YKSI KUNNON MIES LISÄÄ RETKELLE.
Afrikan pohjoispuolen kohdalla kulkevien merivirtojen edistämänä kulki
Duncan nopeaa vauhtia päiväntasaajaa kohti. Elokuun 30. päivänä tuli
Madeiran saariryhmä näkyviin. Lupauksensa mukaan tarjoutui lordi
Glenarvan laskemaan uuden vieraansa siellä maihin.
— Lordi, Paganel vastasi, — puhukaamme kursailematta. Oliko ennen minun tuloani laivalle aikomuksenne poiketa Madeirassa?
— Ei, Glenarvan sanoi.
— Ehkä sitten saisin käyttää hyväkseni onnettoman hajamielisyyteni seurauksia. Madeiran saariryhmä on täysin tunnettu. Maantieteilijälle ei siellä enää ole mitään mielenkiintoista. On jo sanottu ja kirjoitettu kaikki mitä voi siitä saariryhmästä, joka muuten viininviljelykseen nähden on täyttä päätä rappeutumassa. Ajatelkaa, että Madeirassa ei enää ole viinitarhoja! Viinisato, joka vuonna 1813 nousi miljoonaan sataantuhanteen hehtolitraan, teki vuonna 1845 ainoastaan satakolmekymmentätuhatta neljäsataaviisikymmentä hehtolitraa. Nyttemmin ei se ole edes kahtakymmentäviittätuhatta! Se on masentava ilmiö. Olisiko teistä yhdentekevää laskea maihin Kanarian saarille?
— Lasketaan maihin Kanarian saarille, Glenarvan vastasi. — Sehän ei tee mitään mutkaa meidän matkaamme.
— Minä tiedän sen, lordi. Kanarian saarilla on, nähkääs, vielä kolme saariryhmää tutkimatta, puhumattakaan Teneriffan vuoresta, jota aina olen halunnut nähdä. Nythän on tilaisuus. Minä käytän sitä hyväkseni, ja odotellessani Eurooppaan menevää laivaa voin tehdä retken sinne.
— Kuten tahdotte, herra Paganel, vastasi lordi Glenarvan, joka ei voinut olla hymyilemättä.
Ja hänellä oli syytä hymyillä.
Kanarian saaret eivät ole kaukana Madeirasta. Näiden kahden saariryhmän väliä on tuskin kahtasataaviittäkymmentä meripeninkulmaa, mikä matka Duncanin nopeudella kulkevalle laivalle oli jokseenkin mitätön.
31. päivänä elokuuta, kello kahden aikaan päivällä, kävelivät John Mangles ja Paganel peräkannella. Ranskalainen ahdisteli kumppaniaan vilkkailla kyselyillä Chilestä; yhtäkkiä kapteeni keskeytti hänet ja sanoi, viitaten erästä etelässä näkyvää pistettä kohti:
— Herra Paganel!
— Mitä nyt, herra kapteeni? tiedemies vastasi.
— Katsokaas tuohon ilmansuuntaan. Ettekö näe mitään?
— En.
— Te ette katso niin kuin pitää. Ei pitkin merenpintaa, vaan sen yläpuolelle, pilviin.
— Pilviinkö? Mitä siellä pitäisi olla…
— No, nyt, tuosta noin, kokkapuun päitse.
— Minä en näe mitään.
— Kun ette tahdo nähdä. Oli miten oli, ja vaikka olemme neljänkymmenen meripeninkulman päässä, niin Teneriffan huippu on selvästi nähtävissä taivaanrannan yläpuolella.
Oliko Paganel tällöin tahtonut nähdä vai ei, muutamaa hetkeä myöhemmin hänen täytyi myöntää asia, ellei halunnut väittää olevansa sokea.
— No, joko te nyt sen huomaatte? kysyi häneltä John Mangles.
— Jo toki, selvästi, Paganel vastasi ja lisäsi, äänessään välinpitämätön sävy: — Tuoko se nyt sitten on se Teneriffan huippu?
— Se se on.
— Eipä se näy olevan kovin korkea.
— On sen huippu sentään kolmetuhatta seitsemänsataa metriä merenpintaa korkeammalla.
— Se ei vastaa Mont-Blancia.
— Se on mahdollista, mutta kun kiipeätte sen laelle, niin pitänette sitä sentään kyllin korkeana.
— Oo, kiivetäkö sen laelle, rakas kapteeni, mitä se kannattaa, pyydän kysyä, herrojen von Humboldtin ja Bonplanin jälkeen? Suuri nero, tuo Humboldt. Hän nousi tuolle vuorelle; hän on laatinut siitä niin tyhjentävän kuvauksen, että siihen ei ole mitään lisäämistä; hän havaitsi siinä viisi vyöhykettä: viinivyöhykkeen, lehtipuuvyöhykkeen, havupuuvyöhykkeen, alppikanervavyöhykkeen ja vihdoin aivan kasvittoman vyöhykkeen. Hän nousi vuoren ylimmälle huipulle saakka, missä ei ollut tilaa edes istua. Vuoren laelta näkyvä ala oli yhtä suuri kuin neljäs osa Espanjaa. Sitten hän tutki tulivuoren sen uumenia myöten ja tunkeutui sammuneen aukon pohjalle saakka. Mitä luulisitte minulla olevan tekemistä siellä tämän suurmiehen jälkeen, pyydän kysyä?
— Tosiaan, John Mangles vastasi, — eipä siinä ole enää mitään haravoimista. Sepä ikävää, sillä teidän aikanne tulee pitkäksi odotellessa laivaa Teneriffan satamassa. Siellä ei ole suurtakaan vaihtelua toivottavissa.
— Kuka tietää mitä vaihtelua minun hajamielisyyteni saisi aikaan, Paganel sanoi nauraen. — Mutta, rakas Mangles, eikö Kap Verden saarilla ole ankkuripaikkoja?
— On kyllä. Villa Praiaan on mainion helppo laskea maihin.
— Puhumattakaan toisesta edusta, joka ei ole halveksuttava, Paganel lisäsi, — siitä, että Kap Verden saaret eivät ole kaukana Senegalista, missä voin tavata maanmiehiäni. Minä tiedän kyllä, että tätä villiä ja epäterveellistä saaristoa ei pidetä kovin mielenkiintoisena; mutta maantieteilijän kannalta on kaikki arvokasta. Näkeminen merkitsee tietoja. On ihmisiä, jotka eivät osaa nähdä, ja jotka matkustavat ikään kuin olisi heillä kaihi. Voitte uskoa, että minä en kuulu niihin.
— Kuinka vain teille on mukavampaa, herra Paganel, John Mangles vastasi, — minä olen varma, että maantiede hyötyy teidän oleskelustanne Kap Verden saarilla. Meidän täytyy muutenkin poiketa sinne ottamaan hiiliä, joten teidän maihinlaskemisenne ei aiheuta meille mitään viivästystä.
Tämän keskustelun jälkeen päätti kapteeni suunnata matkan Kanarian saarten länsipuolitse; kuuluisa vuori jätettiin vasemmalle kädelle, ja nopeakulkuinen Duncan kulki Kravun kääntöpiirin poikki 2. päivänä syyskuuta, kello viisi aamulla. Sää alkoi sitten muuttua. Oli sadekauden kostea ja raskas ilmasto, le tempo das aguas, kuten espanjalainen sanoo, matkustajille rasittava, mutta puuttomuudesta ja siis myös vedettömyydestä kärsivien Afrikan saarten asukkaille hyötyisä aika. Ankara merenkäynti esti matkustajia oleilemasta kannella, mutta salongissa kävi keskustelu yhtä vilkkaasti.
3. päivänä syyskuuta ryhtyi Paganel kokoamaan matkatavaroitaan lähestyvää maihinnousua varten. Duncan liikkui Kap Verden saarien lomassa; sivuuttaen Selin saaren, joka oli todella hedelmätön ja autio hietakumpu, ja kulkien laajojen koralliriuttojen ohi se jätti sivulleen St. Jacques-saaren, jonka läpi pohjoisesta etelään ulottuu basalttivuorien jono, päättyen kahteen korkeaan kumpuun. Sitten John Mangles laski Villa Praian lahteen ja ankkuroi laivan kaupungin edustalle viidentoista metrin syvällä. Sää oli kauhea, ja aallokko tavattoman ankara, vaikka lahti oli suojattu aavalta tulevilta tuulilta. Rankka sade oli sellaista ryöppyä, että tuskin saattoi nähdä kaupunkia, joka on sadan metrin korkeuteen nousevien, tuliperäisten kallioiden hiukan matalamman haaran penkereellä. Saari ei tosiaankaan tämän paksun sadeverkon läpi näyttänyt houkuttelevalta.
Lady Helena ei voinut toteuttaa ehdotustaan, että käytäisiin kaupungissa; hiilienkin laivaansaanti oli perin hankalaa. Duncanin matkustajain oli siis pysyteltävä katoksen alla sillä välin kun meri ja taivas suorastaan ryöpyttivät vesiään vastakkain. Sääkysymys kuului tietenkin päiväjärjestykseen laivalla olevien keskusteluissa. Itsekukin sanoi sanansa, paitsi majuri, joka olisi ollut mukana maailman vedenpaisumuksessa välittämättä siitä vähääkään. Paganel käveli edestakaisin pudistellen päätään.
— Tämä on ihan kuin tahallista, hän hoki.
— Niin, se ainakin on varmaa, lordi Glenarvan vastasi — että luonnonvoimat asettuvat teitä vastaan.
— Kyllä minä niistä sittenkin suoriudun.
— Ettehän sentään voi uhmata tällaista sadetta, lady Helena sanoi.
— Minä, rouva, ehdottomasti. En minä pelkää sitä muuten kuin matkatavaroiden ja kojeiden vuoksi. Ne menevät kaikki piloille.
— Eihän tässä ole muuta pelättävää kuin millä keinolla ne saadaan laivasta pois, lordi Glenarvan sanoi. — Niin pian kuin olette kampsuinenne Villa Praiassa, voitte siellä asua jokseenkin siedettävästi, vaikka ette juuri mukavasti: apinojen ja sikojen seura ei aina ole oikein miellyttävää. Mutta matkamies ei turhia valita. Ja toivottavasti voitte seitsemän tai kahdeksan kuukauden kuluttua päästä lähtemään Eurooppaan.
— Seitsemän tai kahdeksan kuukauden! Paganel huudahti.
— Vähintään. Kap Verden saarille ei laivojen ole tapana poiketa sadekauden aikana. Mutta te voitte käyttää aikaanne hyödyllisellä tavalla. Tämä saaristo on vielä vähän tunnettu; sen topografian, klimatologian, etnografian ja hypsometrian alalla on vielä paljon tekemistä.
— Siellä on ehkä virtoja tutkittavana, lady Helena sanoi.
— Siellä ei ole virtoja, rouva, Paganel sanoi.
— Entä jokia?
— Ei niitäkään.
— No puroja sitten?
— Ei edes niitä.
— Hyvä, majuri sanoi, — sitten samoilette metsissä.
— Metsien muodostumiseen tarvitaan puita, mutta siellä ei ole puita.
— Mainio maa, majuri huomautti.
— Lohduttakaa itseänne, rakas Paganel, sanoi silloin Glenarvan. —
Onhan siellä ainakin vuoria.
— Oh, mylord, ihan matalia ja vähän mielenkiintoisia. Ja muuten, nekin on jo tutkittu.
— Niinkö?
— On, se on minun tavallista huonoa onneani. Kanarian saarilla oli edessäni Humboldtin työt, täällä on minut ehättänyt eräs geologi, herra Charles Sainte-Claire Deville.
— Onko se mahdollista?
— Niin on asia, Paganel vastasi surkealla äänellä. — Mainitsemani tiedemies oli mukana La Décidée-nimisessä valtion kornetissa sen poiketessa Kap Verden saarilla, ja hän kävi niiden mielenkiintoisimman kukkulan, Fogosaaren tulivuoren huipulla. Mitäpä minulla olisi tehtävää hänen jälkeensä?
— Sepä on tosiaan ikävää, lady Helena vastasi. — Mitä te sitten teette, herra Paganel?
Paganel oli hetkisen vaiti.
— Epäilemättä olisitte tehnyt paremmin, Glenarvan huomautti, — jos olisitte noussut maihin Madeirassa, vaikka siellä ei enää olekaan viiniä.
Maantieteellisen seuran oppinut sihteeri oli taas ääneti. — Minä puolestani odottaisin, majuri sanoi juuri samalla äänensävyllä kuin olisi sanonut: — minä en odottaisi.
— Rakas Glenarvan, sanoi silloin Paganel, — missä aiotte ankkuroida tämän jälkeen?
— Oh, vasta Concepcionissa.
— Perhana, se vie minut yhä kauemmaksi Intiasta.
— Ei suinkaan. Niin pian kuin olette kiertäneet Kap Hornin, tulette taas lähemmäksi Intiaa.
— Sitäpä rohkenen epäillä.
— Muuten, Glenarvan sanoi ihan vakavissaan, — kun kerran on mentävä
Intiaan, niin samantekeväähän on, joutuuko Länsi- vai Itä-Intiaan.
— Kuinka niin samantekevää?
— Puhumattakaan siitä, että Patagonian ruohoaavikkojen asukkaat toki ovat intiaaneja, elleivät aivan intialaisia.
— Ah, tosiaan, mylord, Paganel huudahti, — siinä on seikka, jota en koskaan olisi tullut ajatelleeksi.
— Ja sitten rakas Paganel, voi kultamitalin ansaita missä tahansa; kaikkialla on tekemistä, etsimistä, tutkimista, Kordillieerien harjanteilla yhtä hyvin kuin Tiibetin vuorilla.
— Mutta Jaru-Dzango-Tshun suunta?
— Hyvä! Tutkikaa sen sijaan Rio Colorado! Se on vähän tunnettu virta, joka kartoilla juoksee melkoisia matkoja maantieteilijöiden mielikuvituksen mukaan.
— Sen kyllä tiedän, rakas lordi, siinä on useiden asteiden virheitä.
Ah, en epäile, etteikö Maantieteellinen seura olisi lähettänyt minua
Patagoniaan yhtä hyvin kuin Intiaan. Mutta en ajatellut sitä.
— Se oli teidän tavallista hajamielisyyttänne.
— No niin, herra Paganel, liityttekö meidän matkaamme? lady Helena kysyi kiehtovimmalla äänellään.
— Hyvä rouva, entä minulle annettu tehtävä?
— Huomautan teille, että aiomme kulkea Magalhãesin salmen kautta, lordi Glenarvan mainitsi.
— Mylord, te houkuttelette.
— Minä lisään, että me käymme Port Faminessa.
— Port Faminessa! huudahti ranskalainen, joka puolelta ahdistettuna.
— Sielläkö maantieteen aikakirjojen kuulussa satamassa?
— Ajatelkaa myös, herra Paganel, lady Helena lausui, — että ottamalla osaa meidän retkeemme teillä on oikeus liittää Ranskan nimi Skotlannin nimeen.
— Niin tosiaan!
— Maantieteilijä voi olla retkikunnallemme suureksi hyödyksi, ja mikä on kauniimpaa kuin tieteen asettaminen ihmisyyden palvelukseen?
— Se on hyvin sanottu, rouva.
— Uskokaa minua. Antakaa sattuman tai paremmin sanoen kaitselmuksen ratkaista. Tehkää niin kuin me. Se on pannut meidän käteemme nuo asiakirjat, me olemme lähteneet. Se on tuonut teidät Duncanin kannelle, älkää sitä jättäkö.
— Tahdotteko, että puhun teille suoraan, hyvät ystävät? Paganel kysyi silloin. — No niin, haluaisitteko todella hartaasti, että jäisin?
— Ja te, Paganel, tehän aivan palatte halusta jäädä! väitti Glenarvan.
— Niinhän se on! tiedemies huudahti, — mutta minä pelkäsin olevani tunkeileva!