DUNCANIN LÄHTÖ.
On jo mainittu, että lady Helena oli luja ja jalo nainen. Juuri esitetty ehdotus oli siitä kiistämätön todistus. Lordi Glenarvan oli täydellä syyllä ylpeä tästä jalosta vaimosta, joka kykeni ymmärtämään ja seuraamaan häntä. Ajatus lähteä kapteeni Grantin avuksi oli jo herännyt hänen omassa mielessään, kun hänen anomuksensa Lontoossa hylättiin; ettei hän ollut sitä lausunut ennen lady Helenaa, johtui siitä, ettei hän voinut mukautua ajatukseen olla vaimostaan erossa. Mutta kun lady Helena tahtoi lähteä mukaan itsekin, haihtui epäröinti. Linnan palvelijat olivat tervehtineet tätä ehdotusta eläköön-huudoilla; olihan nyt puhe veljien pelastamisesta, skotlantilaisten niin kuin hekin, ja lordi Glenarvan yhtyi sydämestään Lussin emännän kunniaksi kaikuviin huutoihin.
Kun kerran lähtö oli päätetty, ei saanut hukata hetkeäkään. Samana päivänä lähetti lordi Glenarvan John Manglesille käskyn viedä Duncanin Glasgowiin ja ryhtyä kaikkiin varustuksiin Etelän merille lähtöä varten, josta saattoi kehittyä matka maapallon ympäri. Muuten lady Helena ei ollut ehdotusta tehdessään liioitellut Duncanin ominaisuuksia; alus oli rakennettu erinomaisen tukevaksi ja nopeakulkuiseksi ja saattoi huoleti yrittää pitkääkin purjehdusta.
Se oli malliltaan mitä kaunein huvipursi; sen kantavuus oli kaksisataakymmenen tonnia, ja ensimmäiset uuteen maailmaan kulkeneet laivat, Kolumbuksen, Vespuccin, Magalhãesin, olivat paljon pienempiä.[2]
Duncanilla oli kaksi mastoa: kokkamasto, jossa oli keulapurje, kahvelipurje, märssy- ja prammipurje, ja perämasto, johon kiinnitettiin mesaani- ja latvapurje; lisäksi etupurje, halkaisija, ajopurje ja haruspurjeet. Sillä oli siis runsaasti kangaspintaa, ja se saattoi käyttää tuulta hyväkseen kuin nopea amerikkalainen laiva, mutta ennen kaikkea se luotti sisukseensa asennettuun konevoimaan. Sen höyrykoneella oli sadankuudenkymmenen hevosvoiman teho; se oli rakennettu uuden järjestelmän mukaan, niin että sillä oli myös tulistuskojeet, jotka antoivat höyrylle suuremman paineen; tämä korkean paineen kone käytti kahta potkuria. Täydellä höyryllä saattoi Duncan saavuttaa suuremman nopeuden kuin siihen saakka yksikään toinen alus. Clyde-vuonossa tehdyissä kokeissa se olikin patenttilogin[3] mukaan kulkenut seitsemäntoista solmua[4] tunnissa. Niinpä se hyvinkin saattoi sellaisenaan lähteä matkalle maapallon ympäri. John Manglesin tarvitsi pitää huolta vain ruumien varusteluista.
Hänen ensimmäisenä huolenaan oli ruumien laajentaminen, jotta niihin mahtuisi mahdollisimman paljon hiiliä, sillä matkan varrella on vaikea täydentää polttoainevarastoa. Samaa varokeinoa oli käytettävä myös ruokasäiliöiden suhteen, ja John Mangles teetti ne niin avariksi, että voi ottaa mukaan elintarpeita kahdeksi vuodeksi; rahaa häneltä ei puuttunut, olipa hänellä sitä riittävästi ostaakseen navalla varustetun kanuunan, joka sijoitettiin aivan keulapakkaan; eihän tiedetty, mitä voisi tapahtua, ja aina on hyvä kyetä ampumaan kahdeksannaulainen kuula neljän meripeninkulman päähän.
Täytyy sanoa, että John Mangles ymmärsi asiansa; vaikka hän oli vain huvialuksen päällikkö, hän oli Glasgowin taitavimpia laivureita. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, hänen piirteensä olivat hieman karkeat, mutta ilmaisivat rohkeutta ja hyvyyttä. Hän oli syntynyt Malcolmin linnan alueella, ja Glenarvanin perhe oli kasvattanut hänet ja kouluttanut hänestä etevän merimiehen. John Mangles oli pitkillä merimatkoillaan usein osoittanut taitavuutta, tarmoa ja kylmäverisyyttä. Kun lordi Glenarvan tarjosi hänelle Duncanin päällikkyyttä, hän suostui siihen ilomielin, sillä hän rakasti Malcolmin linnan herraa kuin veljeään, ja etsi, tähän saakka tosin vielä sitä löytämättä, tilaisuutta uhrautuakseen hänen hyväkseen.
Ensimmäinen perämies, Tom Austin, oli vanha, täyttä luottamusta ansaitseva merimies; kaksikymmentäviisi miestä, kapteeni ja ensimmäinen perämies niihin luettuna, oli Duncanin miehistönä; kaikki kuuluivat Dumbartonin kreivikuntaan; kaikki olivat kokeneita matruuseja ja perheen alustalaisten poikia ja muodostivat laivalla todellisen kunnon miesten heimokunnan eli skotlantilaisen klaanin, jolta ei puuttunut edes tavanomaista säkkipillinpuhaltajaa. Lordi Glenarvanilla oli heissä joukko hyviä alamaisia, tyytyväisiä ammattiinsa, uskollisia, rohkeita, taitavia niin aseiden käyttelyssä kuin purjehdukseen kuuluvissa toimissa ja valmiita seuraamaan häntä vaarallisimmillekin retkille: Kun Duncanin miehistö sai kuulla, minne matka suuntautui, ei se voinut hillitä ilon liikutustaan, ja Dumbartonin kalliot toistelivat heidän innokkaiden hurraa-huutojensa kaikua.
Laivaansa lastatessaan ja muonittaessaan John Mangles ei unohtanut varustaa lordi ja lady Glenarvanin hyttejä pitkää matkaa varten. Samoin oli hänen varustettava hytit kapteeni Grantin lapsille, sillä lady Helena ei ollut voinut kieltää Maryltä lupaa seurata Duncanin mukana.
Mitä pikku Robertiin tulee, hän olisi ennemmin piiloutunut aluksen ruumaan kuin jäänyt pois laivasta. Jos hänen olisi pitänyt palvella laivapoikana, kuten Nelsonin ja Franklinin, hän olisi tullut Duncaniin. Milläpä sellaista pikkumiestä olisi voinut vastustaa! Sitä ei yritettykään. Täytyipä suostua "kieltämään häneltä" matkustajan ominaisuus, sillä hän tosiaan tahtoi palvella laivapoikana, alokkaana tai matruusina. John Mangles sai toimekseen opettaa hänelle merimiehen ammattia.
— Hyvä, Robert sanoi, — eikä tarvitse säästää pamppua, ellen tee mitä käsketään.
— Siitä saat olla varmakin, poikani, vastasi Glenarvan vakavan näköisenä ja lisäämättä, että 'yhdeksänhäntäisen kissan' käyttö oli kielletty ja muuten aivan tarpeetontakin Duncan-laivalla.
Matkustajaluettelon täydennykseksi riittää majuri MacNabbsin mainitseminen. Majuri oli viidenkymmenen ikäinen, tyynen ja säännöllisen näköinen mies, joka meni minne hänen käskettiin mennä, erinomainen ja eheä luonne, vaatimaton, hiljainen, rauhallinen ja lempeä; aina yhtä mieltä vaikka mistä ja vaikka kenen kanssa; ei siis kinastellut mistään tai riidellyt tai tulistunut; sama oli hänellä askel, astuipa hän ylös makuuhuoneensa portaita tai rikkiammutun vallin rinnettä: häntä ei järkyttänyt mikään maailmassa, eikä hän olisi väistynyt milloinkaan, ei edes kanuunankuulan vuoksi, ja epäilemättä hän ehtisi kuollakin, ennen kuin olisi saanut aihetta vimmastua. Tällä miehellä oli mitä suurimmassa määrässä ei ainoastaan tavallista taistelukenttien rohkeutta, sitä ruumiillista urheutta, joka riippuu yksinomaan lihasten tarmosta, vaan vielä enemmän siveellistä rohkeutta, siis mielen lujuutta. Viaksi saattoi hänessä korkeintaan lukea sen, että hän oli ehdottomasti skotlantilainen kiireestä kantapäähän, puhdasverinen kaledonialainen, maansa vanhojen tapojen itsepintainen noudattaja. Niinpä hän ei milloinkaan tahtonut palvella Englantia, ja majurin-arvonsa hän oli ansainnut Ylämaan Mustan kaartin 42:nnessa rykmentissä, jonka komppanioissa oli yksinomaan skotlantilaisia aatelismiehiä. Glenarvanien serkkuna MacNabbs asui Malcolmin linnassa ja majurina hän katsoi luonnolliseksi, että hänen oli lähdettävä Duncanin matkaan.
Tällainen oli siis miehitys tällä aluksella, jonka odottamattomat seikat olivat kutsuneet suorittamaan yhtä nykyajan yllättävimpiä matkoja. Sen saavuttua Glasgowin höyrylaivalaiturille oli yleisön uteliaisuus kohdistunut yksinomaan siihen; suuri joukko väkeä saapui joka päivä sitä katsomaan; ei välitetty muuta kuin siitä, ei puhuttu muusta kuin siitä, sataman toisten kapteenien, muiden muassa kapteeni Burtonin, Duncanin vieressä ankkuroivan ja Kalkuttaan lähdössä olevan Scotia-nimisen muhkean höyrylaivan päällikön suureksi mielipahaksi.
Kokonsa puolesta saattoikin Scotia katsoa Duncanin mitättömäksi kärpässarjan laivaksi. Mutta kaikkien mielenkiinto keskittyi Glenarvanin huvipurteen ja suureni päivä päivältä.
Lähdön hetki olikin lähestymässä. John Mangles oli ollut taitava ja toimelias. Kuukausi Clyden lahdella tehdyn koematkansa jälkeen saattoi Duncan lähteä merelle lastattuna, muonitettuna ja kaikin puolin muuten varustettuna. Lähtö määrättiin elokuun 25. päiväksi, joten alus saattoi kevään alkupuolella saapua eteläisille leveysasteille.
Niin pian kuin lordi Glenarvanin aikomus oli tullut tunnetuksi, oli hän saanut kuulla useitakin huomautuksia matkan rasituksista ja vaaroista; mutta hän ei välittänyt niistä vähääkään, vaan varustautui lähtemään Malcolmin linnasta. Toisaalta monet hänen vilpittömät ihailijansakin moittivat häntä, kunnes yleinen mielipide asettui arkailematta skotlantilaisen lordin puolelle, ja kaikki sanomalehdet, lukuunottamatta hallituksen suoranaisia äänenkannattajia, yksimielisesti paheksuivat meriministeriön viranomaisten menettelyä tässä asiassa. Muuten lordi Glenarvania ei liikuttanut moite eikä kiitos: hän teki velvollisuutensa ja välitti vähät muusta.
Elokuun 24. päivänä lähtivät Glenarvan, lady Helena, majuri MacNabbs, Mary ja Robert Grant, herra Olbinett, laivan muonamestari, ja tämän puoliso, rouva Olbinett, lady Glenarvanin palvelijattarena, Malcolmin linnasta jätettyään liikuttavat jäähyväiset perheen palvelijoille. Muutamia tunteja myöhemmin he olivat sijoittuneet laivalle. Glasgowin väestö tervehti ihailevan myötätuntoisesti lady Helenaa, nuorta ja uljasta naista, joka luopui ylellisen elämän huolettomista huvituksista ja riensi auttamaan haaksirikkoisia.
Lordi Glenarvanin ja hänen vaimonsa osastona olivat Duncanin kaikki perähytit: kaksi makuusuojaa, salonki ja kaksi pukuhuonetta heitä itseään varten, sitten yhteinen seurustelusali ja sen ympärillä kuusi kajuuttaa, joista Mary ja Robert Grantin, herra ja rouva Olbinettin sekä majuri MacNabbsin hallussa oli yhteensä viisi. John Manglesin ja Tom Austinin kajuutat olivat taaempana, ja niihin päästiin laivan yläkannelta. Miehistö oli sijoitettu välikannelle ja oli hyvin mielissään siitä, sillä laivassa ei ollut muuta lastia kuin hiilet, elintarvikkeet ja aseet. John Manglesilta ei siis ollut puuttunut tilaa sisävarustuksille, ja hän oli käyttänyt sen taitavasti hyväkseen.
Duncanin oli määrä lähteä yöllä elokuun 25. päivää vasten kello kolme aamulla, laskuveden aikaan. Mutta sitä ennen sai Glasgowin väestö nähdä liikuttavan juhlatoimituksen. Kello kahdeksan illalla lähtivät lordi Glenarvan ja hänen vieraansa sekä laivan koko miehistö, lämmittäjistä kapteeniin saakka, kaikki, joiden oli määrä olla mukana tällä uhrautuvalla retkellä, laivalta St. Mungoon, Glasgowin vanhaan tuomiokirkkoon. Tämä vanha katolinen kirkko, joka oli säilynyt koskemattomana uskonpuhdistuksen jättämien raunioiden keskellä ja jota Walter Scott on niin verrattomasti kuvannut, sai nyt vastaanottaa valtavien holviensa alle Duncanin matkustajat ja miehistön. Suunnaton väkijoukko saattoi heitä. Siellä, kirkon suuressa laivassa, joka on täynnä hautoja kuin hautausmaa, rukoili kunnianarvoisa kirkkoherra Morton retkikunnalle taivaan siunausta ja kaitselmuksen suojelusta. Olipa rukousten aikana hetki, jolloin Mary Grantin ääni kaikui vanhassa kirkossa. Tyttö rukoili hyväntekijöidensä puolesta ja itki Jumalan edessä kiitollisuuden kauniita kyyneleitä. Sitten seurue poistui syvän liikutuksen vallitessa. Kello yksitoista olivat kaikki palanneet laivalle. John Mangles ja miehistö suorittivat viimeisiä lähtövalmisteluja.
Puoliyön aikana alkoi lämmitys; kapteeni antoi käskyn lisätä sitä yhtä mittaa, ja pian alkoivat mustat savupatsaat yhtyä yön usviin. Duncanin purjeet oli huolellisesti verhottu suojuskääreisiin, joiden oli määrä varjella niitä kivihiilensavulta, sillä tuuli puhalsi lounaasta eikä ollut edullinen purjeiden käytölle.
Kello kahden aikana alkoi Duncan puuskua höyrypannujen kuumetessa; höyry pihisi venttiileissä: vuorovesi oli alallaan; saattoi jo erottaa Clyden reitin reimarien ja kiviröykkiömerkkien välillä, ja hämäryys alkoi vähitellen väistyä nousevan päivänkoiton tieltä. Oli lähdön aika.
John Mangles lähetti sanan lordi Glenarvanille, joka kohta nousi kannelle.
Samalla alkoi laskuvesi tuntua; Duncan vihelteli voimakkaasti, hellitti köytensä, irrottautui ympärillä olevista laivoista, pani potkurit käyntiin ja lipui rannasta salmen reitille. John ei ollut ottanut luotsia; hän tunsi itse täydellisesti Clyden solat eikä kukaan olisi voinut ohjata paremmin. Laiva liikehti hänen viittaustensa mukaan: oikealla kädellään hän ohjasi konetta, vasemmalla peräsintä äänettömästi ja varmasti. Pian tekivät viimeiset tehtaat tilaa tuolla täällä rannan kukkuloilla kohoaville huviloille, ja kaupungin kohina vaimeni välimatkan kasvaessa.
Tunnin perästä sivuutti Duncan Dumbartonin kalliot, kahta tuntia myöhemmin se oli Clyden lahdella, kello kuusi aamulla se kiersi Cantyren majakan, laski ulos Pohjois-Kanavasta ja kynti aavaa valtamerta.