CHILEN HALKI.
Glenarvanin järjestämään alkuasukassaattueeseen kuului kolme miestä ja yksi poika. Muulipäällikkönä oli muuan täällä kaksikymmentä vuotta asustanut englantilainen. Hänen ammattinaan oli muulien vuokraaminen matkustajille ja näiden opastaminen läpi Kordillieerien eri solien. Sen jälkeen hän jätti heidät erään baqueanon, argentiinalaisen oppaan, haltuun, joka taas puolestaan tunsi pampan tiet. Tämä englantilainen ei seurustellessaan muulien ja intiaanien kanssa ollut sentään siinä määrässä unohtanut äidinkieltään, ettei olisi voinut keskustella saatettaviensa kanssa. Se helpotti hänen määräystensä ymmärtämistä ja toteuttamista, ja sitä Glenarvan riensikin käyttämään hyväkseen, sillä Jacques Paganelin espanjan kieltä eivät saattajat vielä käsittäneet.
Tällä muulipäälliköllä eli catapazilla, käyttääksemme chileläistä nimitystä, oli mukanaan kaksi chileläistä miestä ja kahdentoista ikäinen poika. Miehet hoitelivat retkikunnan tavaroita kantavia muuleja, poika ohjasi madrinaa, pientä tammaa, joka kulki kellokkaana edellä kymmenen muulia perässään. Näistä oli retkeilijäin ratsuina seitsemän, catapaz ratsasti kahdeksannella; loput kaksi kantoivat elintarvikkeita ja muutamia kangaspakkoja, joiden avulla oli aikomus saavuttaa tasangon heimopäälliköiden luottamus. Oppaat kulkivat tapansa mukaan jalkaisin. Niinpä tämä matka Etelä-Amerikan poikki näytti turvallisuuden ja nopeuden kannalta voivan suoriutua mitä suotuisimmissa oloissa.
Kulku Andien vuoriharjanteiden poikki ei ole ihan jokapäiväinen matka. Sitä ei käy yrittäminenkään ilman sitkeitä muuleja, joista parhaat ovat argentiinalaista rotua. Argentiinassa nämä etevät eläimet ovat kehittyneet ominaisuuksiltaan alkuperäistä rotua paremmiksi. Niiden ruokinnasta ei ole paljon huolta. Ne juovat vain kerran päivässä, kulkevat vaivattomasti neljäkymmentäneljä kilometriä kahdeksassa tunnissa, kantaen nurkumatta neljäntoista arroben eli sadankahdentoista kilon kuormaa.
Tämän matkan varrella valtamereltä toiselle ei ole majataloja. Syödään kuivattua lihaa, mausteilla höystettyä riisiä ja riistaa, mikäli sitä matkan varrella onnistutaan kaatamaan. Vuorilla juodaan vettä koskista, tasangoilla puroista ja pannaan joukkoon pisara rommia, jota jokaisella on mukanaan chiffle-nimisessä häränsarvessa. Muuten tulee varoa alkoholipitoisten juomien väärinkäyttöä, sillä se on perin haitallista näillä seuduilla, missä ihmisen hermosto on erikoisen kiihtynyt. Vuoteena käytetään yksinomaan recadoa, kuten paikkakuntalaiset nimittävät satulalaitetta. Se on tehty pelioneista, toiselta puolen parkituista, toiselta villakankaalla vuoratuista lampaannahoista, ja varustettu leveillä, kirjavilla vatsavöillä. Näihin lämpimiin peitteisiin kietoutunut matkamies kestää hyvin yön kosteuden ja nukkuu kuin tukki.
Glenarvan, joka oli tottunut matkustamaan ja mukautumaan eri maiden tapoihin, oli valinnut itselleen ja seuralaisilleen chileläiset vaatteet. Paganel ja Robert, kaksi lasta — toinen suuri, toinen pieni — olivat ratketa riemusta työntäessään päänsä kansalliseen ponchoon, väljään villaviittaan, jonka keskellä on reikä, ja jalkansa nuoren hevosen takajalkojen nahasta tehtyihin pitkävartisiin saappaisiin. Kummankin runsassilainen muuli, arabialaiset kuolaimet suussa, pitkät nahkaohjakset, joiden pää oli punottu ruoskaksi, metalliheloilla kirjaillut päitset, ja alforjat, räikeäväriset, kaksipuoliset kangaspussit, jotka sisälsivät päivän ruokavarat, olivat näkemisen arvoiset. Paganel, joka aina oli hajamielinen, sai mainiolta ratsultaan kolme tai neljä potkua yrittäessään nousta sen selkään. Mutta kun hän, ikuinen kaukoputkensa olkahihnassa, kerran oli päässyt satulaan ja saanut jalkansa tukevasti jalustimiin, hän antautui muulin älyn varaan eikä hänellä ollut syytä sitä katua. Mitä taas pikku Robertiin tuli, hän osoitti heti alusta eteviä ratsastajan taipumuksia.
Lähdettiin liikkeelle. Sää oli mainio, taivas aivan sees, ja mereltä tulevat tuulet vilvoittivat riittävästi muuten rasittavan helteistä ilmaa. Retkeilijät kulkivat ripeää vauhtia pitkin Talkahuanon poukaman mutkikkaita rantoja päästäkseen noin viisikymmentä kilometriä etelämpänä leveysasteen päähän. Ensimmäisenä päivänä samottiin reippaasti vanhojen kuivuneiden soiden kaislikossa, mutta oltiin vähäpuheisia. Eron hetki oli tehnyt haikean vaikutuksen retkeilijäin mieliin. Kaukana saattoi vielä nähdä Duncanin savua. Kaikki olivat vaiteliaita, lukuunottamatta Paganelia; tämä opinhaluinen maantieteilijä teki itselleen espanjankielisiä kysymyksiä ja vastaili niihin samalla kielellä.
Catapaz oli luonnostaankin vaitelias mies, eikä hänen ammattinsa ollut omiaan lisäämään lörpöttelyn halua. Vain joskus hän virkkoi jonkin sanan miehilleen. Nämä puolestaan olivat alallaan kokeneita ammattimiehiä. Jos joku muuli pysähtyi, he päästivät lyhyen kurkkuäänteen, mutta ellei se auttanut, auttoi heti varmalla kädellä annettu piiskansivallus. Jos jonkun satulavyö sattui höltymään tai suitset soljahtamaan irti, riisui saattomies heti ponchonsa ja peitti sillä muulin pään; kun sitten vika oli korjattu, muuli lähti jatkamaan matkaansa.
Muulinajajien tapana on lähteä liikkeelle kello kahdeksan, kun on syöty varhainen aamiainen, ja taivaltaa sitten yhtä mittaa maatapanoon saakka kello neljään iltapäivällä. Glenarvan noudatti samaa tapaa. Niinpä retkeilijät, juuri kun catapaz antoi pysähdysmerkin, saapuivat Araucon kaupunkiin, lahden eteläpohjukkaan, koko ajan seurattuaan valtameren vaahtoavaa reunaa. Heidän olisi nyt pitänyt matkata vielä noin kolmekymmentä kilometriä länteen, Carneron lahteen saakka, tullakseen 37. leveysasteen kohdalle. Mutta Glenarvanin lähetit olivat jo samonneet tämän osan rannikkoa tapaamatta vähäisintäkään jälkeä haaksirikkoisista. Oli siis tarpeetonta uudestaan tutkia niitä seutuja, ja niin päätettiin ottaa Araucon kaupunki lähtöpaikaksi. Sieltä lähdettäisiin aivan suoraan itää kohti.
Pieni retkikunta meni kaupunkiin ollakseen siellä yötä ja majoittui erään ravintolan pihalle, sillä itse ravintolan mukavuudet olivat vielä ylen alkeellisia.
Arauco on Araucanian pääkaupunki. Tämä valtio on noin kuusisataa kilometriä pitkä ja vain satakaksikymmentä leveä, ja sen asukkaat on molucheja, runoilija Ercillan ylistämiä chileläisen rodun vanhempia jälkeläisiä. Se on ylvästä ja voimakasta rotua, Pohjois- ja Etelä-Amerikan alueilla muuten ainoa, joka koskaan ei ole alistunut vieraan vallan alle. Joskin Arauco on joskus ollut espanjalaisten vallassa, niin sen väestö ei ainakaan ole alistunut; se vastusti silloin kuten nytkin Chilen valloitusyrityksiä, ja sen oma lippu — valkoinen tähti sinisellä pohjalla — hulmuaa vielä kaupunkia suojelevan linnoitetun kukkulan laella.
Illallista valmistettaessa kävelivät Glenarvan, Paganel ja catapaz katsellen olkikattoisia taloja. Paitsi kirkkoa ja fransiskaaniluostarin jäännöksiä ei Araucossa ollut mitään erikoista nähtävää. Glenarvan koetti saada joitakin tietoja, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Paganel oli onneton, kun ihmiset eivät ymmärtäneet hänen puhettaan; mutta kun he puhuivat araucanian kieltä, joka on yleisesti käytetty pääkieli Magalhãesin salmen seuduille saakka, ei Paganelin espanjantaito hyödyttänyt häntä enempää kuin heprea. Hän käytti siis silmiänsä korvien asemesta ja tunsi todellisen tiedemiehen iloa tarkatessaan siellä liikuskelevia moluchirodun eri tyyppejä. Miehillä oli roteva vartalo, latuskainen naama, kuparinvärinen iho, sileä leuka, epäluuloinen katse, iso pää pitkän, mustan tukan peitossa. He tuntuivat antautuneen siihen erikoiseen laiskuuteen, joka on ominaista sotilaille, kun he eivät keksi mitään tekemistä rauhan aikana. Heidän säälittävät ja uljaat naisensa toimittivat kaikki raskaat taloustyöt, ruokkosivat hevoset, puhdistivat aseet, muokkasivat maata, metsästivät miestensä puolesta ja saivat vielä aikaa kutoa heleänvärisiä ponchoja, joiden valmistaminen vaatii kahden vuoden työn ja joiden hinta on vähintään sata dollaria.
Sanalla sanoen, moluchit ovat hyvin vähän mielenkiintoista ja jokseenkin raakatapaista kansaa. Heillä on melkein kaikki ihmispaheet yhtä ainoata hyvettä, riippumattomuuden rakkautta, vastaan.
— Ilmeisiä spartalaisia, Paganel sanoi palatessaan kävelyltään ottamaan osaa ilta-ateriaan.
Arvoisa tiedemies liioitteli, ja vielä oudommalta tuntui, kun hän lisäsi, että hänen ranskalainen sydämensä sykki kovemmin hänen ollessaan Araucon kaupungissa. Kun majuri tiedusti häneltä tämän odottamattoman sykinnän syytä, hän vastasi, että hänen liikutuksensa oli varsin luonnollinen, sillä muuan hänen maanmiehiään oli hiljattain ollut Araucanian valtiaana. Majuri pyysi häntä mainitsemaan tämän hallitsijan nimen. Jacques Paganel lausui ylväänä nimen de Tonneins; tämä oli ollut etevä, kelpo mies, entinen asianajaja Perigueuxista, ehkä hiukan liian karkea, kukistunut "alamaistensa kiittämättömyyden takia", kuten karkotetut kuninkaat tavallisesti sanovat. Kun majuri hiukan hymähti ajatellessaan valtaistuimelta syöstyä entistä asianajajaa, huomautti Paganel hyvin vakavasti, että asianajajan oli ehkä helpompi olla hyvä kuningas kuin kuninkaan hyvä asianajaja. Tämän huomautuksen johdosta kohottivat kaikki nauraen maissiviinamaljan Orellie Antoine I:n, Araucanian entisen kuninkaan kunniaksi. Hetkistä myöhemmin nukkuivat matkamiehet ponchoihinsa kääriytyneinä sikeää unta.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan lähti retkikunta, kellokas edellä, saattomiehet perässä, seuraamaan 37. leveysastetta itäänpäin. He kulkivat ensin Araucanian hedelmällisen, viinitarhoista ja karjasta rikkaan alueen poikki. Mutta vähitellen maa autioitui. Vain tuolla täällä, peninkulmien päässä, joku rastreadorien, koko Amerikassa tunnettujen hevostenkesyttäjä-intiaanien hökkeli. Joskus vanhan majapaikan rauniot, joita tasangoilla harhaileva alkuasukas vielä käytti yösijanaan. Päivän kuluessa oli kaksi jokea, Raque ja Tubal, katkaissut matkaajien tien. Mutta catapaz löysi kahlaamon, josta pääsi yli. Andien vuorijono kohosi näköpiiriin huippuinensa, joita pohjoisessa näytti olevan yhä runsaammin. Nämä olivat kuitenkin vasta pieniä nikamia siitä suunnattomasta selkärangasta, johon Uuden Maailman luusto nojautuu.
Kello neljä iltapäivällä, kun oli taivallettu viisikymmentäkuusi kilometriä, pysähdyttiin erään jättiläismyrtti-rykelmän suojaan. Muulit riisuttiin valjaista ja laskettiin vapaina syömään ruohikon rehevälle laitumelle. Eväspusseista otettiin esiin lihaa ja riisiä. Maahan levitetyt, pehmeät nahkasatulat olivat sekä peitteenä että patjana, ja jokainen sai näissä satunnaisissa vuoteissa virkistävää lepoa, saattomiesten ja catapazin valvoessa vuoronperään.
Kun sää oli niin suotuisa ja kaikki matkustajat, Robert mukaan luettuna, hyvissä voimissa ja matka oli alkanut näin onnekkain entein, täytyi käyttää olosuhteita hyväksi ja puskea eteenpäin, niin kuin peluri käyttää hyvää onneaan. Se oli kaikkien mielipide. Seuraavana päivänä kuljettiin eteenpäin reippaasti, päästiin onnellisesti Bellin kosken yli ja illalla leiriydyttäessä Biobio-virran rannoille, joka on Espanjan alaisen ja itsenäisen Chilen rajana, saattoi Glenarvan merkitä toiset viisikymmentäkuusi kilometriä retkikunnan hyväksi. Maanlaatu oli samanlaista. Se oli yhä rehevää, ja narsissililjoja, pensasmaisia orvokkeja, fuksioita, hulluruohoja ja kultakukkaisia kaktuksia kasvoi runsaasti. Tiheiköissä lymyili joitakin eläimiä, muiden mukana ilveksensukuisia otselotteja. Lintumaailmaa edusti ainoastaan joku haikara, yksinäinen pöllö ja joukko haukkaa pakenevia laulurastaita ja uikkuja. Mutta alkuasukkaita näkyi vain vähän. Silloin tällöin joitakin guassoja, intiaanien ja espanjalaisten rappeutuneita sekasikiöitä, jotka painoivat veristen hevostensa kylkiin suuria, paljaisiin jalkoihinsa sidottuja kannuksia ja katosivat kuin varjot. Ei tavattu matkalla ketään, jota olisi voinut puhutella, eikä siis saatu minkäänlaisia tietoja. Glenarvan teki siitä johtopäätöksensä. Hän arveli, että otettuaan kapteeni Grantin vangiksi oli intiaanien täytynyt viedä hänet Andien vuorten toiselle puolelle. Tiedusteluista saattaisi olla tuloksia vasta niiden takaisilla tasangoilla, ei tällä puolen. Piti siis malttaa mielensä ja kulkea yhä ripeästi eteenpäin.
17. päivänä lähdettiin jälleen matkaan tavalliseen aikaan ja totutussa järjestyksessä. Robert alistui siihen vastenmielisesti, sillä hänen intonsa pakotti häntä ajamaan kellokkaan edelle, muulinsa suureksi kiusaksi. Tarvittiin kerrassaan Glenarvanin ankara muistutus pitämään nuori poika paikallaan jonossa.
Maa alkoi käydä epätasaisemmaksi; mäkien runsaus ilmaisi vuorien olevan lähellä; rinteiden oikkuja noudattavia kohisevia jokia oli yhä useampia. Paganel katsoi usein karttaansa; jos siitä puuttui joku näistä virroista, mikä tapahtui varsin usein, kiehui maantieteilijäveri hänen suonissaan, ja hän äkäili mitä lystikkäimmällä tavalla.
— Joki, jolla ei ole nimeä, hän sanoi, — sehän on kuin ihminen ilman siviilisäätyä! Semmoista ei maantieteen laki voi hyväksyä!
Niinpä hän katsoi velvollisuudekseen ristiä nämä nimettömät joet; hän merkitsi ne karttaansa ja antoi niille mitä helisevimpiä espanjankielisiä nimiä.
— Mikä kieli! hän toisteli, — mikä täyteläinen ja kaunissointuinen kieli! Sehän on selvää metallia, ja minä olen varma, että siinä on seitsemänkymmentäkahdeksan osaa kuparia ja kaksikymmentäkaksi tinaa, niin kuin kirkonkellojen pronssissa!
— Vähintäänkin, Glenarvan vastasi, — tehän alatte edistyä!
— Varmasti, hyvä lordi! Ah, kun ei olisi vain sitä omituista korkoa!
Mutta se juuri siinä on!
Ja paremman puutteessa Paganel rääkkäsi kurkkuaan ääntämisharjoituksilla, unohtamatta silti maantieteellisiä havaintoja. Siinä hän oli todella hämmästyttävän taitava ja kerrassaan voittamaton. Kun lordi Glenarvan tiedusti catapazilta jotakin seudun erikoisuutta, ehätti hänen oppinut kumppaninsa aina vastaamaan ennen opasta. Catapaz töllisti häneen ällistyneenä.
Juuri tänä päivänä, noin kello kymmenen aikaan, satuttiin kohtaamaan tie, joka kulki retkikunnan seuraaman tien poikki. Glenarvan kysyi tietenkin sen nimeä, ja tietenkin ehti taas Jacques Paganel vastaamaan:
— Se on Yumbelista Los Angelosiin vievä tie.
Glenarvan katsahti catapaziin.
— Niin on, tämä vastasi.
Mutta hän kääntyi samalla maantieteilijän puoleen ja kysyi:
— Oletteko te sitten jo ennen kulkenut näitä teitä?
— Totta kai, Paganel vastasi vakavasti.
— Muulillako?
— En, nojatuolissani.
Catapaz ei ymmärtänyt, sillä hän kohautti olkapäitään ja palasi joukon kärkeen.
Kello viiden aikaan illalla hän pysähtyi matalaan rotkoon, muutamia kilometrejä pienen Lojan kaupungin yläpuolelle, ja tänä yönä leiriytyivät matkustajat suurten Kordillieerien alkurinteiden liepeille.