37. LEVEYSASTE.
Kahdeksan päivää Kap Pilaresin ohi kulkemisensa jälkeen laski Duncan täyttä höyryä Talkahuanon lahteen, kahdentoista meripeninkulman pituiseen, yhdeksän levyiseen poukamaan. Sää oli mitä suotuisin. Tämän maan taivaalla ei ole pilvenhattaraa marraskuusta maaliskuuhun, ja Andien vuorijonon suojaamaa rannikkoa pitkin puhaltaa jatkuvasti etelätuuli. Edward Glenarvanin käskyn mukaan oli John Mangles kulkenut aivan likeltä Chiloen saaristoa ja koko tämän Amerikan-seudun lukemattomia säröjä. Joku mereen jäänyt laivahylky tai murtunut masto tai muu sellainen olisi voinut saattaa Duncanin haaksirikon vaaraan; mutta mitään ei näkynyt, ja alus jatkoi matkaansa ja ankkuroi Talkahuanon satamassa neljäkymmentäkaksi päivää sen jälkeen kun oli jättänyt Clyden myrskyisät vedet.
Glenarvan käski heti laskea veneen vesille ja soudatti itsensä Paganelin seurassa sillankorvaan. Maantieteilijä katsoi nyt asianmukaiseksi käyttää espanjankieltä, jota oli niin ahkerasti opiskellut, mutta hänen hämmästyksekseen eivät maan asukkaat häntä ymmärtäneet.
— Minulla on väärä ääntämiskorko, hän sanoi.
— Mennään tullikamariin, Glenarvan vastasi.
Siellä ilmoitettiin heille muutamien englantilaisten sanojen ja kuvaavien eleiden avulla, että Britannian konsuli asui Concepcionissa. Sinne oli tunnin matka. Glenarvanin onnistui saada kaksi levännyttä hevosta, ja hetken kuluttua saapuivat Paganel ja hän tähän vanhaan, yritteliään Valdivian, Pizarrojen muinaisen kumppanin, perustamaan kaupunkiin.
Kuinka paljon se olikaan menettänyt vanhasta loistostaan! Usein olivat alkuasukkaat ryöstäneet sitä, tulipalo oli tuhonnut sitä v. 1819, suuret alueet olivat revittyinä ja raunioina, muurit vielä näiden hävitysten jäljiltä mustuneina; Talkahuano oli jo aikoja sitten päässyt sen edelle, eikä siellä enää ollut kuin tuskin kahdeksantuhatta asukasta. Sen laiskoilta asukkailta olivat kadut päässeet ruohottumaan. Ei kauppaa, ei mitään toimintaa, ei yritteliäisyyttä. Joka parvekkeella soiteltiin mandoliinia; hempeämielisiä lauluja kuului ikkunaverhojen takaa; Concepcionista, miesten muinaisesta pääkaupungista, oli tullut naisten ja lasten mitätön kylä.
Glenarvan ei ollut kovin halukas tutkimaan tämän rappeutumisen syitä, vaikka Jacques Paganel kiinnitti siihen hänen huomiotaan, vaan menettämättä hetkeäkään hän ratsasti suoraan hänen brittiläisen majesteettinsa konsulin J.R. Bentockin luo. Tämä otti hänet vastaan hyvin kohteliaasti ja saatuaan kuulla kapteeni Grantin tarinan tarjoutui hankkimaan tietoja pitkin koko rannikkoa.
Mitä tuli kysymykseen, oliko Britannia tehnyt haaksirikkonsa 37. leveysasteen tienoilla Chilen tai Araucanian rannikolla, siihen annettiin kieltävä vastaus. Mitään ilmoitusta sentapaisesta onnettomuudesta ei ollut saapunut Englannin eikä muidenkaan maiden konsuleille. Glenarvan ei siitä masentunut. Hän palasi Talkahuanoon eikä säästänyt omia vaivojaan, ei kuulusteluita eikä rahoja, vaan lähetti tiedustelijoita pitkin rannikkoa. Turhia retkiä. Rannikon väestön keskuudessa toimeenpannut mitä huolellisimmat tiedustelut jäivät tuloksettomiksi. Täytyi päättää, että Britannian haaksirikosta ei ollut näillä seuduilla olemassa vähäisintäkään merkkiä.
Glenarvan ilmoitti sitten seuralaisilleen, ettei hänen ponnistuksistaan ollut mitään apua. Mary Grant ja hänen veljensä eivät voineet olla ilmaisematta mielensä masennusta. Duncanin saapumisesta Talkahuanaan oli silloin kulunut kuusi päivää. Matkustajat olivat koolla peräsalongissa. Lady Helena lohdutteli, ei sanoilla — mitäpä hän olisi saattanut sanoa? — vaan hyväilyillään kapteenin lapsia. Jacques Paganel oli ottanut uudelleen käsille asiakirjat ja tutki niitä niin tarkasti kuin olisi tahtonut saada niistä irti uuden ratkaisun. Kun hän oli katsellut niitä tunnin ajan, lordi Glenarvan kysyi:
— Paganel, minä luotan teidän älyynne. Onko meidän tulkintamme näistä papereista virheellinen? Onko siinä jotakin järjenvastaista?
Paganel ei vastannut. Hän mietti.
— Erehdymmekö ehkä siinä, mitä luulemme haaksirikon paikaksi? Glenarvan jatkoi. — Eikö nimi Patagonia pistä tyhmimmänkin ihmisen silmään?
Paganel pysyi yhä vaiti.
— Entäs sana indi? Glenarvan sanoi. — Eikö ainakin se osoita meidän olevan oikeassa?
— Ilmeisesti, MacNabbs vastasi.
— Ja sitten, eikö ole selvää, että haaksirikkoiset kirjoittaessaan nämä rivit odottivat joutuvansa intiaanien vangeiksi?
— Tässä keskeytän teidät, rakas lordi, Paganel vastasi vihdoin. — Olkoon, että teidän muut päätelmänne ovat oikeita, mutta tämä viimeinen ei tunnu minusta järkevältä.
— Mitä tahdotte sanoa? lady Helena kysyi, kaikkien kiinnittäessä katseensa maantieteilijään.
— Minä tahtoisin sanoa, Paganel vastasi korostaen sanojaan, — että kapteeni Grant on nyt intiaanien vankina, ja lisään, että asiakirja ei tässä suhteessa jätä mitään epäilystä.
— Selittäkää ajatuksenne tarkemmin, herra Paganel, neiti Grant pyysi.
— Ei mikään ole helpompaa, rakas Mary. Jos emme oleta tässä sanottavan seront prisonniers, vaan sont prisonniers,[5] niin kaikki on selvää.
— Sehän on mahdotonta! Glenarvan huomautti.
— Mahdotonta! Minkä vuoksi, hyvä ystäväni? Paganel kysyi hymyillen.
— Koska pulloa ei ole voitu heittää mereen muulloin kuin sillä hetkellä, jolloin laiva murskautui kallioita vasten. Siitä se päätelmä, että pituus- ja leveysasteiden mainitseminen ilmaisee juuri haaksirikon paikkaa.
— Sitä ei todista mikään, Paganel huomautti vilkkaasti. — Enkä minä näe, minkä vuoksi haaksirikkoiset sen jälkeen kun intiaanit ovat kuljettaneet heidät sisämaahan, eivät olisi koettaneet tuon pullon avulla ilmaista, missä he ovat vankina.
— Yksinkertaisesti sen vuoksi, rakas Paganel, että pullon mereen heittämiseksi on ainakin tarpeen, että meri on lähellä.
— Tai sen puuttuessa jokin virta, joka laskee mereen, Paganel lausui.
Tätä odottamatonta vastausta seurasi ällistynyt ja kuitenkin hyväksyvä äänettömyys. Kuuntelijoiden katseiden välkkeestä Paganel huomasi, että heissä alkoi jälleen herätä uusia toiveita. Lady Helena rikkoi ensimmäisenä äänettömyyden.
— Mikä ajatus! hän huudahti.
— Niin, ja mikä hyvä ajatus, maantieteilijä lisäsi itseluottavaisesti.
— No, mitä mieltä te sitten olette? Glenarvan kysyi.
— Minun mielipiteeni on se, että meidän on etsittävä käsiimme 37. leveysaste sillä kohtaa, missä se osuu Amerikan rannikolle ja seurattava sitä puoltakaan astetta harhaan menemättä siihen kohtaan saakka, missä se yhtyy Atlantin valtamereen. Ehkäpä sen varrelta löydämme Britannian haaksirikkoiset.
— Heikko toive! majuri huomautti.
— Olkoon kuinka heikko tahansa, Paganel vastasi, — emme voi jättää sitä huomioon ottamatta. Jos sattumalta olen oikeassa siinä, että pullo on kulkeutunut mereen jotakin tämän mantereen virtaa myöten, täytyy meidän sen varrella tavata vankien jälkiä. Katsokaa, ystäväni, katsokaa tämän maan karttaa, ja minä voin sen teille todistaa!
Paganel levitti pöydälle Chilen ja Argentiinan kartan.
— Katsokaa, hän sanoi, — ja seuratkaa minua tällä kartalla Amerikan poikki. Harpatkaamme ensin Chilen kapean alueen ja Andien vuorijonon yli. Laskeutukaamme pampalle. Puuttuuko näiltä seuduilta virtoja, jokia tai puroja? Ei. Tuossa on Negro, tässä Colorado, tässä niiden lisäjokia, jotka 37. leveysaste katkaisee ja jotka kaikki ovat voineet kuljettaa pullon mereen. Siellä kukaties jonkin heimon, vakinaista asuinsijaa pitävien intiaanien käsissä, jonkin vähän tunnetun joen varrella, jonkin vuoren rotkossa odottavat ystävämme — kuten saanen sanoa — kaitselmuksen lähettämää apua! Sopiiko meidän pettää heidän toivoaan? Ettekö tekin kaikki ole sitä mieltä, että meidän on kuljettava näiden seutujen halki tarkalleen tätä linjaa pitkin, jota sormeni nyt kartalla osoittaa, ja jos vastoin ilmeistä todennäköisyyttä vieläkin erehtyisin, eikö meidän velvollisuutemme ole seurata 37. leveysastetta loppuun saakka, kiertää sitä myöten vaikka koko maapallo, jos kerran tahdomme löytää haaksirikkoiset?
Nämä jalon innostuksen vallassa lausutut sanat herättivät syvää liikutusta Paganelin kuulijoiden keskuudessa. Kaikki tulivat puristamaan hänen kättään.
— Isäni on varmasti siellä! Robert Grant huudahti ahmien karttaa silmillään.
— Missä hän onkin, Glenarvan vastasi, — me löydämme hänet, lapseni! Ystävämme Paganelin tulkinta on aivan järkevä ja meidän on epäröimättä seurattava hänen osoittamaansa uraa. Joko kapteeni on suurten indiaanijoukkojen käsissä tai vain heikon heimon vankina. Jälkimmäisessä tapauksessa me vapautamme hänet. Edellisessä tapauksessa me palaamme Duncaniin itärannalla saatuamme tietää missä hän on ja menemme Buenos Airesiin; siellä majuri MacNabbs järjestää retkikunnan, joka pystyy voittamaan kaikki Argentiinan intiaanit.
— Hyvä, hyvä, teidän jalosukuisuutenne! John Mangles lausui ja lisäsi, että Amerikan mantereen poikki voi tältä kohtaa kulkea ilman pienintäkään vaaraa.
— Ilman vaaroja ja rasituksiakin, Paganel sanoi. — Kuinka monet ovatkaan jo sen retken suorittaneet, joilla ei ole ollut käytettävänä meidän apuneuvojamme ja joiden rohkeutta ei ollut kannustamassa yrityksen suurenmoisuus! Eikö eräs Basilio Villarmo v. 1782 kulkenut Carmenista Kordillieereille? Eikö v. 1806 muuan Concepcionin maakunnasta kotoisin oleva chileläinen, don Luiz de la Cruz Antucosta lähdettyään seurannut juuri 37. astetta, ylittänyt Andeja ja saapunut Buenos Airesiin vain neljäkymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen? Ja vihdoin ovat eversti Garcia, herra Alcide d'Orbigny ja arvoisa ammattitoverini, tohtori Martin de Moussy, kulkeneet tämän maan ristiin rastiin ja tehneet tieteelle yhtä suuren palveluksen kuin me nyt aiomme tehdä inhimillisyydelle.
— Hyvät herrat, Mary Grant lausui liikutuksen murtamalla äänellä, — kuinka voi osoittaa kiitollisuuttaan uhrauksesta, joka saattaa teidät niin monille vaaroille alttiiksi?
— Vaaroille! Paganel huudahti. — Kuka on lausunut sanan vaara?
— En ainakaan minä! Robert Grant vastasi silmät loistaen ja katse päättäväisenä.
— Vaaroja! Paganel toisti; — mitä vaaroja siinä voisi olla? Mistä tässä muuten on puhe? Tuhannestaviidestäsadasta kilometristä, jotka kuljemme suoraa janaa, matkasta, joka suoritetaan samalla leveysasteella kuin Espanja, Sisilia ja Kreikka meidän pallonpuoliskollamme ja siis ilmaston puolesta jokseenkin samoissa oloissa, matkasta, joka saattaa kestää korkeintaan kuukauden! Sehän on vain kävelyretki!
— Herra Paganel, lady Helena kysyi silloin, — oletatteko te siis, että jos haaksirikkoiset ovat joutuneet intiaanien vangiksi, heidät on jätetty henkiin?
— Totta kai, rouva! Eiväthän intiaanit ole ihmissyöjiä. Kaukana siitä. Eräs maanmieheni, johon muuten tutustuin Maantieteellisessä seurassa, herra Guinnard, oli kolme vuotta preerian intiaanien vankina. Hänellä oli tukalat oltavat, häntä kohdeltiin perin huonosti, mutta hän suoriutui lopulta tästä koettelemuksesta voitokkaana. Eurooppalainen, nähkääs, on näillä seuduilla hyödyllinen; intiaanit ymmärtävät hänen arvonsa ja hoitavat häntä kuten kilpahevosta.
— Niinpä niin, ei siis haikailla enää, Glenarvan sanoi, — vaan nyt pitää lähteä liikkeelle viipymättä. Mitä tietä meidän on kuljettava?
— Helppoa ja miellyttävää tietä, Paganel vastasi. — Hiukan vuoria alussa, sitten Andien itärinnettä loivaa ja vihdoin yhtenäistä, nurmettunutta hiekkatasankoa, joka on kuin yrttitarha.
— Katsokaamme karttaa, majuri sanoi.
— Se on tässä, rakas MacNabbs. Me lähdemme 37. leveysasteen päästä Chilen rannikolta, Rumenan kärjen ja Carneron lahden väliltä. Kuljettuamme Araucanian pääkaupungin läpi menemme Kordillieerien poikki Antucon solan kautta, tulivuoren pohjoispuolitse; ja laskien alas pitkin vuorien loivia rinteitä, Neuquemin ja Coloradon poikki tulemme pampalle, Salinasiin, Guaminin rannalle, Sierra Tapalqueniin. Siellä on Buenos Airesin maakunnan raja. Me kuljemme sen yli, nousemme Sierra Tandilille ja jatkamme tutkimuksiamme Medanon kärkeen saakka Atlantin rannalla.
Näin puhuessaan ja esittäessään retkikunnan matkasuuntaa Paganel tuskin vilkaisikaan eteensä levitettyyn karttaan; se oli hänellä päässään. Hän oli lukenut Frezierin, Molinan, Humboldtin, Miersin, d'Orbignyn teokset ja muisti kaikki selvästi ja tarkasti. Päätettyään tämän maantieteellisten nimien luettelon hän lisäsi:
— Niinpä, rakkaat ystävät, tie on suora. Kolmessakymmenessä päivässä ehdimme suorittaa koko matkan ja saapua ennen Duncania itärannikolle, jos merituulet vähänkin hidastuttavat sen matkaa.
— Duncanin on siis risteiltävä Corrientesin ja San Antonion niemien välillä? John Mangles tiedusti.
— Juuri niin.
— Ja keitä olette ajatellut retkikunnan jäseniksi? Glenarvan kysyi.
— Mitäs siinä on ajattelemista! Eihän ole puhe muusta kuin saada selko kapteeni Grantin olinpaikasta eikä suinkaan taisteluista intiaanien kanssa. Minä arvelin, että lordi Glenarvan on mukana, luonnollisena päällikkönämme; majuri, joka tietenkään ei luovuta paikkaansa kenellekään; teidän palvelijanne Jacques Paganel…
— Ja minä! pikku Grant huudahti.
— Robert! Robert! Mary sanoi.
— Mutta miksei? Paganel huomautti. — Matkat kehittävät nuorisoa.
Niinpä me neljä, ja kolme Duncanin matruusia…
— Anteeksi, John Mangles sanoi kääntyen isäntänsä puoleen, — unohtaako teidän jalosukuisuutenne minut?
— Hyvä John, Glenarvan vastasi, — me jätämme laivaan naiset, siis rakkaimpamme maailmassa! Kuka hoivaisi heitä, ellei Duncanin uskollinen kapteeni?
— Emmekö siis me saa tulla mukaan? kysyi lady Helena, jonka silmiin ilmestyi surumielisyyden häive.
— Helena-kulta, lordi Glenarvan vastasi, — meidän matkamme täytyy tapahtua poikkeuksellisen nopeasti; eromme jää siis lyhyeksi, ja…
— Niin, ystäväni, minä ymmärrän, lady Helena vastasi; — menkää siis, ja onnistukoon yrityksenne!
— Eikä se muuten ole mikään matka, Paganel huomautti.
— Mikäs se sitten on? lady Helena kysyi.
— Tavallinen kävelyretki, ei enempää. Me vaellamme mantereen halki tehden niin paljon hyvää kuin voimme, siinä kaikki. Transire benefaciendo[6] — se on tunnuksemme.
Tähän Paganelin sanaan päättyi väittely, jos sellaiseksi voi sanoa keskustelua, jossa kaikki olivat yksimielisiä. Valmistuksiin ryhdyttiin heti samana päivänä. Retkelle lähteminen päätettiin pitää salassa, etteivät intiaanit saisi siitä vihiä.
Lähtö määrättiin lokakuun 14. päiväksi. Kun oli valittava mukaan tulevat matruusit, tarjoutuivat kaikki, eikä Glenarvanilla ollut muuta pulmaa kuin valinta. Niinpä hän katsoi parhaaksi vedota arpaan ollakseen loukkaamatta ketään. Näin tehtiinkin, ja merkityn arpalipun saivat laivan ensimmäinen perämies Tom Austin, Wilson, vikkelä veitikka, ja Mulrady, joka olisi nyrkkeilyssä pitänyt puolensa itse Tom Sayersia vastaan.
Glenarvan oli ryhtynyt toimiin mitä suurimmalla tarmolla. Hän tahtoi olla valmis määräpäivänä, ja niin kävikin. John Mangles puolestaan hankki hiiliä kyetäkseen heti lähtemään merelle. Hän aikoi olla Argentiinan rannikolla ennen maitse kulkevia. Siitä syntyi Glenarvanin ja nuoren kapteenin välillä kilpailu, joka koitui kaikkien hyödyksi.
Määräaikana, 14. päivänä lokakuuta, olikin kaikki valmista. Ennen lähtöä kokoontuivat kaikki laivan matkustajat salonkiin. Duncan oli lähtökunnossa, ja sen potkurin lavat polskuttivat jo Talkahuanan leppoisia laineita. Glenarvan, Paganel, MacNabbs, Robert Grant, Tom Austin, Wilson ja Mulrady varustautuivat Colt-revolverein aseistettuina lähtemään laivasta. Oppaat ja muulit odottivat heitä sataman suulla.
— Nyt on jo aika, lordi Edward sanoi vihdoin.
— Lähtekää siis, ystäväni! lady Helena vastasi, hilliten liikutuksensa.
Lordi Glenarvan sulki hänet syliinsä, ja Robert kiepsahti Mary Grantin kaulaan.
— Ja nyt, hyvät ystävät, Jacques Paganel sanoi, — viimeinen kädenpuristus, joka kestää Atlantin rannikolle asti!
Se ei ollut vähäinen vaatimus. Mutta syleiltiin sentään niin lämpimästi kuin arvoisa tiedemies ikinä saattoi toivoa.
Noustiin kannelle ja nuo seitsemän retkeilijää lähtivät Duncanilta. Pian he olivat sillalla, jota alus oli lähestynyt vajaan sadan metrin päähän.
Komentosillalla seisten huusi lady Helena viimeisen kerran:
— Ystäväni! Herran haltuun!
— Hän kyllä auttaa meitä, Jacques Paganel vastasi, — sillä voitte uskoa, että me aiomme auttaa itseämme!
— Eteenpäin, komensi John Mangles koneenkäyttäjälle.
— Matkaan! Glenarvan käski puolestaan.
Ja samalla hetkellä, kun retkeilijät hellittäen ratsujensa ohjaksia kääntyivät kulkemaan rannikkoa pitkin, kääntyi Duncan täyttä höyryä jälleen kyntämään valtamerta.