UUSI HENKILÖ ESITTÄYTYY.
— Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiset, minun nimeni on Robur. Minä olen nimeni [Voima] arvoinen. Minulla on ikää neljäkymmentä vuotta, vaikken näytä edes kolmenkymmenen ikäiseltä, rautainen ruumiinrakenne, pettämätön terveys, huomattavat lihasvoimat ja sellainen vatsa, jota pidettäisiin strutsienkin keskuudessa oivallisena. Tämä ruumiillisesta puolesta.
Kaikki kuuntelivat häntä. Metelöitsijät vallan ällistyivät, kun vieras näin odottamatta puhui pro facie sua. Oliko hän hullu vai veijari? Oli miten oli, hän vaati ja saikin osakseen huomiota. Nyt ei enää kuulunut hiiskahdustakaan tässä kokouksessa, jossa äsken oli puhkeamassa hirmumyrsky. Täysi tyven hyökyaaltojen jälkeen.
Sitä paitsi Robur näytti hyvinkin olevan sellainen mies, joksi itseään sanoi. Keskikokoa, hartiat kuin säännöllisen puolisuunnikkaan pitempi yhdensuuntainen sivu, joka ulottui olkapäästä toiseen, ja tämän viivan yläpuolella, tanakan kaulan varassa, pyöreä, tavattoman iso pää. Minkä eläimen päähän sitä olisi voinut verrata, jos olisi tahtonut kaikessa hakea yhdennäköisyyttä? Härän päähän, mutta sellaisen, jolla oli älykkäät kasvot. Silmistä näki, että pieninkin vastustus saisi ne varmasti leiskumaan, ja niiden yllä saattoi huomata kulmakarvojen lihaksen alinomaa kiristyvän, mikä oli äärimmäisen tarmon merkki. Tukka oli lyhyt, hiukan kähärä, metallin hohtoinen, ikäänkuin teräsvillaa. Leveä rinta kohosi ja laski, aivan kuin palkeilla painaen. Käsivarret, kämmenet, sääret, jalat olivat vartalon vertaisia.
Ei viiksiä, ei poskipartaa, mutta sen sijaan leveä leukaparta, kuten amerikkalaisilla merimiehillä — niin että voi nähdä leuan nivelet ja lihakset, joissa varmaankin oli tavaton voima. On laskettu — kaikkeahan ihminen laskee! — että tavallisen krokotiilin leukapielten puristus vastasi jopa neljänsadan ilmakehän painetta, kun sitä vastoin isokokoinen metsästyskoira voi purra vain niin kovaa kuin sata ilmanpainetta puristaa. Vieläpä on johdettu seuraava merkillinen kaava: jos yksi kilo koiraa tuotti kahdeksan kiloa leukalihasten voimaa, niin kilo krokotiiliä tuotti kaksitoista voimakiloa. Tämän mukaan laskien täytyi olettaa, että kilo mainittua Roburia tuotti ainakin kymmenen kilon verran leukapuristusta. Hän oli siis koiran ja krokotiilin keskiväliltä.
Mistä maasta tämä merkillinen henkilö oli kotoisin? Sitä olisi ollut vaikea sanoa. Ainakin hän puhui sujuvasti englantia, ilman sitä hieman laahaavaa murteellisuutta, joka on ominainen Uuden Englannin amerikkalaisille.
Hän jatkoi tähän tapaan:
— Nyt saatte myös kuulla jotakin henkisestä puolesta, arvoisat kansalaiset. Te näette edessänne insinöörin, joka henkisesti on ruumiinsa vertainen. Minä en pelkää mitään enkä ketään. Minulla on sellainen tahdonvoima, joka ei ikinä ole väistynyt toisen tahdosta. Kun minä olen päättänyt saavuttaa jonkin päämäärän, olisi koko Amerikan, jopa koko maailmankin, turha yhdessäkään ryhtyä estämään minua. Kun minulla on jokin aate, minä tahdon, että sitä kannatetaan, enkä siedä vastaväitteitä. Huomautan näistä seikoista, arvoisat kansalaiset, siksi että teidän on tunnettava minut perinpohjin. Teistä voinee näyttää siltä, että puhun liian paljon itsestäni. Vähät siitä! Ja nyt vaadin teitä harkitsemaan, ennen kuin keskeytätte minut, sillä minä olen tullut sanomaan teille yhtä ja toista, mikä kenties ei oikein miellytä teitä.
Tyrskyn kohina alkoi levitä pitkin ensimmäistä penkkiriviä — merkkinä siitä, ettei enää tarvinnut kauan odottaa meren myllerrystä.
— Jatkakaa, arvoisa vieras, setä Prudence tyytyi vastaamaan, vaikkei hänenkään ollut helppo säilyttää malttiaan.
Ja Robur jatkoi entiseen tapaan, välittämättä kuulijoistaan sen enempää:
— Niin juuri, minä kyllä tiedän! Vaikka on jo vuosisadan ajan kokeiltu mitään saavuttamatta ja yritetty kaikenlaista, mistä ei ole ollut mitään tulosta, on sittenkin vielä olemassa sellaisia harkitsemattomia ihmisiä, jotka itsepäisesti uskovat ilmapallojen ohjattavuuteen. He kuvittelevat, että jokin moottori, sähköllä käyvä tai muunlainen, voidaan kiinnittää heidän suurellisiin rakkuloihinsa, joihin ilmavirrat voivat niin helposti tarttua. He luulottelevat pääsevänsä ilmapallon valtiaiksi samoin kuin laivaa hallitaan meren pinnalla. Senkö vuoksi, että joidenkin keksijöiden on tyvenellä tai melkein tuulettomalla ilmalla onnistunut joko kulkea viistoon tuulen mukana tai päästä hieman eteenpäin kevyttä tuulahdusta vastaan, kävisi ilmaa kevyempien ilmassa liitelevien kulkuneuvojen ohjaaminen todella päinsä? Kaikkea vielä! Teitä on täällä koolla satakunta miestä, jotka uskotte haaveidenne voivan toteutua, mutta te heitätte tuhansia dollareita, ette edes järveen, vaan suorastaan avaruuteen!
Perin merkillinen ilmiö — tämän vakuutuksen kuullessaan Weldon Instituutin jäsenet eivät edes hievahtaneet. Olivatko he tulleet yhtä kuuroiksi kuin maltillisiksi? Vai olivatko he vaiti siksi, että heidän teki mieli nähdä, kuinka pitkälle tuo julkea väittäjä uskaltaisi mennä?
Robur jatkoi:
— Mitä arvoa on ilmapallolla? Siinähän tarvitaan kuutiometri kaasua lisää joka kilolta, jonka se voi nostaa! Mokoma pallo pyrkii koneistonsa avulla vastustamaan tuulta, vaikka on otettava huomioon, että vahvan tuulen paine laivan purjetta vasten vetää vertoja neljänsadan hevosen voimalle, ja vaikka Tay-virran sillan tuhossa saatiin nähdä hirmumyrskyn puskevan neljänsadan neljänkymmenen kilon voimalla joka neliömetriä kohti! Palloko kelpaisi kulkuneuvoksi, vaikkei luonto ikinä ole tämän järjestelmän mukaan rakentanut ainoatakaan lentävää olentoa, olkoonpa se sitten siivekäs, kuten linnut, tai räpylöillä varustettu, kuten eräät kalat ja samoin eräät nisäkkäät…
— Nisäkkäät? muuan seuran jäsen huudahti.
— Niin juuri, yölepakot, jotka lentävät, ellen ole erehtynyt! Eikö arvoisa keskeyttäjä tiedä, että tämä lentävä eläin on nisäkäs, ja onko hän koskaan nähnyt munakasta valmistettavan yölepakon munista?
Silloin keskeyttäjä nieli kaikki vastaiset keskeytyksensä, ja Robur jatkoi yhtä hilpeästi:
— Mutta täytyisikö silti myöntää, että ihmisen on luovuttava valloittamasta ilmaa, kehittämästä tämän vanhan maailman yhteiskunnallisia ja valtiollisia tapoja käyttämällä hyväkseen näin ihailtavaa kulkuneuvoa? Ei suinkaan! Ja samoin kuin ihminen on päässyt merten valtiaaksi laivan avulla, käyttäen airoa, purjetta, ratasta ja potkuria, samoin hänestä tulee ilmakehän valtias, jos välineenä on ilmaa raskaampia koneita, sillä ollakseen sitä väkevämpi täytyy olla sitä painavampi.
Nyt kukaan ei enää voinut hillitä itseään. Kaikkien suusta kajahti Roburia kohti huutojen yhteislaukaus aivan kuin yhtä monen pyssyn tai kanuunan kidasta. Täytyihän vihdoinkin vastata suoranaiseen sodanjulistukseen, joka oli viskattu ilmapallon harrastajien leiriin. Eikö tässä jälleen alkanut se vimmattu sota, jota kävivät ilmaa kevyemmän ja ilmaa raskaamman puolustajat?
Robur ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Käsivarret ristissä rinnalla hän odotti uhmaten, että melu lakkaisi.
Setä Prudence käski kädenliikkeellä lopettamaan sanapommituksen.
— Niin, Robur jatkoi. — Tulevaisuus kuuluu lentokoneille. Ilma on kiinteä tukipiste. Jos ilmapatsas pannaan nousemaan 45 metrin nopeudella sekunnissa, voi ihminen seistä sen huipulla sillä ehdolla, että hänen kengänpohjiensa pinta-ala on vähintään kahdeksasosa neliömetriä. Ja jos patsaan nopeus kiihtyy 90 metriksi, hän voi siellä kävellä paljain jaloin. Mutta jos potkurin siivet painavat jonkin ilmamäärän alaspäin yhtä nopeasti, saadaan sama tulos.
Juuri tätä, mitä Robur nyt väitti, olivat ennen häntä sanoneet kaikki lentokoneiden puoltajat, joiden ponnistusten täytyikin hitaasti mutta varmasti johtaa tämän tehtävän ratkaisuun, de Ponton d'Amécourtille, de La Landellelle, Nadarille, de Luzylle, de Louvriélle, Liaisille, Béléguicille, Moreaulle, Richard-veljeksille, Babinetille, Jobertille, du Templelle, Salivesille, Penaudille, de Villeneuvelle, Gauchotille, Michel Loupille, Edisonille, Planavergnelle ja monelle muulle kuului kunnia siitä, että oli levitetty näin yksinkertaisia ajatuksia. Monta kertaa ne hylättiin ja otettiin taas esille, ja niiden täytyi lopulta päästä voitolle. Oliko lentoteorian vastustajat, jotka väittivät, että lintu pystyy lentämään vain pullistumalla lämmittämällään ilmalla, joutuneet odottamaan heidän vastaustaan? Eivätkö he olleet näyttäneet toteen, että viiden kilon painoisen kotkan olisi täytynyt pumpata sisuksiinsa viisikymmentä kuutiometriä kuumennettua ainesta edes pysyäkseen ilmassa?
Samaa todisteli nyt Robur kiistämättömin perustein keskellä kaikilta tahoilta nousevaa hälinää. Ja lopuksi hän iski ilmapallon harrastajille vasten naamaa seuraavat lauseet: — IImapalloinenne ette kykene mihinkään, ette saavuta mitään, ette uskalla mitään! Vaikka teidän pelottomin ilmapurjehtijanne John Wise onkin jo matkustanut ilmassa yhteen menoon lähes kaksituhatta kilometriä Amerikan mantereen yläpuolella, täytyi hänen sittenkin luopua aikeesta kulkea Atlantin poikki! Sitten ette ole edistyneet tällä alalla yhtä ainoatakaan askelta!
— Arvoisa herra, lausui nyt puheenjohtaja, joka turhaan ponnisteli pysyäkseen tyynenä, — te unohdatte, mitä kuolematon Franklinimme sanoi ensimmäisen Montgolfier-veljesten ilmapallon esiintyessä, kun oikea ilmapallo vasta oli syntymässä: — Se on vasta lapsi, mutta se kasvaa! ja se onkin kasvanut…
— Ei herra puheenjohtaja, se ei ole kasvanut..! Se on vain pullistunut… mutta se ei ole samaa.
Tämä oli suoranainen hyökkäys Weldon Instituutin suunnitelmia vastaan, sillä olihan tämä seura rakennuttamassa pallohirviötä ja antanut sille sekä aatteellisen että rahallisen tukensa. Pian risteilikin salissa seuraavan laatuisia, perin vähän rauhoittavia ehdotuksia:
— Alas se kuokkavieras!
— Heittäkää hänet puhujalavalta!
— Näyttäkää sille, että se on ilmaa raskaampi!
Ja lukuisia muita esityksiä.
Mutta sanoiksi tämä metakka jäi, eikä ryhdytty tositoimiin. Robur ei ollut milläänkään, vaan sai vielä huutaa:
— Kuulkaapas, te pallomiehet, menestys ei ikinä tule ilmapallojen osaksi, se kuuluu lentokoneille. Lintu lentää, mutta se ei suinkaan ole pallo, vaan koneisto…
— Kyllä se lentää, kiehahtanut Bat T. Fyn huusi, — mutta se lentää vastoin kaikkia mekaniikan lakeja!
— Todellako? Robur vastasi olkapäitään kohauttaen.
Sitten hän jatkoi:
— Siitä lähtien, kun on tutkittu isojen ja pienten siivekkäiden lentoa, on päässyt voitolle se yksinkertainen käsitys, ettei tarvitse muuta kuin jäljitellä luontoa, sillä luonto ei koskaan petä. Tällöin huomataan, että Albatrossi lyö siivillään tuskin kymmentä kertaa minuutissa, pelikaani seitsemänkymmentä…
— Seitsemänkymmentäyksi! muuan ilkkuva ääni huusi.
— Ja mehiläinen satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa sekunnissa…
— Satayhdeksänkymmentäkolme! huudettiin kiusalla.
— Ja huonekärpänen kolmesataakolmekymmentä…
— Kolmesataakolmekymmentä ja puoli!
— Ja hyttynen miljoonia kertoja…
— Ei vaan miljardeja!
Mutta Robur ei välittänyt keskeytyksistä. Hän jatkoi siis todisteluaan.
— Näiden eri siipinopeuksien välillä…
— On koko joukko! joku kiljaisi.
— … on mahdollista keksiä käytännöllinen ratkaisu. Sinä päivänä, jolloin herra de Lucy saattoi todeta, että tamminkainen, pikku hyönteinen, joka ei paina kahta grammaa enempää, jaksoi nostaa ilmaan neljänsadan gramman painon, siis kaksisataa kertaa niin paljon kuin se itse painaa, saatiin myös ratkaisu lento-ongelmaan. Lisäksi oli todistettu, että siiven pinta-ala vähenee suhteellisesti sitä mukaa kuin lentävän eläimen koko ja paino lisääntyy. Siitä lähtien on jouduttu suunnittelemaan tai rakentamaan enemmän kuin kuusikymmentä konetta…
— Jotka eivät ole koskaan kyenneet lentämään! sihteeri Phil Evans huusi.
— Jotka ovat lentäneet tai vastedes lentävät, Robur vastasi joutumatta ymmälle. — Ja sanottakoon niitä jäykkäsiipisiksi, potkurisiipisiksi lentokoneiksi tai miksi tahansa, aina joudutaan kuitenkin linnuntapaisiin kojeisiin, ja niiden luominen juuri tekee ihmisestä ilmakehän valtiaan.
— Vai on siellä potkurisiipisiäkin! Phil Evans huomautti.
— Mutta eihän linnulla ole potkuria… mikäli me tiedämme!
— Onpa niinkin, Robur vastasi. — Kuten herra Penaud on todistanut, tekee lintu itsestään oikeastaan potkurin, ja sen lento on siis samanlaista kuin potkurisiipisen lentokoneen. Tulevaisuuden moottori onkin sen vuoksi potkuri…
Nyt alkoivat kaikki rähistä yhtaikaa, syytäen Roburin silmille sellaisen tulvan iva- ja haukkumasanoja, ettei hänen sanojaan voitu kuulla.
Vihdoin tuli sen verran hiljaisempaa, että setä Prudence pääsi sanomaan:
— Hyvä muukalainen, tähän asti te olette saanut puhua keskeyttämättä…
Weldon Instituutin arvoisan puheenjohtajan mielestä nämä letkaukset, huudot, haukkumiset eivät lainkaan olleet keskeytyksiä, vaan yksinkertaisesti eri perusteiden esittämistä.
— Mutta kaiken varalta, hän jatkoi, — huomautan teille, että suurin osa amerikkalaisia ja muidenkin maiden insinöörejä on ennakolta tuominnut kelvottomaksi ja hylännyt lentämisteorian. Sen järjestelmän tappiopuolella on monta kuolemantapausta, esimerkiksi Sarrasin Lentäjä, Konstantinopolissa, munkki Voador Lissabonissa, Letur vuonna 1852, Groof vuonna 1864, sekä monta muuta uhria, joita en nyt muista, jopa klassisessa tarustossa mainittu Ikaros…
— Tämä järjestelmä, Robur vastasi, — ei ole sen syyllisempi kuin toinen, jonka marttyyrien luettelossa tavataan Pilâtre de Rozier Calaisissa, rouva Blanchard Pariisissa, Donaldson ja Grimwood, jotka putosivat Michigan-järveen, Sivel ja Crocé-Spinelli, Eloy ja niin monta muuta, joita ei suinkaan jätetä unohduksiin.
Näin hän antoi iskun iskusta, kuten miekkailussa sanotaan.
— Muuten, Robur jatkoi, — vaikka teidän onnistuisi miten parantaa ilmapallojanne, ette te niillä koskaan saavuta sellaista nopeutta, josta olisi käytöllistä hyötyä. Teidän kestäisi kymmenen vuotta kulkea maapallon ympäri — mutta lentokoneella voi sen matkan suorittaa viikossa!
Taas kuului uusia huutoja, joilla väitettiin valheeksi kaikki Roburin perusteet ja kuvitelmat, ja huumaavaa mellakkaa kesti kolmisen minuuttia, kunnes Phil Evans jälleen sai suunvuoron.
— Herra lentäjä, hän sanoi, — kun te kerran olette tullut meille ylistämään lentämisen etuja, niin saanemme kaiketi kysyä, oletteko itse koskaan lentänyt?
— Tietysti!
— Ja valloittanut ilman?
— Kenties, arvoisa herra.
— Eläköön Robur Valloittaja, huusi muuan ivallinen ääni.
— Sama se, Robur Valloittaja, sen nimen minä puolestani hyväksyn ja pidän sitä tästedes, sillä minulla on siihen oikeus!
— Me kuitenkin uskallamme epäillä sitä, Jem Cip kirkui.
— Hyvät herrat, puhui taas Robur, jonka kulmakarvat rypistyivät, — kun olen tullut vakavasti keskustelemaan vakavasta asiasta, en suvaitse sitä, että minulle vastataan väittämällä sanojani valheeksi, ja siksi tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka minut keskeytti.
— Minun nimeni on Jem Cip… ja minä olen kasvissyöjä…
— Kansalainen Jem Cip, Robur vastasi, — olen kyllä tiennyt, että kasvissyöjillä yleensä on pitemmät suolet kuin muilla ihmisillä — ainakin puolen metrin verran. Sekin on jo paljon… mutta älkää pakottako minua venyttämään niitä lisää käymällä aluksi kiinni korviinne…
— Ulos ovesta!
— Heittäkää se päistikkaa kadulle!
— Pieksäkää se.
— Lynkataan se roisto!
— Kierretään potkuriksi!
Ilmapallon harrastajien raivo oli kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki olivat nousseet seisaalle. He ympäröivät puhujalavan. Robur katosi häntä tavoittavien käsivarsien keskelle, jotka huitoivat kuin ruo'ot myrskyn kourissa. Turhaan päästi höyrytorvi vimmattuja mylvähdyksiä räyhääjien niskaan! Tänä iltana luultiin kaiketi koko Philadelphiassa, että jokin kaupunginosa roihuisi ilmiliekeissä ja ettei Schuylkill-joen vesi riittäisi sammuttamaan sitä.
Mutta äkkiä mellakoivat näkyivät peräytyvän. Robur oli vetänyt molemmat kädet esiin taskuistaan ja ojensi niitä hurjistuneiden instituutin jäsenten etummaisia rivejä kohti.
Kummassakin kädessä oli amerikkalainen taskupistooli, joka toimi samalla revolverina ja jonka laukaisi pelkkä sormien puserrus. Ne olivat kuin pienikokoisia kuularuiskuja.
Käyttäen hyväkseen sekä hyökkääjien perääntymistä että siitä johtunutta hetkellistä hiljaisuutta hän huusi:
— Näyttää siltä, ettei Amerigo Vespucci ole keksinyt Uutta maailmaa, vaan Sebastiano Cabot! Te ette ole amerikkalaisia, pallomiehet, vaan Cabotin jälkeläisiä…
Samalla pamahti tuliaseista muutamia laukauksia umpimähkään. Kukaan ei haavoittunut. Savun seassa Robur katosi, ja kun ilma oli hiukan selvinnyt, ei hänestä enää näkynyt jälkeäkään. Robur Valloittaja oli lentänyt tiehensä, ikään kuin jokin lentokone olisi hänet siepannut mukaansa yläilmoihin.