VIIDES LUKU
Saari vai manner?
Saari vai manner? Se kysymys pyöri päivät päästään kaikkien poikien aivoissa, sekä suurten että pienten.
Varsinkin Gordon, Henri ja Robert pohtivat tätä asiaa kerran toisensa jälkeen. Mutta ei ollut niinkään helppo keksiä ratkaisevaa vastausta, ennen kuin päästiin pitemmälle retkelle sisämaahan.
Eräästä seikasta he kuitenkin olivat selvillä, he eivät olleet kuumassa vyöhykkeessä. Sen saattoi heti huomata pensaista ja puista, joita niillä seuduin kasvoi. Puut olivat enimmäkseen tammia, pyökkejä, honkia, koivuja ja kuusia, lisäksi oli koko joukko eri myrttilajeja. Sellainen ei kasvullisuus ollut kuumissa maissa, sen he tiesivät. Pikemminkin tämä maa sijaitsi Uutta Seelantiakin etelämpänä.
Gordon oli asiaa perin pohjin harkittuaan tullut siihen tulokseen, että toistaiseksi oli paras jäädä paikoilleen rannikolle. Tästä kysymyksestä nousi kuitenkin ankara kiista, sillä Robert ja muutamat muut levottomat halusivat kärsimättömästi lähteä matkaan niin pian kuin mahdollista. Robert oli saanut päähänsä, että heidän täytyi keksiä tie ihmisasunnoille, eikä tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että he jäisivät rannikolle. Hän oli joutua käsikähmään Henrin kanssa, joka arveli, että oli turhaa otaksua asuttuja seutuja olevan lähellä, ja oli sen vuoksi yhtä mieltä Gordonin kanssa siitä, ettei ollut viisasta jättää laivaa noin vain.
"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla", väitti Henri.
"Älä viisastele pyinesi!" tokaisi Robert. "Kuka tietää, kuinka kauan tämä laiva on tässä asuttavanamme? Kun ensimmäiset talvimyrskyt puhkeavat…"
"Niin, mutta silloin kai mekin olemme jo poissa täältä", puuttui Gordon puheeseen "Ja sitä paitsi te olette", hän lisäsi rauhoittaakseen molempia yltiöpäitä, "minun luullakseni kumpikin on oikeassa, sekä sinä Robert että Henri. Robert on oikeassa siinä, että meidän on tehtävä kaikki mitä voimme oppiaksemme tuntemaan maan, johon olemme näin yhtäkkiä joutuneet. Ja Henri on myös, paha kyllä, oikeassa arvellessaan että me emme saa apua mistään. Jos minä saan määrätä, odotamme vielä hetken aikaa ennen kuin täydellä todella puuhaamme muuttoa. Mutta sillä aikaa voimme tehdä pieniä retkiä sinne tänne, niin että ainakin vähän tunnemme ympäristöämme."
"Kunpa vain olisi jokin oikein korkea vuori, jolta olisi laaja näköala", sanoi Henri. Mutta sellaista ei valitettavasti ollut. Voidakseen siis tähystellä ympäristöä Henrillä ei ollut muuta neuvoa kuin kavuta jyrkälle rantatörmälle. Sen korkeimmalta harjalta hän varmaankin saattoi nuorilla silmillään nähdä kauas, ja kenties hän saattoi saada vastauksen polttavaan kysymykseen: saari vai manner.
"Mitä sinä Gordon ajattelet?" kysyi Henri. "Pitäisiköhän minun yrittää kiivetä sinne?"
Gordonista ja kaikista muista tuuma oli hyvä. Mutta Robert oli toista mieltä, hänen silmissään oli ehdotuksessa suuri vika, nimittäin se, että se ei ollut hänen keksimänsä.
Mutta valitettavasti säät kävivät sateisiksi ja sumuisiksi, joten Henrin täytyi toistaiseksi jättää retkensä. Niin kauan kuin kaikki oli sumuvaipan peitossa, ei olisi ollut mitään hyötyä kiivetä.
Mutta eipä silti ettei hänellä olisi ollut kyllin työtä "päämajassa". Hän piti huolen siitä, että osterinkalastusta ja oikeata kalanpyyntiä harjoitettiin järkevien sääntöjen mukaan, niin että jokaisella pikkupojalla oli oma erityinen tehtävänsä. Oli varottava, ettei koti-ikävä saisi liian suurta tilaa nuorten haaksirikkoisten mielessä, ja sen tähden Henri tahtoi aina vain yhtä: työtä.
Itse hän ei suinkaan laiskotellut. Hän ja Gordon olivat aamusta iltaan työssä pitääkseen "asunnon" laivassa siistinä ja järjestyksessä. Alkoi jo vähitellen tulla kylmä, minkä vuoksi oli välttämätöntä tukkia joka halkeama, niin että oli lämmin ja hyvä. Toisellakin tavoin koetettiin torjua kylmyyttä. Mokon, joka oli oikea tuhattaituri, Henri määräsi vaatturiksi, hänen oli ommeltava pikkupojille vaatteita merimiesten paksuista nutuista. Pikku neekeripoika panikin kaiken taitonsa liikkeelle ja käytti ahkerasti neulaa, lankaa, saksia ja sormustinta. Hänen uutteruutensa nähtiinkin selvästi eräänä päivänä, kun Costar, John, Tom ja Edvard ilmestyivät pukeutuneina kummallisiin kömpelöihin tamineihin, joista ei tietänyt olivatko ne housuja vai hameita, mutta joka tapauksessa ne olivat lämpimiä.
Yhä lujemmin pikkupojat kiintyivät Henriin, he ymmärsivät kaikki, etteivät he voineet saada parempaa ystävää. Varsinkin Jack, Robinsonin harrastaja, auttoi väsymättä Henriä työssä sekä sisällä että ulkona. Ja Henri sai monet kerrat nauraa oikein sydämensä pohjasta ystävälleen, jonka suu kävi lakkaamatta. Jack piti näet pitkiä esitelmiä siitä, mitä Robinson heidän sijassaan olisi tehnyt ja kuinka hänen kallisarvoisesta kirjastaan saattoi löytää monta hyvää neuvoa erilaisiin tilanteihin.
Paul auttoi myös uskollisesti veljeään. Mutta pieni poika oli kokonaan kadottanut iloisen mielensä, ja se huolestutti Henriä. Paulista saattoi usein huomata, että hän oli itkenyt, mutta jos joku kysyi, mikä häntä vaivasi, häneltä sai aina saman vastauksen: ei mikään!
Ei Henrikään saanut veljeltään muuta vastausta, ja kuitenkin heidän välillään oli ennen vallinnut täysi luottamus.
Näinä sadepäivinä viettivät Robert, William, Webb ja Cross melkein kaiken aikansa metsästysretkillä. He vainosivat töyrään lintuvilinää. Ja tietysti heidän metsästysintonsa oli hyödyllinen: mitä enemmän ruokaa tuotiin Mokon kojuun, sen parempi! Mutta paha kyllä, nuo neljä metsästäjää kävivät päivä päivältä yhä omapäisemmiksi ja itserakkaammiksi. Robert pani heidän päänsä pyörälle ja kiihotti heitä yhä enemmän Gordonia ja Henriä vastaan.
Paha kyllä, sille ei voinut mitään. Molemmat järkevät pojat, joukon itseoikeutetut päälliköt, saattoivat vain toivoa, että yksimielisyys vähitellen itsestään palaisi ja että Robert huomaisi paremmaksi pysyä sovussa kuin riidalla lisätä onnettomuutta.
Muuten Robert oli ollut aivan oikeassa kerskuessaan metsästystaidostaan. Hän ampui vähintään yhtä monta lintua kuin William, Cross ja Webb yhteensä. Mutta kylläpä hän siitä ylvästelikin. Panilla, joka myös oli metsästysretkillä mukana, oli täysi työ hakea ammutut linnut, jotka viruivat pitkin rantaäyrästä.
Kun metsämiehet sitten palasivat, tarkasti Moko saaliin kappale kappaleelta, ja varsinkin alussa hän sai tarkoin valikoida mitä ottaa talouteen, mitä hylätä. Pikku metsästäjät eivät näet ymmärtäneet vielä, mitkä linnut maistuivat hyvälle, ja sen vuoksi he toivat lokkeja ja tiiroja ja muita sellaisia lintuja, joita Moko ei voinut ollenkaan käyttää.
Muuten Gordon oli kieltänyt Mokoa pitämästä heitä liioilla herkuilla. Heidän oli nyt jokaisen, vieläpä herkkusuisen Costarinkin, aikaa myöten totuttava kehnoon ravintoon. Eihän sitä tiennyt vaikka he joutuisivat vielä näkemään nälkääkin.
Maaliskuun puolivälissä ilma muuttui vihdoinkin. Ikäviä sadepäiviä seurasi säteilevä auringonpaiste. Kaikesta päättäen töyräältä oli nyt mainio näköala itään päin iltapuolella, kunhan vain ensin pääsisi sen laelle.
15. maaliskuuta osoitti ilmapuntari illalla "kaunista säätä". Tämän huomatessaan Henri päätti lähteä päämääräänsä kohti varhain seuraavana aamuna ennättääkseen takaisin ennen pimeää.
Hän tahtoi toteuttaa aikeensa aivan yksin. Gordon olisi kyllä mielellään seurannut ystäväänsä, mutta hän ei uskaltanut jättää pienimpiä yksin kotiin Robertin kanssa, joka helposti olisi voinut keksiä hullutuksia.
Ennen päivänkoittoa Henri oli jalkeilla, ja samaan aikaan kun ensimmäinen päivänsäde välkkyi meren nyt rauhallisilla laineilla, hän lähti matkaan varustuksenaan paksu sauva ja revolveri, jolla hän hädän tullen saattoi puolustautua. Sitä paitsi hänellä oli laivan paras kaukoputki, ja hänen laukkunsa Moko oli ahtanut täyteen evästä, jolla hän saattoi virkistää itseään retkellä. Vesipullokaan ei ollut unohtunut.
Henri astui ripein askelin eteenpäin pitkin rantaa. Hän oli arvioinut olevansa töyrään huipulla kahdeksan aikaan.
Niin nopeasti ei matka kuitenkaan käynyt. Mitä kauemmaksi hän joutui siltä paikalta, minne "Eteenpäin" oli ajautunut, sitä kapeammaksi ja kivisemmäksi kävi rantaäyräs. Viimein hänen täytyi vaivalloisesti kavuta yli limaisten merikasvien ja suurten, sileiden kivien. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, harppoi vain eteenpäin niin nopeasti kuin pääsi, mutta pian hänelle selvisi, ettei hän ainakaan kello 8:ksi saavu perille.
Jospa hän vain pääsisi sinne ennen nousuvettä. Mutta se saattoi kyllä ottaa tiukalle. Pian oli tie niin vaikeakulkuista, että hänen täytyi riisua sekä saappaat että sukat ja kahlata eteenpäin polvia myöten vedessä.
Kulkiessaan hän piti silmänsä valppaasti auki. Muun muassa hän huomasi, että näillä seuduin oikein vilisi riistaa. Minne hän katsoikaan, hän näki aina metsäkyyhkysiä ja sorsia, vieläpä merileijoniakin. Ne lekottivat kareilla auringonpaisteessa ja tirkistivät kummissaan kutsumatonta vierasta, joka harppoi eteenpäin rantaäyräällä. Henri ymmärsi kaikesta, etteivät nämä pulskat eläimet tietäneet ihmisistä eivätkä metsästyksestä mitään. Niin, tietysti "Eteenpäin" oli ajautunut saareen. Valitettavasti.
Vihdoinkin hän seisoi sillä paikalla, missä jyrkkä rannikko pisti pitkälle mereen muodostaen korkean niemekkeen. Täällä hän näki koko joukon lintuja, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Hän tunsi ne kuitenkin heti luonnonopista, ne olivat pingviinejä. Henri mietti. Mitenkä olikaan, eikö näiden kummallisten kömpelöiden olentojen kotipaikka ollut kaukana etelässä? Oli. Mutta ehkä ne olivat vain poikenneet hiukan pohjoiseen päin? Ei, ei suinkaan, tiesihän Henri kirjoistaan, etteivät pingviinit lähteneet lennoille, ja sen hän itsekin saattoi käsittää katsellessaan niiden pieniä lyhyitä siipiä, joita ne istuessaan räpyttelivät. Mutta silloinhan tämä maa ehkä ei ollutkaan niin pohjoisessa kuin hän ja hänen toverinsa olivat ajatelleet. Siinä kai oli arvoituksen ratkaisu. Myrsky oli ajanut laivan kauemmaksi etelään kuin he olivat luulleet.
"Niin, niin", tuumi Henri. "Kerran kai koittaa sekin päivä, jolloin meille selviää, minne päin maailmaa oikeastaan olemme joutuneet. Mutta nyt minun täytyy koettaa pyrkiä vähän korkeammalle."
Ja niin Henri alkoi kiivetä, mutta ei hän ollut kauankaan noussut, kun jo huomasi olevansa liian väsynyt kiivetäkseen jyrkkää tietöntä töyrästä heti ylös asti. Sen vuoksi hän istahti lepäämään ja haukkasi hiukan eväistään.
Kun hän oli syönyt ja levähtänyt kyllikseen, hän ryhtyi uudella innolla kapuamaan. Monta kertaa oli hyvin vaikea saada jalansijaa, mutta hän tahtoi päästä ylös, ja vähitellen hänen onnistuikin saavuttaa töyrään harja.
"Ohhoh! Sepä oli kova urakka", tuumi Henri ja vaipui väsyneenä maahan. "Mutta enpä sittenkään taittanut niskaani."
Ensi työkseen hän asetti kaukoputken siimalleen ja tähysteli ympäri kaikille ilmansuunnille, eniten kuitenkin itään. Siintäisiköhän vesi silläkin suunnalla?
Mutta oli jotenkin vaikea nähdä itään. Niin kauas kuin silmä kantoi, oli maa laakeata. Töyräs, jolla hän seisoi, vietti tasaisesti maan puolelle ja siellä täällä kohosi suuria, tummia metsiä. Henri tähysteli, tähysteli, mutta tasangot ja metsät ulottuivat aina näköpiiriin asti. Olisikohan tämä mannerta?
Pohjoisessa Henri näki korkean niemekkeen, jonka juurella rantaäyräs välkkyi valkoisena ja laajana kuin hieta-aavikko.
Etelässä ei ollut muuta nähtävissä kuin ääretön jono soita toinen toisensa vieressä.
Henri oli puoleksi äkeissään, puoleksi iloissaan. Tavallaan hän oli mielissään siitä, ettei idän puolella todellakaan näkynyt vettä. Mutta samassa hän pahoitteli sitä, ettei voinut viedä täyttä varmuutta tovereilleen. Sillä hän tiesi, että kun hän palaa, olisi toverien ensimmäinen kysymys:
"Saari vai manner?"
Ja nyt hän ei voinut kiertelemättä vastata: "Manner!" Hän saattoi vain sanoa, että oli otaksuttavaa, että näytti siltä jne.
Hän loi katseensa länteen päin; sinisenä ja mahtavana lepäsi meri laskevan auringon hohteessa. Yhtäkkiä hän nosti kaukoputken silmälleen.
Tuolla kaukana näkyi laivoja! Huolellisesti hän kuivasi kaukoputken lasit ja tuijotti taas kaukaisuuteen. Mutta mitä tämä oli — laivat eivät liikkuneet paikaltaan! Ei, nyt hänelle selvisi kaikki, hänen näkönsä oli pettänyt. Mustat pilkut, joita hän ensin oli luullut laivoiksi, olivat kolme pikkusaarta joiden ohi "Eteenpäin" muutamia päiviä sitten oli kulkenut kenenkään niitä huomaamatta. Siis taaskin uusi pettymys!
Kello kävi kolmea. Oli jälleen pakoveden aika, ja Henrin täytyi lähteä "kotiin" päin; muuten saattoi pimeä hänet yllättää.
Mutta ennen kuin hän alkoi laskeutua töyrästä alaspäin, hän loi vielä kerran ympäristöön tarkan silmäyksen kaukoputkella.
Ja mitä hän näkikään silloin! Nyt, kun aurinko oli menossa mailleen, näkyi idässä sininen, välkkyvä juova, josta ei voinut erehtyä.
Se oli meri!
Tämä kauhistava huomio pani Henrin kädet vapisemaan niin ankarasti, että hän oli pudottaa kaukoputken. Nyt hänellä vihdoinkin oli varma tieto. Nyt hän tiesi niin varmaan kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että "Eteenpäin" oli ajautunut autioon saareen Tyynessä meressä. Mistä oli nyt apua odotettavissa? Hän ja hänen toverinsa eivät koskaan pääse pois tältä maailman kulmalta.
Henri ei vielä milloinkaan ollut kadottanut rohkeuttaan siinä määrin kuin tällä hetkellä, mutta hänen täytyi kuin täytyikin purra hammasta ja pitää pää pystyssä.
Sitten hän lähti astumaan rantaan päin raskain askelin, masentuneena. Viiden tunnin kuluttua hän oli aluksessa, missä neljätoista hartaasti odottavaa poikaa heti kerääntyi hänen ympärilleen kuulemaan uutisia.