MATKUSTAJA HYTISSÄ NUMERO KUUSI.
Tämän ensimmäisen purjehduspäivän aikana oli meri hyvin kuoppainen, ja tuuli yltyi iltaan mennessä. Duncan keinui kovasti; niinpä eivät naiset näyttäytyneetkään kannella, vaan pysyivät makuulla hyteissään ja tekivät siinä viisaasti.
Mutta seuraavana päivänä tuuli kääntyi jonkun verran; kapteeni John avautti keula-, etu- ja märssypurjeen; Duncan kulki nyt tukevammin aalloilla eikä ollut enää yhtä herkkä heilahtelemaan ja keinumaan. Lady Helena ja Mary Grant saattoivat jo päivän koittaessa liittyä lordi Glenarvanin, majurin ja kapteenin seuraan kannelle. Auringonnousu oli suurenmoinen. Päivän tähti nousi kultakehränä merestä ikään kuin suunnattomasta sähkökylvystä. Duncan liukui niin säihkyvän säteilyn keskellä, että tosiaan olisi voinut sanoa sen purjeiden pullistuvan auringonsäteiden voimasta.
Laivan matkustajat katselivat hiljaisissa mietteissä tätä säteilevän taivaankappaleen ilmestystä:
— Mikä ihana näky! lausui vihdoin lady Helena. — Se lupaa kaunista päivää. Kunpa vain tuuli ei kääntyisi vastaiseksi, vaan suosisi Duncanin kulkua!
— Ei voisi toivoa parempaa päivää, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — eikä meillä tosiaan ole valittamista tätä matkan alkua vastaan.
— Kuinkahan kauan matka meren poikki kestää, rakas Edward?
— Siihen on kapteeni Johnin vastattava, Glenarvan sanoi. — Kuljemmeko hyvin? Oletteko tyytyväinen laivaanne, John?
— Perin tyytyväinen, teidän jalosukuisuutenne, John vastasi; — tämä on verraton alus, mielikseen merimies astelee sen kannella. Milloinkaan ei laivan runkoa ja koneistoa ole saatu paremmin tasapainoon; katsokaahan kuinka vauhti on tasainen ja kuinka sulavasti alus liukuu aalloilla. Me kuljemme todellakin seitsemäntoista solmua tunnissa. Jos tätä vauhtia kestää, olemme päiväntasaajan kohdalla kymmenessä päivässä ja ennen viittä viikkoa kiertäneet Kap Hornin.
— Kuuletteko, Mary? lady Helena toisti, — ennen viittä viikkoa!
— Kuulen, rouva, tyttö vastasi — ja sydämeni sykähtelee kovemmin kapteenin sanoista.
— Entä kuinka te kestätte tätä purjehdusta, Mary-neiti? lordi
Glenarvan kysyi.
— Aika hyvin, mylord, ei siitä ole sanottavaa haittaa. Kyllä minä siihen pian totun.
— Entä pikku Robert?
— Robertko? John Mangles vastasi. — Kun hän ei ole sukeltanut konehuoneeseen, hän on kiivennyt mastojen päähän. Se poika ilkkuu vain meritautia. Kas, tuollahan se on nytkin.
Kapteenin viittauksen mukaan kääntyivät kaikkien katseet kokkamastoa kohti, ja jokainen saattoi huomata Robertin kiikkumassa pramipurjeen raakapuulla kolmisenkymmentä metriä kannen yläpuolella. Mary ei voinut olla huudahtamatta.
— Oh, rauhoittukaa, neiti, John Mangles sanoi, — minä vastaan hänestä ja lupaan ennen pitkää esittää verrattoman velikullan kapteeni Grantille, sillä me löydämme kyllä kapteenin.
— Kunpa taivas kuulisi teidän sananne, herra John, tyttö vastasi.
— Rakas lapseni, lordi Glenarvan lausui, — koko tässä asiassa on jotakin kaitselmuksen määräämää, minkä tulee antaa meille hyviä toiveita. Me emme mene, meitä viedään. Me emme etsi, meitä johdetaan. Ja katsokaa kaikkia näitä kunnon miehiä, jotka ovat antautuneet niin hyvän asian palvelukseen! Me emme ainoastaan onnistu yrityksessämme, vaan pääsemme perille vaikeuksitta. Minä olen luvannut lady Helenalle huvimatkan, ja pahastipa erehtyisin, ellen pitäisi sanaani.
— Edward, lady Glenarvan sanoi, — sinä olet miehistä paras.
— En, mutta minulla on paras miehistö parhaalla laivalla. Ettekö ihaile Duncania, Mary-neiti?
— Minäkö, mylord? tyttö vastasi. — Tottahan sitä ihailen, kun olen todella asiantuntija.
— Ah, niinkö?
— Minä olen leikkinyt lapsena isäni laivoilla; hänen olisi pitänyt tehdä minusta merimies, ja jos tarvittaisiin, niin pystyisin kai reivaamaan tai punomaan köyttä.
— Ah, neiti, mitä minä kuulenkaan! John Mangles huudahti.
— Tuolla puheella saatte kapteeni Johnista hartaan ystävän, lordi Glenarvan sanoi, — sillä hän ei myönnä mitään maailmassa vetävän vertoja merielämälle, ei edes naisten kuullen! Eikö totta, John?
— Epäilemättä, teidän jalosukuisuutenne, nuori kapteeni vastasi, — mutta myönnän, että neiti Grant on paremmin paikallaan peräsalongissa kuin reivaamassa pramipurjetta; mutta yhtä mieluisaa on silti kuulla hänen puhuvan noin.
— Ja varsinkin kun hän ihailee Duncania, lordi Glenarvan lisäsi.
— Joka sen hyvin ansaitsee, John täydensi.
— Kuulkaa, lady Helena sanoi, — kun te olette niin ylpeä aluksestanne, herätätte minussa halun tutkia sen ruumanpohjaan saakka ja nähdä, minkälaiset olot kunnon matruuseillamme on välikannella.
— Mainiot, John vastasi, — he ovat siellä kuin kotonaan.
— Ja he ovat todellakin kotonaan, rakas Helena, lordi Glenarvan lisäsi. — Tämä alus on kaistale vanhaa Kaledoniaamme! Se on irrallinen osa Dumbartonin kreivikuntaa, joka erikoisesta armosta on purjehtimassa, niin ettemme ole jättäneet maatamme! Duncan on Malcolmin linna, ja valtameri on Lomond-järvi.
— No hyvä, rakas Edward, esittelepä siis meille tätä linnaa, lady
Helena vastasi.
— Kuten käsket, Glenarvan lausui, — mutta salli minun sitä ennen puhutella Olbinettia.
Laivan muonamestari oli mainio ravintoasiantuntija, skotlantilainen, joka toimensa tärkeyden puolesta olisi ansainnut olla ranskalainen ja täytti tehtävänsä hartaasti ja taitavasti. Hän asettui kuuntelemaan.
— Olbinett, me teemme pienen retken ennen aamiaista, Glenarvan sanoi, ikään kuin olisi ollut puhe huvimatkasta Tarbetille tai Katrine-järvelle. — Toivoakseni pöytä on katettu palatessamme.
Olbinett kumarsi juhlallisesti.
— Tuletteko mukaan, majuri? lady Helena kysyi.
— Jos käskette, MacNabbs vastasi.
— No, lordi Glenarvan huomautti, — majuri on uponnut sikarinsa savuun, siitä häntä ei saa temmata pois; majuri on nähkääs tuima tupakkamies, Mary-neiti. Hän polttaa aina, nukkuessaankin.
Majuri nyökkäsi hyväksyvästi, ja lordi Glenarvanin vieraat lähtivät välikannelle.
Yksin jäätyään ja tapansa mukaan itsekseen puhellen, mutta väittämättä milloinkaan itseään vastaan, kietoutui MacNabbs yhä paksumpaan savupilveen; hän seisoi liikkumatta, katsellen taaksepäin laivan vanaveteen. Hetken hiljaisen mietiskelyn jälkeen hän kääntyi ympäri ja havaitsi seisovansa vastapäätä erästä uutta henkilöä. Jos mikään olisi voinut majuria hämmästyttää, hän olisi nyt hämmästynyt, sillä tämä matkustaja oli hänelle täysin outo.
Hän oli pitkä, kuiva ja laiha, ehkä noin nelikymmenvuotias mies, näöltään kuin pitkä suurinuppinen naula. Hänen päänsä oli tosiaan iso ja voimakas, otsa oli korkea, nenä pitkähkö, suu iso, leuka hyvin jykevä. Hänen silmiään peittivät suuret, pyöreät silmälasit ja hänen katseessaan näytti olevan sellaista erikoista epävarmuutta kuin ns. päiväsokeilla, jotka näkevät esineet vain hämärässä. Kasvoista päättäen hän oli älykäs ja hilpeä mies; hänellä ei ollut jurojen ihmisten tylyä ilmettä, jotka periaatteesta eivät milloinkaan naura ja jotka peittävät mitättömyytensä yksivakaisuuden alle. Kaikkea muuta. Tuntemattoman herttaisen luonteva, koreilematon käytös osoitti selvästi, että hän osasi ottaa ihmiset ja asiat niiden hyvältä puolelta. Mutta vaikkei hän vielä ollut puhunut, hänet tunsi puheliaaksi ja varsinkin hajamieliseksi niiden ihmisten tapaan, jotka eivät näe, mitä katsovat, eivätkä kuule, mitä kuuntelevat. Hänellä oli päässä matkalakki, jalassa paksut keltaiset kengät ja nahkasäärystimet, pukunaan ruskeat samettihousut ja samasta kankaasta tehty takki, jonka lukemattomat taskut näyttivät olevan täynnä kaikenlaisia vihkosia, muisti- ja taskukirjoja ja lukemattomia muita yhtä epämukavia ja tarpeettomia esineitä, puhumattakaan pitkästä kaukoputkesta, jota hän kantoi olkahihnassa.
Tuntemattoman vilkkaus oli majurin tyyneyden räikeänä vastakohtana; hän liikuskeli MacNabbsin ympärillä, katseli tätä, teki silmillään kysymyksiä, kun taas majuri ei ollut vähääkään utelias tietämään, mistä hän tuli, ja minne hän oli menossa, minkä vuoksi hän oli mukana Duncan-laivalla.
Nähdessään yrityksensä raukeavan majurin välinpitämättömyyteen, tuo arvoituksellinen henkilö tarttui kaukoputkeensa, joka pisimmillään oli reilun metrin mittainen, ja seisten liikkumatta kuin valtatien kilometripylväs, vaikka sääret hajallaan, hän suuntasi kojeensa kohtaan, jossa taivas ja meri yhtyivät; viisi minuuttia sitä tutkittuaan hän laski kaukoputkensa, käänsi sen pään kantta vasten ja nojasi siihen ikään kuin se olisi ollut keppi; mutta silloinpa kiikarin putket solahtivat sisäkkäin, ja uusi matkustaja, jolta täten äkkiä katosi tukipiste, oli vähällä suistua kumoon isonmaston juurelle.
Jokainen muu olisi ainakin hymyillyt majurin asemassa. Majuri ei edes räpäyttänyt silmiään. Silloin tuntematon teki päätöksensä.
— Muonamestari! hän huusi, ja tämän ainoankin sanan ääntäminen osoitti hänen olevan ulkomaalaisen.
Hän odotti. Ketään ei ilmestynyt.
— Muonamestari! hän toisti vielä kovemmalla äänellä.
Herra Olbinett sattui kulkemaan ohi matkallaan etukannen alla olevaan keittiöön. Kuinka hän hämmästyikään kuullessaan tämän kookkaan henkilön, jota hän ei tuntenut, tuolla lailla kutsuvan!
— Mistä ihmeestä tuo tulee? — hän tuumi. — Joku lordi Glenarvanin ystävä? Mahdotonta!
Hän astui kuitenkin esiin ja lähestyi muukalaista.
— Oletteko te laivan muonamestari? tämä kysyi.
— Olen, herra, Olbinett vastasi, — mutta minulla ei ole kunnia tuntea…
— Minä olen matkustaja hytistä numero kuusi.
— Numero kuusi? muonamestari toisti.
— Niinpä niin. Mikä teidän nimenne on?
— Olbinett.
— No niin, Olbinett, ystäväni, jatkoi outo hytistä numero kuusi, — täytyy ajatella aamiaista, hyvinkin pian. Minä en ole syönyt puoleentoista vuorokauteen, tai paremmin sanoen, minä olen nukkunut puolitoista vuorokautta, mikä on anteeksiannettavaa miehelle, joka tulee oikopäätä Pariisista Glasgowiin. Mihin aikaan täällä syödään aamiaista?
— Kello yhdeksän, Olbinett vastasi konemaisesti.
Muukalainen aikoi katsoa kelloaan, mutta ei saanut sitä esiin pitkään aikaan, sillä hän löysi sen vasta yhdeksännestä taskustaan.
— Kas, hän sanoi, — kello ei ole vielä kahdeksaa. Tuokaa siis, Olbinett, minulle korppu ja lasi sherryä odottaessani, sillä minä olen nääntymässä nälkään.
Olbinett kuunteli käsittämättä; tuntematon puhuikin lakkaamatta ja siirtyi asiasta toiseen verrattoman vilkkaasti.
— Entä kapteeni! hän kysyi. — Eikö kapteeni ole vielä noussut! Ja ensimmäinen perämies? Mitä hän tekee? Nukkuuko hänkin vielä? Ilma on onneksi kaunis, tuuli suotuisa, ja laiva kulkee omin nokkinsa.
Samassa John Mangles ilmestyi perähytin portaille.
— Tuossa on kapteeni, Olbinett sanoi.
— Ah, mieluisaa, tuntematon huudahti, — kapteeni Burton, mieluisaa tutustua teihin!
John Mangles ällistyi pahanpäiväisesti kuullessaan itseään puhuteltavan kapteeni Burtoniksi ja nähdessään oudon miehen laivallaan.
Toinen jatkoi mitä luontevimmin:
— Sallikaa minun puristaa kättänne, hän sanoi. — Kun en tehnyt sitä toissailtana, se johtui siitä, että lähdön hetkellä ei sovi häiritä päällikköä. Mutta nyt, kapteeni, olen todella hyvilläni päästessäni puheisiin kanssanne.
Silmät suurina John Mangles katseli vuoroin Olbinettia, vuoroin tätä tulokasta.
— Nyt kun ollaan tuttavia, rakas kapteeni, outo mies sanoi, — olkaamme kuin vanhoja ystäviä. Jutellaan siis ja sanokaa, oletteko tyytyväinen Scotiaan?
— Mitä te Scotialla tarkoitatte? John Mangles kysyi vihdoin.
— Heh, tietenkin tätä Scotiaa, jossa nyt olemme. Tämä on hyvä laiva, ja minulle on kehuttu sen lujaa rakennetta samoin kuin päällikön, kunnon kapteeni Burtonin, henkisiä ominaisuuksia. Oletteko samannimisen, suuren Afrikan-tutkijan sukulaisia? Hän oli uljas mies. Saan siis onnitella!
— Hyvä herra, John Mangles lausui, — minä en ole ensinkään matkailija
Burtonin sukulaisia, enkä edes itse ole kapteeni Burton.
— Ah, päätteli tuntematon, — minä olen siis puheissa Scotian ensimmäisen perämiehen, herra Burdnessin, kanssa!
— Herra Burdnessinko? vastasi John Mangles, joka alkoi aavistaa asian oikean laidan. Mutta oliko hän tekemisissä hullun vai laivasta erehtyneen kanssa? Se askarrutti hänen mieltään, ja hän oli juuri aikeissa antaa ratkaisevan selityksen, kun lordi Glenarvan, hänen vaimonsa ja neiti Grant nousivat kannelle. Vieras huomasi heidät ja huudahti:
— Ah, matkustajia! Matkustajia! Mainiota. Pyydän, herra Burdness, teitä esittelemään minut…
Ja sitten hän astui esille moitteettoman kohteliaasti, odottamatta John
Manglesin esittelyä.
— Rouva, hän sanoi neiti Grantille; — neiti, hän sanoi lady Helenalle; — hyvä herra, hän lisäsi kääntyen lordi Glenarvanin puoleen.
— Lordi Glenarvan, John Mangles ilmoitti.
— Mylord, jatkoi silloin tuntematon, — pyydän anteeksi, että itse esittelen itseni; mutta merellähän on lupa hiukan hellittää ankaria seurustelusääntöjä; toivoakseni teemme pian tuttavuutta, ja Scotian matka näiden naisten seurassa tuntuu meistä yhtä lyhyeltä kuin mieluisaltakin.
Lady Helena ja neiti Grant eivät olleet keksineet sanaakaan vastatakseen. He eivät ymmärtäneet mitään tämän kuokkavieraan ilmestymisestä Duncanin kannelle.
— Arvoisa herra, lausui nyt lordi Glenarvan, — kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Minä olen Jacques-Eliacin-Francois-Marie Paganel, Pariisin Maantieteellisen seuran sihteeri, Berliinin, Bombayn, Darmstadtin, Leipzigin, Lontoon, Pietarin, Wienin, New Yorkin seurojen kirjeenvaihtajajäsen, Itä-Intian kuninkaallisen maan- ja kansatieteellisen seuran kunniajäsen, joka vietettyään kaksikymmentä vuotta elämästään tutkimassa maantiedettä työhuoneessaan on päättänyt jatkaa tutkimuksiaan luonnossa ja on nyt matkalla Intiaan liittääkseen siellä yhteen suurten löytöretkeilijöiden töiden tulokset.