyllä, minusta näyttää, että se on Montreal.
— Montreal?… Mutta vastahan me jätimme Quebecin enintään kaksi tuntia sitten.
— Se todistaa, että tämä lentokone kulkee vähintään satakymmenen kilometriä tunnissa.
Se olikin ilma-aluksen nopeus tällä hetkellä, ja syy siihen, miksi matkustajilla ei ollut mitään haittaa kuljettaessa näin kovaa vauhtia ilman halki, oli se seikka, että sattumalta kuljettiin myötätuuleen. Jos olisi ollut tyyni sää, olisi tämä nopeus tehnyt aika paljon kiusaa ulkoilmassa seistessä, koska se oli melkein pikajunan nopeus. Vastatuuleen mentäessä ei olisi tietenkään pysynyt paikallaan.
Phil Evans ei erehtynyt. Albatrossin alla oli todella Montrealin kaupunki. Sen tunnisti helposti Victoria-sillasta, joka putkirakenteisena ulottui St. Lawrence-virran poikki samaan tapaan kuin rautatien maasilta Venetsiassa laguunin yli. Sitten saattoi erottaa sen leveitä katuja, suunnattoman tilavia varastomakasiineja, komeita pankkirakennuksia ja tuomiokirkon, joka oli äskettäin uusittu Rooman Pietarinkirkon mukaan, ja vihdoin tuli esille Mont Royalin kukkula, jolta näki yli koko kaupungin ja josta oli tehty upea puisto.
Onneksi Phil Evans oli jo käynyt Kanadan tärkeimmissä kaupungeissa. Niinpä hän nyt tunsikin niistä muutamia tarvitsematta kysyä Roburilta. Montrealin jälkeen, noin puoli kahden aikaan päivällä, he sivuuttivat Ottawan, jonka kosket ylhäältä nähtyinä olivat kuin iso, yli reunojensa kiehuva kattila. Näky oli suurenmoinen. — Tuolla on parlamenttitalo, Phil Evans selitti ja osoitti jonkinlaista Nürnbergissä valmistettua nukkekotia, joka oli laskettu pienen kummun harjalle. Tämä monivärinen lelu oli rakenteeltaan samantyylinen kuin Lontoon parlamenttitalo, samoin kuin Montrealin tuomiokirkko muistutti Rooman Pietarinkirkkoa. Mutta vähät siitä, joka tapauksessa se oli varmasti Ottawa.
Pian alkoi tämäkin kaupunki kutistua taivaanrannalla, ja lopulta se oli vain kirkas täplä maaperällä.
Kello oli lähes kaksi, kun Robur taas tuli näkyviin. Hänen seurassaan oli Tom Turner, hänen työnjohtajansa, jolle hän lausui vain kolme sanaa. Tom Turner ilmoitti ne molemmille apulaisille, jotka oli sijoitettu etu- ja peräkajuuttaan. Merkin saatuaan ruorimies muutti Albatrossin suuntaa niin, että se nyt kulki kahden asteen verran lounaisempaan. Samalla setä Prudence ja Phil Evans saattoivat todeta, että ilma-aluksen vetopotkurit oli pantu pyörimään entistä kiivaammin.
Mutta nopeus olisi voitu lisätä vielä kaksinkertaiseksi, jolloin se olisi ollut paljon suurempi kuin tähän asti oli millään koneilla saavutettu maan päällä liikuttaessa.
Nimittäin torpedoveneet voivat kulkea 22 solmua eli neljäkymmentä kilometriä tunnissa; Englannin ja Ranskan rautateillä oli junien nopeus sata kilometriä; Yhdysvalloissa saatiin 150 kilometrin nopeus jäätä pitkin liukuvilla jalaksisilla veneillä; muuan Pattersonin tehtaassa valmistettu hammasrattailla kulkeva kone oli saavuttanut 130 kilometrin nopeuden Erie-järven radalla, ja eräs toinen veturi on kiitänyt Trentonin ja Jerseyn välillä 137 kilometriä tunnissa.
Mutta kun Albatrossin etu- ja takapotkurit toimivat täydellä teholla, se pystyi kulkemaan kaksisataa kilometriä tunnissa eli viisikymmentäviisi metriä sekunnissa.
Se oli sama nopeus kuin hirmumyrskyllä, joka kiskoi puita juurineen maasta — syyskuun 21. päivänä 1881 saatiin Cahorsissa mitatuksi, että tuulen nopeus oli 194 kilometriä tunnissa. Se on myös kirjekyyhkysen keskinopeus, jonka ylittävät ainoastaan haarapääsky (67 metriä sekunnissa) ja tervapääsky (89 metriä).
Sanalla sanoen, Albatross olisi, kuten Robur oli väittänyt, voinut täydellä teholla kulkiessaan kiertää maapallon ympäri kahdessasadassa tunnissa, eli noin kahdeksassa päivässä! Tälle lentokoneelle ei ollut mitään merkitystä sillä, että maailmassa oli siihen aikaan neljäsataaviisikymmentä tuhatta kilometriä rautateitä — siis niin paljon, että perättäin pantuina ne olisivat päiväntasaajan kohdalla ulottuneet yksitoista kertaa maapallon ympäri? sillä oli käytössään koko ilmakehä!
Onko enää tarpeellista lisätä, että se ilmiö, joka oli kiihottanut yleisön mielikuvitusta maapallon molemmin puolin, oli juuri insinööri Roburin ilma-alus? Se torvi, joka toitotti ilmojen halki, kuului työnjohtaja Tom Turnerille. Se lippu, joka nähtiin Euroopan, Aasian ja Amerikan kuuluisimpien muistomerkkien kohdalla, oli Robur Valloittajan ja hänen Albatrossinsa lippu.
Ja jos insinööri olikin tähän asti jonkin verran varonut, ettei häntä tunnistettaisi, jos hän mieluimmin matkustikin yöllä, joskus valaisten aluksensa sähkölyhdyillä, ja jos hän päivällä katosikin pilvikerroksien yläpuolelle, hän ei nyt enää näyttänyt haluavan salata päässeensä ilmojen valtiaaksi. Kun hän oli saapunut Philadelphiaan ja esitellyt itsensä Weldon Instituutin kokouksessa, niin eikö hänen tarkoituksensa ollut tehdä selkoa ihmeellisestä keksinnöstään, saada epäilevimmätkin uskomaan näyttämällä heille itse teossa, kuinka lennetään?
Muistetaanhan vielä, kuinka hänet oli otettu vastaan, ja myöhemmin saadaan nähdä, miten hän aikoi kostaa mainitun seuran puheenjohtajalle ja sihteerille.
Tällä välin oli Robur lähestynyt setä Prudencea ja Phil Evansia. Nämä koettivat olla kuin kaikki mitä näkivät ja saivat vastoin tahtoaan kokea ei olisi lainkaan hämmästyttänyt heitä. Ilmeisesti näiden kahden anglosaksin pääkoppaan oli juurtunut sellainen itsepintaisuus, jota olisi vaikea puhkaista. Robur puolestaan ei ollut huomaavinaankaan sitä, vaan sanoi heille ikään kuin olisi jatkanut keskustelua, joka kuitenkin oli ollut keskeytyksissä jo runsaasti kaksi tuntia:
— Hyvät herrat, arvatenkin te kysytte itseltänne, voiko tällä koneella, joka on ihmeen sovelias käytettäväksi ilmaliikenteessä, saavuttaa vielä suuremman nopeuden. Se ei olisi kelvollinen valloittamaan ilmaa, ellei se pystyisi halkomaan sitä kaikissa tapauksissa. Minä olen halunnut, että ilma kannattaisi minua vankasti, ja niin onkin laita. Minä olen käsittänyt, että tuulta vastaan taistellakseen ihminen ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti olla sitä vahvempi, ja minä olenkin vahvempi. Siihen ei tarvita purjeita, jotka veisivät eteenpäin, ei airoja eikä rattaita, eikä myöskään ratakiskoja, jotta matka kävisi nopeammin, ei muuta kuin ilmaa. Minä käytän vain ilmaa, joka ympäröi minua samoin kuin vesi ympäröi vedenalaista alusta ja jossa potkurini pyörivät samoin kuin höyrylaivan perässä. Sillä tavalla minä olen ratkaissut lentotaidon kysymyksen. Näin pitkälle ei koskaan pääse ilmapallo tai mikään muu laite, joka on ilmaa kevyempi.
Hänen molemmat matkustajansa pysyivät täysin mykkinä, mutta se ei hetkeksikään hämmentänyt insinööriä. Hän tyytyi hieman hymähtämään ja jatkoi yhä esittäen kysymyksiä:
— Kenties tekee mielenne vielä kysyä, onko Albatrossilla sen kyvyn ohella, jota se nytkin osoittaa liikkuessaan vaakasuorasti, myös yhtä hyvät edellytykset nousta, siis voiko se silloinkin vetää vertoja ilmapallolle, kun tahdotaan käydä ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Siihen voisin vastata, etten kehottaisi teitä panemaan Go-aheadia kilpailemaan Albatrossin kanssa.
Setä Prudence ja Phil Evans eivät nytkään vastanneet, vaan kohauttivat hartioitaan. Kenties he aikoivat juuri siinä suhteessa uhmata Roburia.
Silloin Robur antoi merkin. Ilma-alusta eteenpäin kuljettavat potkurit pysähtyivät heti. Albatross kulki entisellä vauhdillaan vielä kilometrin verran ja jäi paikalleen.
Kun oli annettu toinen merkki, alkoivat kohottavat potkurit pyöriä niin huimaavaa vauhtia, että sitä olisi voinut verrata sireenien nopeuteen tieteellisissä akustisissa kokeissa. Niiden hyrinä muuttui melkein oktaavin verran kimeämmäksi, mutta samalla se heikkeni sitä mukaa kuin ilma oheni, ja Albatross syöksyi kohtisuoraan ylöspäin kuin leivonen, joka päästää heleän kirkaisunsa korkealta ilmasta.
— Hyvä herra, hyvä herra! Frycollin hoki, — kunpa tämä ei vain menisi rikki!
Roburin ainoa vastaus oli ylenkatseellinen hymy. Muutaman minuutin kuluttua ilma-alus oli päässyt 2700 metrin korkeuteen, jolloin näköpiirin säde oli toistasataa kilometriä pitkä — sitten oltiin neljän kilometrin korkeudessa, kuten ilmapuntari osoitti laskemalla 480 millimetriin.
Koe oli tehty ja Albatross laskeutui jälleen. Ylempien ilmakerrosten paineen vähetessä kävi ilman happimääräkin niukemmaksi, mikä vaikeutti hengitystä. Siitä on aiheutunut monta vakavaa onnettomuutta ilmapurjehtijoille. Robur ei katsonut tarpeelliseksi asettua sellaiselle vaaralle alttiiksi.
Ilma-alus palasi siis siihen korkeuteen, jossa se näytti mieluimmin liikkuvan, ja kun etu- ja takapotkuri taas oli pantu käyntiin, lähti Albatross entistä nopeampaa vauhtia lounasta kohti.
— Hyvät herrat, jos siis kysymyksenne koski sitä, kuinka ilma-alukseni kykenee kohoamaan, niin voinette jo vastata siihen.
Sitten Robur kurottautui kaidepuun yli ja vaipui mietteisiinsä.
Kun hän jälleen nosti päätään ja kääntyi, Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri seisoivat hänen edessään.
— Insinööri Robur, lausui setä Prudence, joka turhaan yritti hillitä itseään, — me emme lainkaan hautoneet mielessämme sellaisia kysymyksiä kuin te näytätte luulevan. Mutta nyt me teemme teille erään kysymyksen, johon edellytämme teidän suostuvan vastaamaan.
— Puhukaa.
— Millä oikeudella te hyökkäsitte meidän kimppuumme Fairmont-puistossa? Millä oikeudella te telkesitte meidät tuohon koppiin? Millä oikeudella te kuljetatte meitä vastoin tahtoamme tässä lentokoneessa?
— Entä millä oikeudella, arvoisat ilmapallon harrastajat, Robur vastasi, — te olette herjanneet, ilkkuneet, uhanneet minua seuranne kokouksessa niin vimmatusti, että suorastaan ihmettelen, kuinka pääsin sieltä ehjin nahoin?
— Kysymys ei ole sama kuin vastaus, Phil Evans huomautti, ja minä toistan siis: millä oikeudella?
— Tahdotteko todellakin tietää?
— Kyllä.
— No niin, vahvemman oikeudella.
— Se on halpamaista!
— Mutta niin on asia.
— Kuinka kauan, herra insinööri, kysyi setä Prudence, jonka raivo väkisinkin purkautui, — aiotte käyttää tätä oikeuttanne?
— Kuinka teidän mieleenne, hyvät herrat, Robur vastasi ivallisesti, — voi tulla tehdä minulle mokoma kysymys, kun teidän tarvitsee vain vilkaista alaspäin nauttiaksenne maailman verrattomimmasta näköalasta!
Albatross peilaili parhaillaan itseään Ontario-järven avarassa pinnassa. Se oli juuri kulkenut sen maan ylitse, jota Cooper on niin runollisesti kuvannut. Sitten se seurasi tämän laajan altaan eteläistä rantaa ja suuntasi kohti kuuluisaa virtaa, joka siihen laskee Erie-järven vedet murtaen ne putouksissaan.
Hetken aikaa kuului ilma-alukseen asti majesteettista jyminää, kuin myrskyn pauhua. Ja lämpötila tuntui jatkuvasti laskevan ikään kuin alhaalta olisi purkautunut kosteaa sumua yläilmoihin.
Alhaalla syöksyi valtavia vesimääriä hevosenkengän muotoisessa kaaressa. Se näytti kuin suunnattomalta kristallipaljoudelta keskellä tuhansia sateenkaaria, joita valon taittuminen sai aikaan hajoittaessaan auringonsäteet. Se oli upea näky.
Putousten edessä yhdisti langan tavoin pingotettu kävelysilta molemmat rannat. Hieman alempana, noin viiden kilometrin päässä, oli virran yli rakennettu riippusilta, jota pitkin sillä hetkellä mateli juna matkalla Kanadan puolelta Yhdysvaltoihin.
— Niagaran putoukset! Phil Evans huudahti.
Tämä huudahdus pääsi häneltä väkisinkin, mutta setä Prudence yritti parhaansa mukaan olla ihastelematta näitä ihmeitä.
Minuuttia myöhemmin Albatross oli jo kulkenut sen virran poikki, joka erotti Yhdysvallat Kanadan siirtomaasta, ja kiiti Pohjois-Amerikan laajojen alueiden yläpuolella.