MAGALHÃESIN SALMI.
Ilo oli yleinen laivalla, kun Paganelin päätös tuli tiettäväksi. Pikku Robert kavahti välittömässä vilkkaudessaan hänen kaulaansa niin rajusti, että kunnianarvoisa sihteeri oli mennä selälleen. — Siinä on reipas pikkumies, hän sanoi, — minun pitää opettaa hänelle maantiedettä.
Niinpä kun John Mangles oli päättänyt tehdä hänestä merimiehen, Glenarvan rohkean, majuri kylmäverisen, lady Helena hyvän ja jalomielisen, Mary Grant tällaisille opettajille kiitollisen oppilaan, täytyi Robertista väkisinkin ajan oloon kehittyä täydellinen herrasmies.
Duncan täytti hiilivarastonsa mahdollisimman ripeästi, lähti näiltä ilottomilta seuduilta länttä kohti Brasiliaan päin, ja saapui, kuljettuaan 7. päivänä syyskuuta päiväntasaajan poikki vinhan pohjatuulen puhaltaessa, eteläiselle pallonpuoliskolle.
Matka tuntui sujuvan vaivattomasti. Kaikki olivat hyvin toiveikkaita. Tällä kapteeni Grantin etsintämatkalla tuntui onnistumisen todennäköisyys kasvavan joka päivä. Kaikkein luottavaisin oli John. Mutta hänen luottavaisuutensa johtui suureksi osaksi halusta nähdä Mary-neiti lohdullisena ja onnellisena. Hän oli aivan erikoisesti kiintynyt tähän nuoreen neitoon; ja tämän tunteen hän osasi salata niin hyvin, että Mary Grantia ja häntä itseänsä lukuunottamatta jokainen Duncanilla olija sen huomasi.
Mitä maantieteilijään tulee, hän oli varmaankin koko eteläisen pallonpuoliskon onnellisin ihminen; hän vietti päivänsä tutkimalla karttoja, jotka oli levittänyt ruokasalin pöydälle; siitä aiheutui jokapäiväistä kahnausta herra Olbinettin kanssa, joka ei voinut kattaa ateriaa. Mutta Paganel sai puolelleen kaikki peräsalongin matkustajat lukuunottamatta majuria, joka pysyi aivan välinpitämättömänä maantieteellisten kysymysten ratkaisusta varsinkin aterioiden aikana. Sitten löydettyään kokonaisen kantamuksen mitä erilaisimpia kirjoja ensimmäisen perämiehen varusteista ja niiden joukossa erinäisiä espanjalaisia teoksia, Paganel päätti opetella Cervantesin kieltä, jota kukaan muu laivalla ei osannut. Se helpottaisi tutkimuksia Chilen rannikolla. Kun hänellä oli taipumuksia kieliopintoihin, hän uskoi varmasti osaavansa puhua tätäkin uutta kieltä sujuvasti laivan saapuessa Concepcioniin. Niinpä hän sitä opiskeli hartaasti, ja hänen kuultiin lakkaamatta mutisevan itsekseen katkonaisia äänteitä.
Mutta hän ei kuitenkaan jättänyt antamatta joutohetkinä pikku Robertille käytännön opetusta, vaan kertoi hänelle niiden seutujen historiaa, joita Duncan nyt nopeaa vauhtia lähestyi.
Sitten 10. päivänä syyskuuta, tultiin 5° 73' leveys- ja 31° 15' pituusasteen kohdalle, ja silloin kuuli Glenarvan ensi kertaa erään asian, jota luultavasti ei moni muukaan tiedä. Paganel kertoi Amerikan historiaa, ja tullakseen suuriin löytöretkeilijöihin, joiden kyntämää reittiä alus juuri seurasi, hän alkoi Kristoffer Kolumbuksesta ja lopetti kertomuksensa hänestä mainitsemalla, että tämä suuri genovalainen kuoli tietämättä, että oli löytänyt uuden maailman. Kaikki huudahtivat ällistyneinä. Mutta Paganel pysyi väitteessään.
— Se on aivan totta, hän sanoi. — Minä en suinkaan tahdo vähentää Kolumbuksen kunniaa, mutta näin on asia. Viidennentoista vuosisadan lopulla oli ihmisillä vain yksi pyrkimys: helpottaa yhteyttä Aasian kanssa ja etsiä itää lännen kautta, sanalla sanoen: päästä lyhintä tietä 'meden ja hunajan maahan'. Se se Kolumbusta kannusti. Hän teki neljä matkaa; tuli Amerikan rannikolle Kumanan, Hondurasin, Mosquitosin, Nicaraguan, Veraguan, Costa-Rican ja Panaman kohdilla, joita hän luuli Japanin tai Kiinan rannikoiksi, ja kuoli aavistamatta tulleensa ennestään tuntemattomaan maanosaan, joka ei edes saanut nimeään hänen muistokseen.
— En tahdo epäillä sanojanne, rakas Paganel, lordi Glenarvan lausui, — mutta sallikaa minun ihmetellen kysyä, ketkä purjehtijat sitten ensimmäisinä ymmärsivät, että Kolumbus oli löytänyt uuden maanosan.
— Heti hänen seuraajansa. Jo hänen matkoillaan mukana ollut Ojeda, samoin kuin Vincent Pinzon, Vespucci, Mendoza, Bastidas, Cabral, Solis, Balboa. Nämä purjehtijat kulkivat pitkin Amerikan itärantoja ja kartoittivat ne kiitäen kolmesataakuusikymmentä vuotta ennen meitä tämän saman merivirran vieminä etelää kohti. Nähkääs, ystäväni, me olemme leikanneet päiväntasaajan aivan samalta kohtaa, missä Pinzon kulki sen poikki viidennentoista vuosisadan viimeisenä vuonna, ja nyt lähenemme sitä kahdeksatta eteläistä leveysastetta, jonka kohdalla hän laski Brasilian alueelle. Vuosi sen jälkeen eteni portugalilainen Cabral Seguron satamaan saakka. Kolmannella retkellään vuonna 1502 purjehti Vespucci vielä kauemmaksi etelään. Vuonna 1508 ryhtyivät Vincent Pinzon ja Solis yhteisesti ottamaan selkoa Amerikan rannoista ja vuonna 1514 löysi Solis La Plata-virran suun, missä alkuasukkaat söivät hänet suuhunsa, niin että uuden mantereen kiertämisen kunnia jäi Magalhãesin osaksi. Tämä kuuluisa purjehtija lähti vuonna 1519 matkalle viidellä laivalla, seurasi Patagonian rannikkoa, löysi Desiren sataman, samoin San-Julianin, missä hän viipyi pitkiä aikoja, tapasi 52. leveysasteella sen Yhdentoistatuhannen Neitsyen salmen, joka myöhemmin sai hänen nimensä, ja 28. päivänä marraskuuta 1520 hän pääsi salmesta ulos Tyynelle valtamerelle. Ah, mitä riemua hän lieneekään tuntenut, mitä liikutusta sykki hänen sydämessään, kun hän näki uuden meren kimaltelevan näköpiirissä auringonpaisteessa.
— Niin, herra Paganel! Robert Grant huudahti innostuneena maantieteilijän sanoista. — Siinä minä olisin tahtonut olla mukana!
— Niin minäkin, poikaseni, enkä olisi laiminlyönyt sellaista tilaisuutta, jos taivas olisi antanut minun syntyä kolmesataa vuotta sitten!
— Mutta se olisi ollut ikävää meille, herra Paganel, lady Helena huomautti, — sillä siinä tapauksessa te ette nyt olisi Duncanin salongissa kertomassa meille tätä historiaa.
— Joku toinen olisi kertonut minun sijastani, rouva, ja lisännyt, että länsirannikon tutkimisesta kuuluu ansio Pizarron veljeksille. Näistä sitkeistä seikkailijoista tuli suurten kaupunkien perustajia. Cusco, Quito, Lima, Santiago, Villarica, Valparaiso ja Concepcion, jonne Duncan meitä vie, ovat heidän työtään. Pizarrojen löydöt liittyivät tähän aikaan Magalhãesin löytöihin, ja Amerikan rannikoiden muoto ilmestyi kartoille vanhan maailman oppineiden suureksi iloksi.
— Minäpä, Robert sanoi, — en olisi vielä siihen tyytynyt.
— Miksi et? Mary kysyi katsellen nuorta veljeään, joka oli niin innostunut löytöretkien historiasta.
— Niin, poikani, miksi? toisti lordi Glenarvankin rohkaisevasti hymyillen.
— Koska olisin tahtonut tietää, mitä oli Magalhãesin salmen toisella puolen.
— Oikein, ystäväni, Paganel vastasi. — Minä myös olisin tahtonut tietää, jatkuiko mannerta etelänavalle saakka, vai oliko siellä päin olemassa vapaa meri, kuten oletti Drake, muuten teidän maanmiehiänne, mylord. On siis selvää, että jos Robert Grant ja Jacques Paganel olisivat eläneet seitsemännellätoista vuosisadalla, he olisivat ruvenneet matkatovereiksi Shoutenille ja Lemairelle, kahdelle hollantilaiselle, jotka olivat kovin uteliaita ratkaisemaan lopullisesti tämän maantieteellisen arvoituksen.
— Olivatko he tiedemiehiä? lady Helena kysyi.
— Ei, vaan rohkeita kauppiaita, joille löytöjen tieteellinen puoli ei paljon merkinnyt. Silloin oli olemassa hollantilainen Itä-Intian yhtiö, jolla oli yksinoikeus kaikkeen Magalhãesin salmen kautta käytävään kauppaan. Kun siihen aikaan ei tunnettu muuta tietä Aasiaan lännen kautta, oli tällainen etuoikeus suoranainen kaappaus. Eräät kauppiaat yrittävätkin kamppailla tätä yksinoikeutta vastaan etsimällä toista salmea, ja niiden joukossa oli eräs Isaac Lemaire, älykäs ja oppinut mies. Hän kustansi retkikunnan, jonka johtajina olivat hänen veljenpoikansa Jacob Lemaire ja muuan Shouten-niminen kelpo merenkulkija, kotoisin Hornista. Nämä uljaat löytöretkeilijät lähtivät matkaan kesäkuussa 1615, lähes sata vuotta Magalhãesin jälkeen; he löysivät Lemairen salmen Tulimaan ja Staten-saaren välillä, ja 16. päivänä helmikuuta 1616 he kiersivät kuuluisan Kap Hornin, jota paremmin kuin sen veljeä, Hyväntoivonniemeä olisi kannattanut sanoa Myrskyniemeksi!
— Niin, tosiaan, siellä minä olisin tahtonut olla! Robert huudahti.
— Ja olisit saanut ammentaa mitä suurimpien liikutusten lähteestä, poikaseni, Paganel jatkoi innostuen. — Onko tosiaan todellisempaa tyydytystä, oleellisempaa iloa kuin purjehtijan, joka laivallaan merkitsee kartalle löytöjään? Hän näkee maiden vähitellen muodostuvan silmiensä edessä, saaren saaren jälkeen, vuorisen niemen toisen niemen jälkeen, ja niin sanoakseni sukeltavan ylös aaltojen helmasta! Aluksi ovat rajaviivat epämääräisiä, erillisiä, katkonaisia! Tuolla yksinäinen kukkula, täällä erillinen lahti, kauempana avaruuteen häipyvä poukama. — Sitten löydöt täydentävät toisiaan, piirrot yhtyvät, karttojen pisteet muuttuvat viivaksi; lahdet kaartuvat määrättyyn muotoon, niemet liittyvät siihen ja siihen rantaan; uusi manner järvineen, rantoineen, jokineen, vuorineen, laaksoineen ja tasankoineen, kylineen, kaupunkeineen ja pääkaupunkeineen esiintyy kartalla koko suurenmoisessa loistossaan! Ah, ystäväni, löytöretkeilijä on todellinen keksijä! Hän kokee odottamattomia yllätyksiä! Mutta nyt tämä kultakaivos on melkein tyhjennetty! On nähty kaikki, löydetty, keksitty kaikki mantereet ja uudet maailmat, eikä meillä, maantieteen alalle viimeksi tulleilla, ole enää mitään tehtävää.
— On kyllä, rakas Paganel, Glenarvan vastasi.
— Ja mitä sitten?
— Se, mitä me juuri teemme!
Duncan kiiti tätä Vespuccin ja Magalhãesin tietä erinomaisen nopeasti. Syyskuun 15. päivänä se kulki Kauriin kääntöpiirin poikki, ja keula käännettiin kuuluisan salmen suuta kohti. Monta kertaa näkyi Patagonian matalaa rannikkoa kuin hämäränä viivana näköpiirin rajalla; niiden ohi kuljettiin yli kymmenen meripeninkulman päästä eikä edes Paganelin mainiolla kiikarilla voinut näistä Amerikan rannoista saada kuin perin epämääräisen käsityksen.
25. päivänä syyskuuta Duncan oli Magalhãesin salmen kohdalla. Se laski siihen epäröimättä. Tyynelle valtamerelle kulkevat höyrylaivat käyttävät yleensä mieluummin tätä väylää. Se ei ole kuin kolmesataaseitsemänkymmentä meripeninkulmaa pitkä, vesi on kyllin syvää suurimmillekin aluksille, jopa aivan rannallakin; siellä on mainio ankkuripohja, runsaasti juomaveden ottopaikkoja, kalaisia jokia, riistaisia metsiä, kymmenittäin turvallisia ja helposti saavutettavia valkamia ja monia muita etuja, joita Lemairen salmen ja rajutuulen ja myrskyn yhtä mittaa ahdistaman Kap Hornin väylältä puuttuu.
Alkumatkalla, ensimmäisen kuuden- tai kahdeksankymmenen meripeninkulman taipaleella, Kap Gregoryyn saakka, ovat rannat matalia ja hiekkaisia. Jacques Paganel ei tahtonut päästää ohitseen ainoatakaan salmen nähtävyyttä. Sen läpikulku kestäisi tuskin puoltatoista vuorokautta, ja rantojen ohi liukuva näköala maksoi hyvin vaivan, jonka maantieteilijä näki saadakseen sitä ihailla etelän auringon häikäisevässä valossa. Pohjoisella rannalla ei näkynyt ainoatakaan asukasta; vain muutamia surkeita alkuasukkaita harhaili Tulimaan karuilla kallioilla. Paganel ei siis saanut nähdä patagonialaisia, mitä hän matkakumppaniensa suureksi huviksi kovasti pahoitteli.
— Patagonia ilman patagonialaisia, hän sanoi, — eihän se enää ole
Patagonia!
— Malttia, arvoisa maantieteilijä, lordi Glenarvan rauhoitti, — me näemme vielä patagonialaisiakin.
— En ole siitä varma.
— Niitä on kuitenkin olemassa, lady Helena sanoi.
— Minä epäilen sitä vahvasti, rouva, kun en näe yhtään.
— Eihän patagonialaisen nimeä, joka espanjan kielellä merkitsee 'suuria jalkoja', ole voitu antaa olemattomille olioille.
— Oh, nimi ei merkitse mitään, vastasi Paganel, joka piti itsepäisesti kiinni mielijohteestaan vilkastuttaakseen väittelyä, — ja muuten, totta puhuen, ei tiedetä, miksi he itse itseään nimittävät.
— Niinkö? Glenarvan huudahti. — Tiesittekö sitä, majuri?
— En, MacNabbs vastasi, — enkä maksaisi viittä penniä saadakseni tietää sen.
— Te kuulette sen kuitenkin, Paganel huomautti, — välinpitämätön majuri. Magalhães on nimittänyt näiden seutujen alkuasukkaita patagonialaisiksi, tulimaalaiset nimittävät heitä tiremeeneiksi, chileläiset caucalhuiksi, Carmenin siirtolaiset tehuelcheiksi, araukaanit huilicheiksi; Bougainville antaa heille chaouhain, Falkner taas tehuelhetien nimen! Itse he nimittävät itseään yleensä inakeiksi. Kysynpä siis teiltä, kuinka tästä sekamelskasta voi saada selvää ja voiko sellaista kansaa olla olemassa, jolla on niin monta nimeä!
— Tuo on kyllä jonkinlainen peruste! lady Helena vastasi.
— Olkoon, lordi Glenarvan huomautti, — mutta ystävämme Paganel myöntänee luullakseni, että jos patagonialaisten nimestä onkin epätietoisuutta, heidän koostaan kuitenkin ollaan varmoja.
— Sitä en voi myöntää, Paganel vastasi.
— He ovat kookkaita, Glenarvan sanoi.
— Sitä en tiedä.
— Pieniäkö? lady Helena kysyi.
— Sitä ei voi kukaan todistaa.
— Ehkäpä sitten keskikokoisia? esitti MacNabbs sovittaakseen kaikki.
— Siitäkään en tiedä sen enempää.
— Tuo menee jo hiukan pitkälle, Glenarvan huudahti. —
Tutkimusmatkailijat, jotka ovat heitä nähneet…
— Tutkimusmatkailijat, jotka heitä ovat nähneet, maantieteilijä vastasi, — antavat aivan ristiriitaisia tietoja. Magalhães sanoo, että hänen päänsä tuskin ulottui heidän vyötäisilleen.
— Nähkääs nyt!
— Niin, mutta Drake väittää, että englantilaiset ovat kookkaampia kuin kookkain patagonialainen.
— Oh, englantilaiset, se on mahdollista, majuri huomautti halveksivasti, — mutta jos olisi puhe skotlantilaisista!
— Cavendish vakuuttaa heidän olevan suuria ja rotevia, Paganel jatkoi. — Hawkins tekee heistä jättiläisiä. Lemaire ja Shouten sanovat heidän olevan yli kolmemetrisiä.
— Nehän ovat uskottavaa väkeä, Glenarvan sanoi.
— Ovat, aivan yhtä hyvin kuin Wood, Narborough ja Falkner, jotka ovat katsoneet heidät keskikokoisiksi. Tosin Byron, la Giraudais, Bougainville, Wallis ja Carteret vakuuttavat, että patagonialaiset ovat kahden metrin pituisia, mutta näiden seutujen paras tuntija, herra d'Orbigny väittää heidän olevan keskimäärin 160 sentin pituisia.
— Mutta mikä sitten näin monesta ristiriitaisesta tiedosta on totuus? lady Helena kysyi.
— Totuus, rouva, Paganel vastasi, — on tämä: patagonialaisilla on lyhyet jalat ja pitkä yläruumis. Voi siis määritellä mielipiteensä hauskalla tavalla ja sanoa, että he ovat 180 sentin mittaisia istuessaan ja vain 150 seisaallaan.
— Mainiota, arvoisa tiedemies! Glenarvan huomautti. — Tuo oli hauskasti sanottu.
— Paitsi, Paganel jatkoi, — ellei heitä ole olemassa, jolloin koko tämä ristiriita häviäisi. Mutta oli miten oli, ystäväni, minä lisään lohdullisen huomautuksen: Magalhãesin salmi on suurenmoinen ilman patagonialaisiakin.
Tällä hetkellä kiersi Duncan luonnonkaunista Brunswickin niemeä. Seitsemänkymmenen meripeninkulman päässä Kap Gregoryn ohi kuljettuaan se jätti oikealle puolelle Punta Arenan vankilan. Chilen lippu ja kirkontapuli näkyivät hetken puiden lomasta. Sitten salmi jatkui mahtavien kallioryhmien välissä; vuorten liepeet olivat suunnattomien metsien peitossa ja nostivat ikuisen lumen valkaisemat lakensa pilvien ylle; lounaassa kohosi Tarn-vuori kahdentuhannen metrin korkeuteen; pitkän hämärän jälkeen tuli pimeys; valo hupeni kuin huomaamatta; taivas syttyi täyteen tähtiä ja Etelän Risti näytti purjehtijoille etelänavan suuntaa.
Tämän valoisan pimeyden keskessä, tuikkivien tähtien valossa, jotka korvaavat sivistyneiden seutujen majakat, jatkoi laiva rohkeasti matkaansa laskematta ankkuria mihinkään rannikon monista mukavista valkamapaikoista; usein hipaisivat sen raakapuiden päät etelän pyökkien oksia, jotka rannasta ojentuivat väylän ylle; usein myös myllersi sen potkuri suurten jokien vettä, herättäen hanhet, sorsat, kurpat, tavit ja rantavesien koko linnuston. Sitten tuli esiin raunioita ja soraläjiä, jotka yössä näyttivät valtavilta, surullinen jäännös hylätystä siirtolasta, jonka nimi on näiden seutujen hedelmällisyyden ja metsien riistan runsauden ikuisena vastakohtana. Duncan lipui Port Faminen — Nälkäsataman — ohi.
Sinne oli espanjalainen Sarmiento v. 1581 asettunut asumaan neljänsadan siirtolaisen kanssa. Hän perusti siihen St. Philippe-nimisen kaupungin; julman ankarat pakkaset tappoivat suuren osan asukkaita, nälkä riisti ne, jotka talvi oli säästänyt, ja v. 1587 tapasi merirosvo Cavendish näistä neljästäsadasta onnettomasta viimeisen melkein nälkään kuolemaisillaan kuuden vuoden oleskelun jälkeen kaupungissa, joka näytti olevan yhtä monta vuosisataa vanha.
Duncan sivuutti nämä autiot rannat; päivän noustessa se kulki pitkin kapeita salmia, pyökki-, saarni- ja koivumetsien välissä, joiden keskestä vilahteli leppoisia lehtoja, jykevää rautatammea kasvavia kumpuja ja teräviä huippuja, joiden joukossa oli Bucklandin hyvin korkealle kohoava obeliski. Se kulki Pyhän Nikolain eli, kuten Bougainville aikanaan oli sen nimittänyt, Ranskalaissalmen suun ohi; kaukana leikitteli joukko hylkeitä ja suuria valaita, päätellen niiden puhaltamista vesisuihkuista, jotka näkyivät neljän meripeninkulman päähän. Sitten se sivuutti Kap Forwardin, joka vielä oli talven viimeisten ahtojäiden vallassa. Salmen toisella puolen, Tulimaassa, kohosi 2300 metrin korkeuteen Sarmienton vuori, suunnaton rykelmä pilvien erottamia kallioita, jotka muodostivat taivaalle ikään kuin ilmojen saariston. Kap Forwardiin päättyi itse asiassa Amerikan mantere, sillä Kap Horn ei ole kuin erillinen kallio kaukana meressä 56. leveysasteella.
Kap Forwardin jälkeen on salmen toisella puolen Brunswickin niemi ja toisella Toivottomuuden maa, pitkänomainen saari, joka muistuttaa tuhansien pikkusaarten väliin somerikolle ajautunutta suunnatonta valasta. Mikä ero Amerikan näin sirpaleisen, ja Afrikan, Australian tai Intian selkeiden ja täsmällisten niemenkärkien välillä! Mikä tuntematon maanmullistus lieneekään näin murskannut tämän suunnattoman, kahden valtameren välisen vuoriniemen?
Sitten seurasi hedelmällisiä rantoja ja taas sarja alastomia seutuja, kolkkoja katsoa, tämän monimutkaisen sokkelon tuhanten solien uurtamia. Erehtymättä, epäröimättä kulki Duncan sokkeloiden läpi, sekoittaen savuaan kallioiden hajoittamaan usvaan. Vauhtiaan vähentämättä se sivuutti muutamia näille raukoille rajoille asettuneita espanjalaisia asutuksia. Kap Tamarin kohdalla väylä väljeni; alus saattoi lisätä vauhtiaan kaartaessaan äkkijyrkät Narboroughin saaret ja lähestyi etelärannikkoa. Vihdoin, samottuaan salmea puolitoista vuorokautta, se näki Kap Pilaresin kallion Toivottomuuden maan äärimmäisessä kärjessä. Määrätön, vapaa, kimmeltävä meri levisi sen keulan eteen, ja Jacques Paganel tervehti sitä intoutuneena ja tunsi yhtä suurta liikutusta kuin Ferdinand Magalhães itse sillä hetkellä kun hänen Trinitad aluksensa liukui Tyynen valtameren laineille.