MISTÄ JACQUES PAGANEL ON TULOSSA JA MINNE MENOSSA.
Maantieteellisen seuran sihteeri oli varmaankin mukava henkilö, sillä kaikki tämä sanottiin hyvin miellyttävällä tavalla. Lordi Glenarvan tiesi muuten täydellisesti kenen kanssa oli tekemisissä, sillä Jacques Paganelin nimi ja ansiot olivat hänelle hyvin tutut. Kun otti huomioon hänen maantieteelliset tutkimuksensa, hänen seuran julkaisuissa esittämänsä selostukset uusimmista löydöistä, hänen kirjeenvaihtonsa koko maailman kanssa, oli häntä pidettävä yhtenä Ranskan etevimmistä tiedemiehistä. Niinpä Glenarvan ojensikin sydämellisesti käden odottamattomalle vieraalleen.
— Ja nyt, kun esittely on tapahtunut, hän lausui, — sallinette, herra
Paganel, minun tehdä teille yhden kysymyksen?
— Kaksikymmentä kysymystä, mylord, Jacques Paganel vastasi. — Minulle on alati mieluisaa keskustella teidän kanssanne.
— Toissa iltanako te tulitte tähän laivaan?
— Niin, mylord, toissa iltana kello kahdeksan. Minä hyppäsin Kaledonian rautatievaunusta rattaille ja rattailta Scotiaan, jossa olin Pariisista tilannut hytin numero kuusi. Ilta oli pimeä. Laivalla en tavannut ketään. No, tuntien itseni väsyneeksi kolmenkymmenen tunnin matkasta ja tietäen, että meritaudin välttämiseksi on hyvä keino mennä nukkumaan heti laivaan tultua ja pysytellä vuoteessa matkan ensimmäiset päivät, menin suoraa päätä makuulle ja olen tunnollisesti nukkunut kolmekymmentäkuusi tuntia, jos uskotte.
Jacques Paganelin kuuntelijat tiesivät nyt, mitä piti ajatella hänen olostaan laivalla. Ranskalainen matkustaja oli osunut väärään laivaan ja tullut Duncaniin sillä välin kun sen miehistö oli St. Mungon kirkossa. Kaikki oli siis selvää. Mutta mitä tämä tiedemies sanoisi kuullessaan, mihin laivaan hän oli joutunut ja minne nyt oltiin matkalla?
— Niinpä te, herra Paganel, lordi Glenarvan sanoi. — olette valinnut tutkimusmatkojenne lähtökohdaksi Kalkuttan?
— Juuri niin, mylord. Intian näkeminen on ollut minun mielihalunani koko elämäni ajan. Se on ollut kaunein unelmani, joka nyt vihdoin toteutuu norsujen ja Brahman pappien maassa.
— Teille ei siis ole yhdentekevää joutua johonkin muuhun maahan, herra
Paganel?
— Ei, mylord, se olisi minulle kiusallista, sillä minulla on suosituksia Intian varakuninkaalle, lordi Somersetille, ja Maantieteellisen seuran antama tehtävä täytettävänä.
— Ah, onko teillä siis jokin määrätty tehtävä?
— On, minun pitäisi yrittää tehdä hyödyllinen ja mielenkiintoinen matka, jonka ohjelman on laatinut oppinut ystäväni ja ammattiveljeni, herra Vivien de Saint-Martin. Olisi näet tarkoituksena seurata Schlagintweit-veljesten, eversti Waughin, Webbin, Hodgsonin, Huc- ja Gabet-nimisten lähetyssaarnaajien, Moorcroftin, hra Jules Remyn ja monen muun kuuluisan retkeilijän jälkiä. Minä koetan onnistua siinä, missä lähetyssaarnaaja Krick v. 1846 epäonnistui; sanalla sanoen kartoittaa Jaru-Dzangbo-Tshuvirta, joka viidentoistasadan kilometrin alalla kostuttaa Tiibetiä, koskettaen Himalajan pohjoista juurta, ja vihdoin todeta, eikö tämä joki yhdy Brahmaputraan Assamin koillispuolella. Mylord, kultamitali on taattu sille tutkijalle, joka näin voi toteuttaa yhden hartaimmista toiveista Intian maantiedon alalla.
Paganel oli suurenmoinen. Hän puhui erittäin innostuneesti. Hän heittäytyi mielikuvituksen nopeille siiville. Häntä olisi ollut yhtä mahdoton keskeyttää kuin Reiniä Schaffhausenin putouksessa.
— Herra Jacques Paganel, lordi Glenarvan sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, — se olisi epäilemättä hieno matka, josta tiede tulisi olemaan teille sangen kiitollinen. Mutta minä en tahdo enempää pitkittää teidän erehdystänne; ainakin toistaiseksi täytyy teidän luopua ilostanne päästä Intiaan.
— Luopuako siitä? Ja minkä vuoksi?
— Koska te nyt matkustatte Intian niemimaasta poispäin.
— Kuinka?! Kapteeni Burton…
— Minä en ole kapteeni Burton, John Mangles vastasi.
— Mutta Scotia?
— Tämä laivakaan ei ole Scotia.
Paganelin ällistystä olisi mahdoton kuvata. Hän katsoi vuoronperään lordi Glenarvania, joka yhä oli vakava, lady Helenaa ja Mary Grantia, joiden ilmeet osoittivat säälivää myötätuntoa, John Manglesia, joka hymyili ja majuria, joka ei rävähtänyt; sitten hän kohautti harteitaan, siirsi silmälasinsa otsaltaan nenälle ja huudahti:
— Mitä pilantekoa tämä on!
Mutta silloin sattui hänen katseensa peräsimen rattaaseen, jonka kehässä näkyivät nämä kaksi sanaa:
DUNCAN GLASGOW
— Duncan! Duncan! hän äännähti päästäen avuttoman epätoivonhuudon.
Ja sitten hän syöksyi päistikkaa alas peräsalongin rappusia hyttiään kohti.
Onnettoman tiedemiehen mentyä ei kukaan laivalla voinut pysyä vakavana majuria lukuunottamatta, ja nauru levisi matruuseihin saakka. Astua väärään junaan! Sama se! Saapua Edinburghiin, kun olisi pitänyt lähteä Dumbartoniin! Olkoon menneeksi! Mutta eksyä väärään laivaan ja kellua Chileä kohti, kun on aikomus matkustaa Intiaan, se on jo hajamielisyyden huippu!
— Se ei sentään kummastuta minua, kun on puhe Jacques Paganelista,
Glenarvan sanoi. — Hän on kuuluisa sentapaisista hairahduksista.
Kerrankin hän julkaisi kartan Amerikasta, johon hän oli sijoittanut
Japanin. Se ei kuitenkaan estä häntä olemasta etevä tiedemies, ja hän
on todella Ranskan parhaita maantieteilijöitä.
— Mutta mitä nyt teemme miesparalle? lady Helena kysyi. — Emmehän voi viedä häntä väkisin Patagoniaan.
— Miksi emme? MacNabbs vastasi rauhallisesti. — Me emme ole vastuussa hänen hajamielisyydestään. Olettakaa, että hän olisi astunut väärään junaan, pysähtyisikö se?
— Ei, mutta hän pääsisi pois lähimmällä asemalla, huomautti lady
Helena.
— No niin, Glenarvan lausui, — sen hän voi tehdä, jos haluaa, ensimmäisellä pysähdyspaikallamme.
Samassa Paganel palasi peräkannelle viheliäisenä ja nolona, käytyään toteamassa, että hänen tavaransa olivat laivassa. Hän toisteli lakkaamatta kohtalokkaita sanoja: Duncan! Duncan! Hänen sanavarastossaan ei ollut enää muuta. Hän käveli edestakaisin, tarkastellen laivan taklausta ja tähyten rannattoman meren mykkää näköpiiriä. Vihdoin hän palasi lordi Glenarvanin luo.
— Ja minne tämä Duncan on menossa? hän kysyi.
— Amerikkaan, herra Paganel.
— Ja tarkemmin määritellen?
— Concepcioniin.
— Chileen! Chileen! huudahti onneton tiedemies. — Entä Intian-retkeni? Ja mitä sanoo herra de Quatrefages, keskuskomitean esimies! Ja herrat d'Avezac ja Cortambert ja Vivien de Saint-Martin! Ja mitä sanon minä itse seuran istunnossa!
— Rauhoittukaa, herra Paganel, lordi Glenarvan vastasi, — älkää menettäkö toivoanne. Kaikki voi järjestyä niin, että teille tulee vain verrattain vähäinen viivästys. Jaru-Dzangbo-Tshu odottaa teitä aina Tiibetin vuoristossa. Me poikkeamme pian Madeiraan, ja siellä te tapaatte laivan, jolla pääsette takaisin Eurooppaan.
— Kiitän teitä, mylord, täytyy myöntyä. Mutta sen saanee sanoa, että tämä on tavaton seikkailu eikä sellaisia satu muille kuin minulle. Ja minulla kun on varattu hytti Scotiassa!
— No, Scotia teidän pitänee toistaiseksi jättää sikseen.
— Mutta, Paganel sanoi, tarkastettuaan alusta uudelleen. — Duncan on huvipursi.
— Niin on, hyvä herra, John Mangles vastasi, — ja sen omistaja on hänen jalosukuisuutensa lordi Glenarvan.
— Joka pyytää teitä mielin määrin käyttämään vieraanvaraisuuttaan,
Glenarvan lisäsi.
— Tuhansia kiitoksia, mylord, Paganel vastasi. — Minä ymmärrän todellakin arvostaa teidän kohteliaisuuttanne; mutta sallikaa minun tehdä eräs yksinkertainen huomautus: Intia on ihana maa; se tarjoaa matkustajille ihmeellisiä yllätyksiä; naiset epäilemättä eivät sitä tunne… No niin, ei tarvitse muuta kuin että perämies kääntää ruoria, ja Duncan kulkisi yhtä helposti Kalkuttaa kuin Chileä kohti; ja kun se kerran on huvimatkalla…
Päänpudistukset, joita Paganelin ehdotus aiheutti, eivät sallineet hänen jatkaa esitystään. Hän vaikeni kesken.
— Herra Paganel, sanoi silloin lady Helena, — jos olisi puhe vain huvimatkasta, niin vastaisin teille: lähtekäämme kaikki yhdessä Intiaan, eikä lordi Glenarvan sitä pyyntöäni hylkäisi. Mutta Duncan on matkalla pelastamaan Patagonian rannikolle joutuneita haaksirikkoisia eikä voi muuttaa niin ihmisystävällisen matkansa suuntaa…
Muutamassa minuutissa tehtiin ranskalaiselle matkustajalle selkoa tilanteesta, liikuttuneena hän kuunteli kertomuksen sattumalta löydetyistä asiakirjoista, kapteeni Grantin kohtalosta, lady Helenan jalomielisestä ehdotuksesta.
— Mylady, hän sanoi, — sallikaa minun lausua ihailuni teidän menettelystänne kaikessa tässä ja tehdä se tinkimättä. Teidän aluksenne on jatkettava matkaansa, ja minä saisin tunnonvaivoja, jos hidastuttaisin sitä ainoatakaan päivää.
— Haluatteko siis ottaa osaa meidän etsiskelyymme? lady Helena kysyi.
— Se on mahdotonta, rouva, minun pitää suorittaa saamani tehtävä. Minä lähden laivasta ensimmäisessä pysähdyspaikassanne…
— Madeirassa siis, John Mangles sanoi.
— Madeirassa, olkoon. Siellähän olen vain sadankahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista ja voin odottaa laivavuoroa.
— No niin, herra Paganel, Glenarvan sanoi, — teidän toivomustanne noudatetaan, ja omasta puolestani olen hyvilläni voidessani tarjota teille vieraanvaraisuutta laivallani muutamiksi päiviksi. Toivoisin vain, ettette kovin ikävysty meidän seurassamme!
— Oo, mylord, tiedemies huudahti, — minähän olen ylen onnellinen, että satuin erehtymään näin miellyttävällä tavalla! Yhtäkaikki on sentään naurettava seikka, että mies lähtee matkalle Intiaan ja purjehtiikin Amerikkaa kohti!
Tästä alakuloisesta ajatuksesta huolimatta Paganel mukautui myöhästymiseen, jota ei voinut estää. Hän oli herttainen, hilpeä, jopa hajamielinenkin; hän ihastutti naisia hyväntuulisuudellaan; ennen päivän loppua hän oli kaikkien ystävä: Hänen pyynnöstään näytettiin hänelle nuo merkilliset asiakirjat. Hän tutki niitä huolellisesti, kauan, pienimpiä yksityiskohtia myöten. Mikään muu tulkinta ei hänestäkään näyttänyt mahdolliselta. Mary Grant ja hänen veljensä herättivät hänessä mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän antoi heille hyviä toiveita. Se tapa, jolla hän selitti asiaa, ja eittämätön menestys, jota hän ennusti Duncanin retkelle, houkutteli hymyn nuoren neitosen huulille. Totisesti, jos hänellä ei olisi tehtäväänsä, olisi hänkin lähtenyt etsimään kapteeni Grantia!
Ja kun hän kuuli, että lady Helena oli William Tuffnelin tytär, hän puhkesi ihmetyksen huudahduksiin. Hän oli tuntenut ladyn isän. Mikä uljas tiedemies! Ja kuinka vilkasta heidän kirjeenvaihtonsa oli ollut, kun William Tuffnel oli tullut seuran kirjeenvaihtajajäseneksi! Juuri hän, hän itse, oli esittänyt toisilleen William Tuffnelin ja herra Malte-Brunin! Mikä tapaus, ja mikä ilo matkustaa yhdessä William Tuffnelin tyttären kanssa!
Lopulta hän pyysi lady Helenalta lupaa suudella häntä poskelle. Ja siihen lady Glenarvan suostuikin, vaikka se ehkä oli hiukan "asiaankuulumatonta."