MALCOLMIN LINNA.
Malcolmin linna, Ylämaiden runollisimpia, sijaitsee lähellä Lussin kylää, jonka kaunista laaksoa se hallitsee. Lomond-järven leppoisat laineet huuhtovat sen muurien graniittia. Ylimuistoisesta ajasta se oli kuulunut Glenarvanin suvulle, joka Rob Royn ja Fergus MacGregorin maassa piti yllä Walter Scottin muinaisten sankarien vieraanvaraisia tapoja. Skotlannissa tapahtuneen yhteiskunnallisen mullistuksen aikana joutui maantielle suuri joukko alustalaisia, jotka eivät voineet maksaa tilusten isännille raskaita veroja. Monet kuolivat nälkään; toiset rupesivat kalastajiksi; kolmannet muuttivat maasta. Se oli kauttaaltaan toivotonta aikaa. Ainoastaan Glenarvanit uskoivat uskollisuuden voivan yhdistää ylhäisiä ja alhaisia ja pysyivät uskollisina alustalaisilleen. Ei ainoankaan tarvinnut lähteä syntymämajastaan; ei kenenkään jättää maata, jossa hänen esi-isänsä lepäsivät; kaikki jäivät entisten isäntiensä alueelle. Nytkin vielä, tänä vieraantumisen ja hajaantumisen aikana, oli Glenarvaneilla Malcolmin linnassa niin kuin Duncan-laivallakin ainoastaan skotlantilaisia; kaikki polveutuivat MacGregorien, MacFarlanien, MacNabbsien, MacNaughtonien alustalaisista, — olivat Stirlingin ja Dumbartonin kreivikuntien lapsia: kunnon väkeä, henkeen ja vereen uskollista isännälleen, vieläpä muutamat heistä puhuivatkin vanhan Kaledonian gaelilaismurretta.
Lordi Glenarvanilla oli suunnaton omaisuus; hän käytti sitä laajaan avuliaisuuteen; hänen hyvyytensä oli vielä hänen anteliaisuuttaankin suurempi, sillä se oli määrätön, kun taas avustuksilla täytyi pakostakin olla jokin raja. Lussin herra, Malcolmin linnanisäntä, edusti kreivikuntaansa parlamentin ylähuoneessa. Mutta kun hänen mielipiteensä muka olivat jakobiinilaisia, — kun hänellä ei ollut halua mielistellä Hannoverin kuningashuonetta, — eivät Englannin valtiomiehet häntä kovinkaan suosineet, pääasiassa kuitenkin siitä syystä, että hän piti kiinni esi-isiensä perimyksistä ja vastusti tarmokkaasti "eteläisten" poliittista sekaantumista Skotlannin asioihin.
Lordi Edward Glenarvan ei kuitenkaan ollut takapajulle jäänyt mies, ei ahdasmielinen eikä älyltään heikko; mutta pitäessään kreivikuntansa ovia leveältä avoinna edistykselle hän pysyi skotlantilaisena mieleltään, ja Skotlannin kunnian puolesta hän meni nopeilla veneillään kamppailemaan Thamesin kuninkaallisen purjehduskerhon kilpailuissa.
Edward Glenarvan oli kolmenkymmenenkahden ikäinen; hän oli kookasvartaloinen mies, kasvonpiirteiltään hiukan ankara, mutta hänen katseessaan oli rajatonta lempeyttä, ja hänen koko olemuksensa oli ylämaalaisen runouden läpitunkema. Tiedettiin, että hän oli urhea hurjuuteen saakka, yritteliäs, ritarillinen, kuin konsaan 19. vuosisadan Fergus. Hän oli ollut naimisissa vasta kolmisen kuukautta; hänen puolisonsa oli miss Helena Tuffnel, suuren tutkimusretkeilijän William Tuffnelin tytär, miehen, joka oli maantieteen ja löytöretki-innostuksen monia uhreja.
Miss Helena ei ollut ylhäistä sukua, mutta hän oli skotlantilainen, ja se vastasi lordi Glenarvanin mielestä mitä aateluutta tahansa; tästä nuoresta, viehättävästä, rohkeasta, uskollisesta neidosta oli Lussin herra tehnyt elämänsä kumppanin. Lordi tapasi hänet ensimmäisen kerran yksinäisenä, orpona, melkein varattomana hänen isänsä talossa Kilpatrickissa, ja oivalsi, että tuosta tytöstä tulisi erinomainen vaimo. Miss Helena oli kaksikymmentäkaksi täyttänyt, valkoverinen, silmät siniset niin kuin Skotlannin järvet keväisenä aamuna. Hänen rakkautensa oli hänen suurta kiitollisuuttaankin suurempi. Neito rakasti häntä aivan kuin olisi hän itse ollut rikas perijätär ja lordi köyhäksi jäänyt orpo. Ja alustalaiset ja palvelijat olisivat antaneet henkensä rouvan puolesta, josta puhuessaan he käyttivät nimitystä: Lussin hyvä valtiatar.
Lordi Glenarvan ja lady Helena elivät onnellisina Malcolmin linnassa, keskellä Ylämaiden uhkeata ja villiä luontoa, kävelivät kastanja- ja sykomoripuiden reunustamia varjoisia kujia järven rannalla, missä entisajan sotalaulut vielä kaikuivat raivaamattomien rotkojen pohjilta, — missä Skotlannin historia on ikivanhoihin raunioihin uurrettuna. Milloin eksyivät he koivu- tai lehtikuusimetsiin, kellastuneen kanervikon aavan aukion keskelle; milloin taas kiipesivät Ben Lomondin äkkijyrkille kukkuloille, tai ratsastivat halki autioiden rotkojen, tutkien, ymmärtäen, ihmetellen tätä runollista seutua, jota vieläkin sanotaan "Rob Royn maaksi", ja niitä mainioita maisemia, joita Walter Scott on niin ihanasti ylistänyt. Illalla, yön yllättäessä, kun "MacFarlanen lyhty" syttyi taivaalla, he lähtivät harhailemaan pitkin Malcolmin linnan ympäri kiertävää vanhaa puolustusmuuria, jossa vielä näkyi ampuma-aukkoja, ja siellä, ajatuksiinsa unohtuneina ja kuin yksin maailmassa, jollakin kivellä, luonnon hiljaisuuden keskellä, kalvaan kuun katseen alla istuen, yön alkaessa asettua vähitellen hämärtyvien vuorten kukkuloille, he viipyivät antautuneina siihen kirkkaaseen hurmioon ja sisäiseen ihastukseen, jonka salaisuuden tuntevat maan päällä vain rakastavaiset sydämet.
Näin kuluivat heidän avioliittonsa ensimmäiset kuukaudet. Mutta lordi Glenarvan ei unohtanut, että hänen vaimonsa oli suuren löytöretkeilijän tytär. Hän ajatteli, että lady Helenalla varmaankin oli sama kaipuu kuin hänen isänsä sydämessä, eikä hän siinä erehtynytkään. Rakennettiin Duncan; sen oli määrä kuljettaa lordi ja lady Glenarvan maailman kauneimpiin maihin, Välimeren aalloille, aina Aigeian meren saarille saakka. Ajateltakoon lady Helenan iloa, kun hänen puolisonsa määräsi Duncanin hänen käytettäväkseen! Tuskin onkaan suurempaa onnea kuin se, että saa viedä rakastettunsa näille viehättäville Kreikan vesille ja viettää kuherruskuukautensa itämaiden ihastuttavilla rannoilla?
Tällä erää oli lordi Glenarvan lähtenyt Lontooseen. Koskihan asia onnettomien haaksirikkoisten pelastamista ja siksi lady Helena olikin tämän ohimenevän eron aikana oikeastaan vain maltiton eikä suruissaan; seuraavana päivänä hänen puolisonsa sähkösanoma antoi toiveita pikaisesta paluusta; illalla saapunut kirje pyysi pidennystä; siitä kävi ilmi, että lordi Glenarvan oli kohdannut jonkun verran vaikeuksia; sitä seuraavana päivänä saapui uusi kirje, jossa lordi ei enää salannut tyytymättömyyttään meriministeriöön.
Silloin lady Helena alkoi käydä levottomaksi. Kun hän illalla oli yksin huoneessaan, linnan hovimestari, herra Halbert, saapui kysymään suostuisiko hän ottamaan vastaan nuoren tytön ja nuoren pojan, jotka pyysivät päästä lordi Glenarvanin puheille.
— Ovatko ne paikkakunnan lapsia? lady Helena kysyi.
— Eivät, rouva, hovimestari vastasi, — sillä minä en tunne heitä. He ovat tulleet rautatiellä Ballochiin ja Ballochista Lussiin jalkaisin.
— Pyytäkää heitä astumaan sisään, Halbert, lady Glenarvan sanoi.
Hovimestari poistui. Hetken kuluttua olivat nuori tyttö ja poika lady Helenan huoneessa. He olivat sisar ja veli. Heidän yhdennäköisyytensä vuoksi siitä ei voinut olla epäilystäkään. Sisar oli kuudentoista. Hänen sirot, hiukan rasittuneet kasvonsa, hänen silmänsä, jotka varmaan olivat usein itkeneet, hänen alistunut, mutta samalla rohkea ilmeensä, hänen köyhä, mutta siisti pukunsa puhuivat hänen puolestaan. Hän piti kädestä kaksitoistavuotiasta päättävän näköistä poikaa, joka näytti ottavan sisarensa suojeltavakseen. Tosiaan, olisi kuka tahansa loukannut nuorta tyttöä, hän olisi joutunut tekemisiin tämän pikkumiehen kanssa! Sisar oli hiukan ujo jouduttuaan lady Helenan eteen. Tämä ehätti panemaan puheen alkuun.
— Te haluatte puhutella minua? hän lausui rohkaisten nuorta tyttöä katseellaan.
— Emme teitä, nuori poika vastasi päättävällä äänellä, — vaan lordi
Glenarvania itseään.
— Antakaa hänelle anteeksi, rouva, sanoi sisko silloin veljeensä katsahtaen.
— Lordi Glenarvan ei ole linnassa, lady Helena vastasi; — mutta minä olen hänen vaimonsa, ja jos voin edustaa häntä teidän asiassanne…
— Oletteko te lady Glenarvan? nuori tyttö sanoi.
— Olen, neiti.
— Senkö Malcolmin linnan lordi Glenarvanin puoliso, joka on julkaissut lehdessä Britannian haaksirikkoa koskevan ilmoituksen?
— Niin, niin, lady Helena vakuutti innokkaasti. — Entä te…?
— Minä olen neiti Grant, rouva, ja tämä on minun veljeni.
— Neiti Grant! Neiti Grant! lady Helena huudahti, veti nuoren tytön luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli pikku poikaa poskille.
— Rouva, nuori tyttö kysyi, — mitä te tiedätte isäni haaksirikosta? Onko hän elossa? Saammeko enää milloinkaan nähdä häntä? Sanokaa, rukoilen sitä teiltä!
— Rakas lapsi, lady Helena lausui. — Jumala varjelkoon minua vastaamasta teille kevytmielisesti tällaisessa tapauksessa; minä en tahtoisi antaa teille toiveita, jotka ehkä tuottaisivat pettymystä…
— Puhukaa, rouva, puhukaa! Minä olen vahva, kestän tuskaa ja voin kuulla mitä tahansa.
— Rakas lapseni, lady Helena vastasi, — toive on hyvin heikko; mutta kaikkivoivan Jumalan avulla on mahdollista, että te kerran saatte jälleen nähdä isänne.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! huudahti neiti Grant, joka ei voinut pidättää kyyneleitään, kun taas Robert suuteli lady Glenarvanin käsiä.
Tämän haikean ilon ensi puuskan tyynnyttyä ryhtyi neiti Grant tekemään lukemattomia kysymyksiä; lady Helena kertoi hänelle pullossa olleiden paperilappujen löytymisestä, että Britannia oli haaksirikkoutunut Patagonian rannikolla, että haaksirikon jälkeen kapteeni ja kaksi matruusia, ainoat eloonjääneet, nähtävästi olivat päässeet mannermaalle, ja vihdoin, että he pyysivät ihmisiltä apua tässä kolmella kielellä kirjoitetussa ja meren aaltojen haltuun uskotussa kirjeessään.
Kertomuksen kuluessa ahmi Robert Grant silmillään lady Helenaa; hänen elämänsä riippui tämän selvityksestä; lapsen mielikuvitus loihti esiin kauheat tapahtumat, joiden uhrina hänen isänsä oli täytynyt olla; hän näki isänsä Britannian kannella, seurasi tätä aaltojen helmassa, kapusi tämän kanssa rannan kallioille ja ryömi huohottaen hiekalle pois aaltojen ulottuvilta. Monta kertaa lady Helenan kertomuksen kestäessä hän mutisi jotakin.
— Oi, isä, isä-parka! hän huudahti painaen sydäntään.
Neiti Grant taas kuunteli kädet ristissä eikä lausunut sanaakaan ennen kuin kertomuksen päätyttyä, jolloin hän sanoi: — Oi, rouva, se kirje, se kirje!
— Minulla ei ole sitä enää, rakas lapseni, lady Helena vastasi.
— Eikö teillä ole sitä enää?
— Ei; juuri teidän isänne edun vuoksi on lordi Glenarvanin pitänyt viedä se Lontooseen; mutta minä olen kertonut teille kaikki, mitä se sisälsi, sanasta sanaan, ja kuinka meidän onnistui saada selville sen pääsisältö, kun melkein tyyten hävinneiden sanankatkelmien joukossa muutamia sanoja kuitenkin oli jäänyt ehjiksi; mutta onnettomuudeksi ei ole pituusastetta…
— Sitä ei tarvitakaan! poikanen huudahti.
— Niin, Robert-herra, Helena vastasi hymyillen, nähdessään hänet niin päättäväisenä. — Kuten näette, neiti Grant, te tunnette nyt kirjeen pienimmätkin yksityiskohdat yhtä hyvin kuin minäkin.
— Niin kai, rouva, tyttö vastasi, — mutta minä olisin tahtonut nähdä isäni käsialan.
— No niin, huomenna, kenties lordi Glenarvan palaa jo huomenna. Mieheni tahtoi ottaa tämän eittämättömän asiakirjan mukaansa näyttääkseen sitä meriministeriön viranomaisille ja saadakseen nämä heti lähettämään laivan etsimään kapteeni Grantia.
— Onko se mahdollista, rouva! nuori tyttö huudahti; — oletteko tehneet senkin meidän hyväksemme?
— Olemme, rakas neiti, ja minä odotan lordi Glenarvania joka hetki.
— Rouva, tyttö sanoi, äänessään syvää kiitollisuutta ja hurskasta intoa, — taivas siunatkoon lordi Glenarvania ja teitä!
— Rakas lapsi, lady Helena vastasi, — me emme ansaitse mitään kiitosta; jokainen muu olisi meidän asemassamme menetellyt samalla tavalla. Kunpa vain ne toiveet, joita teissä olen herättänyt, voisivat toteutua! Te jäätte nyt linnaan, kunnes lordi Glenarvan on palannut…
— Rouva, tyttö vastasi, — minä en tahtoisi käyttää väärin myötätuntoanne, jota osoitatte ventovieraille.
— Ventovierailleko, rakas lapsi? Ettehän te kumpikaan ole tuntemattomia tässä talossa, ja minä tahdon teidän saavuttuanne, että lordi Glenarvan ilmoittaa kapteeni Grantin lapsille, mitä aiotaan yrittää heidän isänsä pelastamiseksi.
Näin sydämellisesti tehtyä tarjousta ei käynyt hylkääminen. Niinpä sovittiin, että neiti Grant ja hänen veljensä odottaisivat Malcolmin linnassa lordi Glenarvanin paluuta.