LADY GLENARVANIN EHDOTUS.
Tämän keskustelun aikana ei lady Helena ollut puhunut lordi Glenarvanin kirjeissä lausutusta pelosta, että meriministeriön viranomaiset voisivat olla kylmäkiskoisia hänen pyyntöään kohtaan. Ei myöskään lausuttu sanaakaan siitä, että kapteeni Grant luultavasti oli Etelä-Amerikan intiaanien vankina. Miksi surettaa lapsiparkoja turhanpäiten ja heikentää heissä juuri herännyttä toivoa? Sehän ei vaikuttanut asiaan vähääkään. Lady Helena oli siis ollut vaiti tästä seikasta ja vastattuaan kaikkiin neiti Grantin kysymyksiin kyseli vuorostaan hänen elämästään ja asemastaan tässä maailmassa, jossa hän näytti olevan veljensä ainoa huoltaja.
Siitä tuli liikuttava, koruton kertomus, joka vielä lisäsi lady Helenan myötätuntoa tyttöä kohtaan.
Mary ja Robert Grant olivat kapteenin ainoat lapset. Harry Grant oli menettänyt vaimonsa Robertin syntyessä, ja pitkien matkojen ajaksi hän jätti lapsensa erään hyvän, vanhan naisserkkunsa hoitoon. Kapteeni Grant oli karaistu merimies, ammattinsa hyvin tunteva, hyvä purjehtija ja samalla hyvä kauppamies, joten hän oli kuin luotu juuri kauppalaivuriksi. Hän asui Skotlannissa Dundeen kaupungissa, Perthin kreivikunnassa, ja oli syntyperäinen skotlantilainen. Hänen isänsä, Pyhän Katariinan kirkossa palveleva pappi, oli antanut hänelle erittäin hyvän kasvatuksen, ajatellen että se ei koskaan voi vahingoittaa ketään, ei edes pitkämatkaista kapteenia.
Ensimmäisillä merentakaisilla matkoilla, aluksi perämiehenä ja vihdoin laivanomistajana, onnistuivat hänen asiansa hyvin, ja muutamia vuosia Robertin syntymän jälkeen Harry oli jo saanut kootuksi joltisenkin omaisuuden.
Silloin tuli hänen mieleensä suuri aate, joka teki hänen nimensä tunnetuksi Skotlannissa. Kuten Glenarvanit ja muutamat Skotlannin alamaiden ylimyssuvut, oli hän sydämessään, vaikkei ulkonaisesti, irtautunut anastushaluisesta Englannista. Hänen maansa edut eivät hänen mielestään voineet olla samat kuin englantilaisten, ja voidakseen niitä omaperäisesti kehittää hän päätti perustaa laajan skotlantilaisen siirtokunnan johonkin valtamerentakaisista maanosista. Unelmoiko hän tulevaisuudessa sellaista riippumattomuutta, josta Yhdysvallat ovat antaneet esimerkin, ja jollaista Intia ja Australia eivät voi olla kerran saavuttamatta? Kenties. Kenties hän oli myös antanut salaisten toiveidensa kuultaa läpi. Niinpä on ymmärrettävää, että hallitus kieltäytyi avustamasta hänen siirtolasuunnitelmaansa, asettipa vielä kapteeni Grantin tielle vaikeuksia, jotka missä muussa maassa tahansa olisivat tehneet miehestä lopun. Mutta Harry ei antanut masentaa itseään; hän vetosi maanmiestensä isänmaallisuuteen, antoi omaisuutensa asiansa palvelukseen, rakensi laivan ja lähti valiomiehistön saattamana, uskottuaan lapsensa vanhan naisserkkunsa huostaan, tutkimaan Tyynen valtameren suuria saaria. Tämä tapahtui vuonna 1861. Vuoden ajan, aina toukokuuhun 1862, hänestä tuli tietoja; mutta hänen lähdettyään Callaosta, kesäkuussa, ei kukaan enää kuullut puhuttavan Britanniasta, ja Shipping Gazette pysyi vaiti kapteenia kohtalosta.
Tähän aikaan kuoli Harry Grantin vanha naisserkku, ja molemmat lapset jäivät yksin maailmaan.
Mary Grant oli silloin nelitoistavuotias; hänen uljas mielensä ei masentunut tästäkään tilanteesta, ja hän omisti kaikki voimansa huolenpitoon veljestään, joka vielä oli lapsi. Robertia piti kasvattaa, opettaa. Säästäväisyyden, käytännöllisyyden ja terävän älynsä avulla, tehden työtä yötä päivää, antautuen kokonaan veljelleen, itse kieltäytyen kaikesta, sisko suoriutui hyvin veljensä kasvatuksesta ja täytti rohkeasti äidilliset velvollisuutensa. Näin elivät molemmat lapset Dundeessa ylväästi omaksutun ja uljaasti kestetyn köyhyyden liikuttavassa tilassa. Mary ei ajatellut muuta kuin veljeään ja haaveili hänelle jotakin onnellista tulevaisuutta. Hän piti Britanniaa iäksi kadotettuna ja isäänsä ilmeisesti kuolleena. Niinpä on tarpeetonta kuvata hänen liikutustaan, kun Times-lehden ilmoitus, jonka hän sattumalta tuli nähneeksi, äkkiä tempaisi hänet irti toivottomuudesta.
Tässä ei ollut mitään epäröimistä; hänen päätöksensä oli heti valmis. Vaikkapa hänen pitäisi kuulla, että kapteeni Grantin ruumis oli löydetty jollakin autiolla rannalla murskaantuneen laivan jäännösten joukosta, niin sekin oli parempi kuin tämä alinomainen epäily, tämä epätietoisuuden ikuinen kidutus.
Hän kertoi asian veljelleen, ja samana päivänä lähtivät lapset rautateitse Perthiin ja saapuivat illalla Malcolmin linnaan, jossa Mary, niin kauan kestäneen murheen jälkeen, sai jälleen toivoa.
Tämä oli se surullinen tarina, jonka Mary Grant kertoi lady Glenarvanille koruttomasti ja ajattelemattakaan, että hän kaikessa tässä, näinä koettelemusten pitkinä vuosina, oli käyttäytynyt sankarillisesti; mutta lady Helena ajatteli sitä hänen puolestaan, ja monta kertaa, yrittämättäkään salata kyyneliään, hän puristi povelleen kapteeni Grantin lapset.
Robert puolestaan näytti kuulevan tämän kertomuksen ensimmäistä kertaa; hän kuunteli siskoaan silmät suurina ja ymmärsi kaikki, mitä sisko oli tehnyt, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, ja vihdoin, voimatta pidättää sydämensä pohjasta lähtevää ääntä, hän huudahti sisartaan syleillen:
— Oi, äiti! Rakas äitini!
Tämän keskustelun aikana oli jo tullut myöhäinen ilta. Ajatellen molempien lasten väsymystä lady Helena ei tahtonut enempää pitkittää yhdessäoloa. Mary Grant ja Robert saatettiin huoneisiinsa ja he nukahtivat haaveillen paremmasta tulevaisuudesta. Heidän mentyään lähetti lady Helena kutsumaan majuria ja kertoi hänelle kaikki tämän illan tapahtumat.
— Se on hyvä tyttö, se Mary Grant, MacNabbs sanoi kuultuaan serkkunsa kertomuksen.
— Suokoon taivas, että mieheni onnistuisi yrityksessään, lady Helena vastasi, — sillä muuten näiden kahden lapsen asema olisi kauhea!
— Hän onnistuu, MacNabbs vakuutti, — taikka sitten on meriministeriön viranomaisten sydän kiveä kovempi.
Huolimatta tästä majurin vakuutuksesta valvoi lady Helena yön kovin huolestuneena eikä voinut saada hetkeksikään unta.
Mary Grant ja hänen veljensä olivat nousseet päivän koittaessa ja kävelivät aamulla linnan suuressa pihassa, kun alkoi kuulua vaunujen rätinää. Lordi Glenarvan palasi Malcolmin linnaan hevosten juostessa vinhaa vauhtia. Melkein samassa ilmestyi lady Helena majurin saattamana pihalle ja riensi miestään vastaan. Tämä näytti alakuloiselta, pettyneeltä, suuttuneelta. Hän syleili vaimoaan, mutta ei puhunut mitään.
— No, Edward, Edward, mitä kuuluu? lady Helena huudahti.
— Mitäkö kuuluu, rakas Helena, lordi Glenarvan vastasi, — niillä ihmisillä ei ole sydäntä!
— Eivätkö he ole suostuneet…?
— Eivät, he eivät anna pyytämääni laivaa! He puhuivat Franklinin etsimiseen turhaan kulutetuista miljoonista! Selittivät, että kirje on muka hämärä, mahdoton ymmärtää! Sanoivat, että noiden onnettomien haaksirikko oli tapahtunut jo kaksi vuotta sitten, joten muka tuskin enää oli mahdollista löytää heitä! Ja huomauttivat, että kun he kerran ovat intiaanien vankeina, heidät on tietenkin kuljetettu sisämaahan, eikä voi ruveta samoamaan koko Patagonian halki kolmen miehen — kolmen skotlantilaisen! — vuoksi, että etsintä olisi turhaa ja vaarallista ja vaatisi useampia ihmishenkiä kuin oli pelastettava! Sanalla sanoen, esittivät kaikkia niitä tekosyitä, joita ihmisillä on varalla, kun eivät tahdo auttaa. He viittasivat kapteenin siirtolahankkeisiin, ja onneton Grant on hukassa!
— Isäni, isä-parka! Mary Grant huudahti tarttuen lordi Glenarvanin polviin.
— Teidänkö isänne! Mitä, neiti … tämä sanoi hämmästyneenä nähdessään nuoren tytön jalkojensa juuressa.
— Niin, Edward, neiti Mary ja hänen veljensä, lady Helena vastasi, — kapteeni Grantin molemmat lapset, jotka meriministeriö juuri on tuominnut orvoiksi!
— Voi, neiti, lordi Glenarvan lausui, nostaen tytön pystyyn, — jos olisin tiennyt teidän olevan täällä…
Hän ei hennonut sanoa enempää! Pihalla vallitsi tuskallinen, nyyhkytysten keskeyttämä hiljaisuus. Ei kukaan puhunut mitään, ei lordi Glenarvan, ei lady Helena, ei majuri eivätkä isäntäväkensä ympärillä äänettöminä seisovat linnan palvelijat. Mutta tällä käytöksellään kaikki nämä skotlantilaiset ilmaisivat vastalauseensa Englannin hallituksen menettelystä.
Hetken kuluttua majuri kääntyi lordi Glenarvanin puoleen ja sanoi hänelle:
— Eikö teillä siis ole enää mitään toivoa?
— Ei mitään.
— Onhan, nuori Robert huudahti, — minä menen tapaamaan niitä herroja, ja sittenpä on…
Robert ei päättänyt uhkaustaan, sillä hänen sisarensa keskeytti hänet; mutta pojan puristettu nyrkki ei ennustanut hyvää.
— Ei, Robert, Mary Grant sanoi. — Ei! Kiittäkäämme näitä uljaita ylimyksiä siitä, mitä he ovat meidän vuoksemme tehneet: olkaamme heille ikuisesti kiitollisia ja lähtekäämme!
— Mary! lady Helena huudahti.
— Neiti, minne aiotte mennä? lordi Glenarvan sanoi.
— Minä menen heittäytymään kuningattaren jalkojen juureen, tyttö vastasi, — ja saamme nähdä, onko hän kuuro kahden isänsä henkeä pyytävän lapsen rukouksille.
Lordi Glenarvan pudisti päätään, ei siksi, että hän olisi epäillyt hänen armollisen majesteettinsa sydäntä, vaan koska hän tiesi, ettei Mary Grantin onnistuisi päästä hänen luokseen. Anomusten tekijät pääsevät perin harvoin valtaistuimen juurelle saakka, ja tuntuu melkein kuin kuninkaallisten palatsien portille olisi kirjoitettu kuten englantilaisilla on tapana kirjoittaa laivojensa komentosillan seinämään:
— Matkustajia pyydetään olemaan puhuttelematta ruorimiestä.
Lady Helena oli ymmärtänyt puolisonsa ajatuksen; hän tiesi, että tytön yritys olisi turha; hän näki toivottomuuden uhkaavan noita kahta lasta. Silloin hän sai suuren ja jalomielisen ajatuksen.
— Mary Grant, hän huudahti, — odottakaa, lapseni, ja kuulkaa, mitä sanon!
Neitonen oli tarttunut veljensä käteen ja valmistautunut lähtemään. Hän pysähtyi.
Silloin lady Helena kääntyi miehensä puoleen, katse nöyränä, mutta ääni varmana ja kasvoissa tunteikas ilme:
— Edward, kirjoittaessaan sen kirjeen ja heittäessään sen mereen kapteeni Grant uskoi kohtalonsa Jumalan itsensä haltuun. Jumala on sen antanut meidän käteemme, meidän! Epäilemättä Hän on siten tahtonut antaa haaksirikkoisten pelastamisen meidän tehtäväksemme.
— Mitä tarkoitat, Helena? lordi Glenarvan kysyi.
Kaikki olivat aivan hiljaa.
— Minä tarkoitan, lady Helena jatkoi, — että meidän on pidettävä itsemme onnellisina voidessamme aloittaa avioelämämme hyvällä työllä. Rakas Edward, minua huvittaaksesi sinä esität huvimatkaa. Mutta mikä huvi on todellisempaa, hyödyllisempää kuin kovaonnisten pelastaminen, jotka heidän maansa jättää oman onnensa nojaan?
— Helena! lordi Glenarvan huudahti.
— Ah, sinä ymmärrät, Edward! Duncan on uljas ja hyvä laiva! Se pystyy uhmaamaan Etelän meriä. Se voi tehdä matkan maailman ympäri. Ja se tekee sen, jos tarvitaan! Lähtekäämme, Edward! Lähtekäämme etsimään kapteeni Grantia!
Nämä rohkeat sanat kuullessaan lordi Glenarvan ojensi käsivartensa nuorta vaimoaan kohti, hymyili ja syleili häntä, Maryn ja Robertin suudellessa hänen käsiään. Ja nähdessään tämän liikuttavan kohtauksen kohottivat linnan palvelijat innostuksesta haltioituneina ja sydämestään kiitollisina huudon:
— Eläköön Lussin valtiatar! Eläköön! Eläköön lordi ja lady Glenarvan!