JATKETAAN LINTUJEN ELÄMÄÄ.
Nämä odottamattomat sanat otettiin vastaan perin hämmästyneinä. Mitä maantieteilijä tahtoi sanoa? Oliko hän menettänyt järkensä? Hän puhui kuitenkin niin vakuuttavasti, että kaikkein katseet kääntyivät Glenarvaniin. Tämä Paganelin väite oli suoranainen vastaus hänen esittämäänsä kysymykseen. Mutta Glenarvan tyytyi tekemään kieltävän eleen, joka ei puoltanut tiedemiestä.
Mutta Paganel hillitsi mielensä ja alkoi puhua.
— Niin, hän sanoi vakaumuksellisella äänellä, — me olemme erehtyneet etsiskelyssämme ja lukeneet asiakirjasta sellaista, mitä siinä ei ole!
— Selittäkää lähemmin, Paganel, majuri sanoi tyynesti.
— Se on hyvin yksinkertaista, majuri. Samoin kuin te olin minäkin erehtynyt, samoin kuin te olin minä väärän tulkinnan eksyttämä, kunnes hetki sitten, tuolta puun latvasta vastatessani kysymyksiinne ja pysähtyen sanaan Australia, salama välähti pääni läpi ja valaisi sen.
— Mitä? Glenarvan huudahti. — väitättekö te, että Harry Grant…?
— Minä väitän, Paganel vastasi, — että sana austral, joka on asiakirjassa, ei ole täydellinen sana, merkiten eteläistä, kuten me tähän sakka olemme uskoneet, vaan on osa sanasta Australie.
— Sepä olisi omituista, majuri sanoi.
— Omituista! Glenarvan toisti kohauttaen olkapäitään. — Se on yksinkertaisesti mahdotonta!
— Mahdotonta! Paganel sanoi. — Sitä sanaa me emme käytä Ranskassa.
— Kuinka? Glenarvan lisäsi mitä syvintä uskomattomuutta osoittavalla äänellä, — uskallatteko te, asiakirja kädessänne, väittää, että Britannian haaksirikko on tapahtunut Australian rannikolla?
— Minä olen siitä varma! Paganel vastasi.
— Totisesti, Paganel, Glenarvan sanoi, — tuo väite hämmästyttää minua suuresti Maantieteellisen seuran sihteerin suusta kuultuna.
— Mistä syystä? kysyi Paganel, jota oli osunut arkaan kohtaan.
— Siitä, että jos te oletatte sanan Australie, niin oletatte samalla, että Australiassa on intiaaneja, mitä tähän saakka ei ole koskaan kuultu.
Paganel ei laisinkaan hämmentynyt tästä huomautuksesta. Epäilemättä hän sitä odottikin; sillä hän hymyili.
— Rakas Glenarvan, hän sanoi, — älkää riemuitko etukäteen; minä lyön teidät lyttyyn, kuten Ranskassa sanotaan, eikä englantilaista ole vielä milloinkaan voitettu niin perinpohjaisesti. Se on kosto Crecyn ja Azincourtin tappioista!
— Minä en pyydä parempaa. Lyökää, Paganel!
— Kuulkaa siis. Asiakirjan tekstissä ei puhuta enempää intiaaneista kuin Patagoniastakaan! Sanantynkä indi … ei merkitse indiens — intiaaneja — vaan indigenes — alkuasukkaita. No, myönnättekö, että niitä on Australiassa?
Täytyy tunnustaa, että Glenarvan tällä hetkellä katsoi kiinteästi
Paganeliin.
— Hyvä, Paganel! majuri lausui.
— Hyväksyttekö minun tulkintani, rakas lordi?
— Hyväksyn, Glenarvan vastasi, — jos todistatte minulle, että sanantynkä gonie ei tarkoita patagonialaisten maata!
— Ei, varmasti ei! Paganel huudahti. — Siinä ei ole puhetta
Patagoniasta! Lukekaa se miten tahansa, paitsi niin!
— Mutta kuinka?
— Cosmogonie, theogonie, agonie — kosmogonia, teogonia, agonia, siis kuolinkamppailu…
— Kuolinkamppailu! majuri sanoi.
— Se on minusta yhdentekevä, Paganel vastasi, — sana on toisarvoinen. Minä en edes rupea harkitsemaan, mitä se voi merkitä. Pääasia on että austral merkitsee Australiaa, ja täytyi olla sokeasti piintynyt väärään tulkintaan, kun ei heti alussa huomattu näin ilmeistä selitystä. Jos minä olisin löytänyt tämän asiakirjan ja ellei teidän tulkintanne olisi eksyttänyt ajatusjuoksuani, niin en olisi ikinä käsittänyt sitä toisin!
Tällä kertaa Paganelin sanoja tervehdittiin hurraahuudoin, onnitteluin, ylistelyin. Austin, matruusit, majuri ja varsinkin Robert kiittelivät kunnianarvoisaa tiedemiestä onnellisina uudelleen heränneestä toivosta. Glenarvan, joka alkoi vähitellen ymmärtää, oli, kuten hän sanoi, melkein valmis antautumaan.
— Yksi viimeinen huomautus vielä, rakas Paganel, ja minä kumarran teidän nerokkuudellenne.
— Puhukaa, Glenarvan.
— Kuinka te sovitatte keskenään yhteen näin tulkitut sanat, ja kuinka asiakirja kuuluu teidän lukemananne?
— Mikään ei ole helpompaa. Tässä on asiakirja, Paganel sanoi, näyttäen kallisarvoista paperia, jota hän niin tunnollisesti oli jo muutamia päiviä tutkinut.
Tuli syvä hiljaisuus, kun maantieteilijä, ajatuksiaan kooten valmistautui vastaamaan. Hän seurasi sormellaan asiakirjan katkelmallisia rivejä ja luki sitten varmalla äänellä, erinäisiä sanoja korostaen:
— Kesäkuun 7. päivänä 1862 on fregatti Britannia Glasgowista uponnut… Olettakaamme, kuinka vain tahdotte … kahden päivän, kolmen päivän tai pitkällisen kamppailun jälkeen … sillä ei ole väliä, se on ihan toisarvoista … Australian rannikolla. Maihin pyrkien kaksi matruusia ja kapteeni Grant koettavat päästä tai ovat päässeet mantereelle, missä he joutuvat tai ovat joutuneet julmien alkuasukkaiden vangiksi. He ovat heittäneet tämän asiakirjan … ja niin edespäin. Onko se selvää?
— Se on selvää, Glenarvan vastasi, — jos Australiaa sopii nimittää mantereeksi, vaikka se on ainoastaan saari.
— Rauhoittukaa, rakas Glenarvan, parhaat maantieteilijät nimittävät yksimielisesti tätä saarta Australian mantereeksi.
— Silloin on minulla vain yksi asia sanottavana, ystäväni, Glenarvan huudahti. — Australiaan! Ja taivas meitä auttakoon!
— Australiaan, toistivat hänen kumppaninsa yksimielisesti.
— Tiedättekö, Paganel, Glenarvan lisäsi, — että teidän tulonne Duncaniin on kaitselmuksen työtä?
— No niin, Paganel vastasi. — Olettakaamme, että minä olen kaitselmuksen lähettiläs, mutta älkäämme puhuko siitä enempää.
Näin päättyi tämä keskustelu, josta tulevaisuudessa oli niin suuret seuraukset. Se muutti kokonaan matkamiesten mielialan. He löysivät jälleen langan tässä labyrintissa, jossa jo luulivat ainiaaksi eksyneensä. Uusi toivo nousi murskaantuneista raunioista. He saattoivat epäröimättä jättää taakseen Amerikan mantereen, ja kaikki heidän ajatuksensa lensivät jo Australiaa kohti. Noustessaan Duncanin kannelle matkamiehet eivät toisi sen kannelle toivottomuutta, eikä lady Helenan ja Mary Grantin tarvitsisi itkeä kapteeni Grantin toivotonta menettämistä! Niinpä matkalaiset unohtivat vaarallisen asemansa iloitakseen, eikä heillä ollut kuin yksi huoli, se, etteivät voineet lähteä matkaan viipymättä.
Kello oli nyt neljä iltapäivällä. Päätettiin syödä kello kuusi. Paganel halusi pitää tänä onnenpäivänä loistavat juhlat. Mutta kun ruokatavarat olivat niukat, hän ehdotti Robertille, että he lähtisivät metsästämään "läheiseen metsään." Robert taputti käsiään tälle mainiolle ajatukselle. Otettiin Thalcaven ruutisarvi, puhdistettiin revolverit, ladattiin ne pienillä hauleilla ja lähdettiin.
— Älkää menkö kauas, majuri lausui vakavasti molemmille metsästäjille.
Heidän lähdettyään Glenarvan ja MacNabbs menivät tutkimaan puuhun tekemiään merkkejä, kun Wilson ja Mulrady puolestaan sytyttivät jälleen nuotion hiilet.
Laskeuduttuaan rannattoman järven tasalle ei Glenarvan havainnut mitään merkkejä vedenpinnan laskemisesta. Vesi näytti kuitenkin saavuttaneen lakikorkeutensa; mutta etelästä pohjoiseen kulkevan virtauksen vauhti osoitti, että tasapainoa ei ollut vielä palautunut Argentiinan jokien välille. Ennen vedenpinnan laskemista täytyi virran ensin lakata liikkumasta kuten merikin sillä hetkellä, jolloin vuoksi loppuu ja luode alkaa. Ei siis voitu odottaa veden vähenevän niin kauan kuin se virtasi pohjoiseen tätä kohisevaa vauhtia.
Glenarvanin ja majurin tehdessä havaintojaan, kuului puusta paukahduksia ja niiden perään melkein yhtä kaikuvia riemuhuutoja. Robertin sopraano kuului kirkkaana liverryksenä Paganelin basson seassa. Saattoi kysyä, kumpi heistä oli poikamaisempi. Metsästys tuntui onnistuvan hyvin ja toi edeltäkäsin veden kielelle. Majurin ja Glenarvanin oli saapuessaan nuotiolle ensinnäkin onniteltava Wilsonia mainiosta aatteesta. Hän oli oivana merimiehenä neulan ja langanpätkän avulla laatinut itselleen mainion kalanpyydyksen. Tusinoittain pieniä, kuoreiden tapaisia mojarra-nimisiä kaloja sätkytteli hänen ponchonsa poimussa luvaten erinomaista ruokalajia.
Tällä hetkellä metsämiehet palasivat ombun latvasta. Paganel kantoi varovasti mustan pääskysen munia ja rihmassa varpusia, joita hän myöhemmin aikoi tarjoilla syömäkelpoisina. Robert oli taitavasti ampunut useita hilgueroja, pieniä vihreitä ja keltaisia erinomaisen maukkaita ja Montevideon torilla kovin kyseltyjä lintuja. Paganelin, joka tunsi viisikymmentäyksi munanvalmistustapaa, täytyi tällä kertaa tyytyä antamaan niiden kypsyä kuuman tuhkan alla. Siitä huolimatta oli ateria yhtä vaihteleva kuin maukaskin; kuiva liha, kovat munat, käristetyt mojarrat, paistetut varpuset ja hilguerot muodostivat yhden niitä juhla-aterioita, joiden muisto on unohtumaton.
Keskustelu oli hyvin hilpeää. Paganelia kiitettiin paljon sekä metsästäjänä että kokkina. Tiedemies otti nämä ylistelyt vastaan niin vaatimattomasti kuin ne ansaitsevalle on ominaista. Ja hän alkoi esittää merkillisiä mietelmiä tästä suurenmoisesta ombusta, joka suojasi heitä lehvistöllään ja oli hänen sanojensa mukaan äärettömän laaja.
— Robert ja minä, hän lisäsi leikkisästi, — luulimme todella olevamme oikeassa metsässä. Kerran jo luulin, että eksyisimme. En osannut enää tietä takaisin! Aurinko alkoi painua taivaanrannan taakse. Etsin turhaan jälkiäni. Nälkä alkoi tuntua ankarana. Viidakon pimennosta kuului jo petojen karjuntaa … tai oikeastaan ei, sillä täällähän ei ole petoeläimiä, valitettavasti.
— Kuinka! Glenarvan sanoi. — Pahoitteletteko sitä?
— Totta kai!
— Mutta kun täytyy pelätä niiden julmuutta…
— Julmuutta ei ole … tieteellisesti puhuen, tiedemies selitti.
— No no, Paganel, majuri sanoi, — te ette koskaan saa minua myöntämään petoeläinten hyödyllisyyttä! Mitä hyvää niistä on?
— Majuri, Paganel huudahti, — jo se hyvä, että niiden avulla saadaan aikaan luokitteluja, heimoja, sukuja, lajeja, alalajeja, muunnoksia…
— Mokomakin etu! MacNabbs sanoi. — Minä tulisin hyvin toimeen ilman niitä. Jos olisin ollut Nooan mukana vedenpaisumuksen alkaessa, olisin varmaan estänyt sitä ajattelematonta patriarkkaa ottamasta arkkiinsa parittain leijonia, tiikereitä, panttereita, karhuja ja muita yhtä vahingollisia kuin hyödyttömiäkin eläimiä.
— Olisitteko tehnyt niin? Paganel kysyi.
— Olisin.
— Silloin olisitte tehnyt vääryyttä eläintieteelle.
— En ihmisen kannalta, majuri vastasi.
— Tuo on hirveää! Paganel lausui. — Minä puolestani olisin päinvastoin säilyttänyt vielä megatheriumit, pterodactylit ja kaikki esihistorian eläimet, jotka meiltä onnettomuudeksi ovat hävinneet…
— Minä taas sanon teille, että Nooa menetteli moitittavasti, majuri intti, — ja että hän on ansainnut oppineiden kirouksen aikojen loppuun saakka!
Paganelin ja majurin kuulijat eivät voineet olla nauramatta, kun ystävykset kiistelivät ukko Nooan kustannuksella. Majuri, joka ei koko elämässään ollut kiistellyt kenenkään kanssa, oli nyt vastoin periaatteitansa joka päivä kinassa Paganelia vastaan. Arvattavasti tiedemies aivan erikoisesti ärsytti häntä. Tapansa mukaan Glenarvan ryhtyi välittämään ja sanoi:
— Olkoon petoeläinten puute tieteen tai ihmisen kannalta valitettavaa tai ei, nyt ainakin meidän täytyy alistua niiden poissaoloon. Paganel ei voisi odottaa kohtaavansa niitä tässä ilmassa riippuvassa metsässä.
— Miksei? tiedemies uteli.
— Petoeläimiäkö puussa? Tom Austin kysyi.
— Niin, miksei? Amerikkalainen tiikeri, jaguaari, pakenee puihin, kun metsästäjä sitä kovasti ahdistaa! Tulvan yllättämänä olisi joku niistä varsin hyvin voinut etsiä turvapaikan ombun oksilla.
— Mutta arvelen, ettette sentään tavannut niitä? majuri lausui.
— En, Paganel vastasi, — vaikka samoilimme läpi koko metsän. Se oli ikävää, sillä siitä olisi syntynyt suurenmoinen metsästys. Jaguaari on julma raatelija. Yhdellä ainoalla käpälänsä iskulla se katkaisee hevosen kaulan. Kun se on saanut maistaa ihmislihaa, se ei muuta huolikaan. Eniten se pitää intiaanista, sitten neekeristä, sitten mulatista, sitten valkoisesta.
— Mieluisaa olla vasta neljännellä sijalla! MacNabbs huomautti.
— Se todistaa vain, että olette äitelä, Paganel lausui halveksuen.
— Mielelläni olen äitelä jaguaarin ruoaksi! majuri myönsi.
— Mutta se on nöyryyttävää! itsepäinen Paganel selitti. — Valkoinen julistaa olevansa ihmisrodun valtias. Mutta se ei näy olevan herrojen jaguaarien mielipide.
— Olkoon miten tahansa, hyvä Paganel, Glenarvan lausui, — mutta ottaen huomioon, että meidän joukossamme ei ole intiaaneja, neekereitä eikä mulatteja, olen iloinen teidän rakkaiden jaguaarienne poissaolosta. Meidän asemamme ei ole niin miellyttävä…
— Mitä, eikö miellyttävä? Paganel huudahti tarttuen tähän sanaan, joka saattoi antaa uuden suunnan keskustelulle. — Valitatteko te kohtaloanne, Glenarvan?
— Epäilemättä, Glenarvan vastasi. — Onko teistä hauskaa keikkua näillä epämukavilla ja päällystämättömillä oksilla.
— Minulla ei milloinkaan ole ollut mukavampaa, edes kotonani. Me vietämme lintujen elämää, me laulamme, hyppelemme! Minä alan luulla, että ihmiset on luotu elämään puissa.
— Heiltä ei puutu kuin siivet, majuri huomautti.
— He tekevät nekin itselleen kerran.
— Mutta siihen mennessä, Glenarvan vastasi, — sallikaa minun, rakas ystäväni, pitää puiston hiekkakäytäviä, talon lattiaa tai laivan kantta tätä ilma-asumusta parempana.
— Glenarvan, Paganel huomautti, — pitää tyytyä oloihin sellaisina kuin ne ovat. Jos ne ovat hyvät, sen parempi. Jos huonot, niin ei kiinnitetä siihen huomiota. Mutta te ikävöitte Malcolmin linnan mukavuuksia!
— En, mutta…
— Minä olen varma, että Robert on täysin tyytyväinen, Paganel kiiruhti sanomaan saadakseen ainakin yhden kannattajan aatteilleen.
— Niin olenkin, herra Paganel! Robert huudahti iloisella äänellä.
— Se kuuluu hänen ikäänsä, Glenarvan huomautti.
— Ja minun! tiedemies tiukkasi. — Mitä vähemmän mukavuuksia, sitä vähemmän tarpeita. Ja mitä vähemmän ihmisellä on tarpeita, sitä onnellisempi hän on.
— Kas Paganelia, joka halveksii rikkauksia ja kullattuja kattolistoja, majuri lausui.
— Ei, sitä en tee, MacNabbs, tiedemies vastasi, — mutta jos sallitte, kerron teille tätä koskevan pienen arabialaisen tarinan, joka muistuu mieleeni.
— Kertokaa, herra Paganel! Robert pyysi.
— Ja mitä teidän tarinanne todistaa? majuri kysyi.
— Samaa kuin kaikki tarinat, kunnon kumppanini.
— Se ei ole paljon, MacNabbs vastasi. — Mutta kertokaa kuitenkin,
Seherazade! Jokin niitä satuja, joita tarinoitte niin hyvin!
— Suurella Harun-ar-Rasidilla, Paganel alkoi, — oli poika, joka ei ollut onnellinen. Hän meni kysymään neuvoa vanhalta dervissiltä. Viisas vanhus vastasi hänelle, että onnea oli perin vaikea löytää tässä maailmassa. — Minä tunnen kuitenkin, hän lisäsi, — pettämättömän keinon, joka tekee teidät onnelliseksi. — Mikä se on? nuori prinssi kysyi. — Pukekaa päällenne onnellisen miehen paita. Se auttaa varmasti, dervissi sanoi. Silloin prinssi syleili vanhusta ja lähti etsimään tätä taikakalua. Hän kävi kaikkien valtakuntien pääkaupungeissa. Koetti kuninkaiden, keisarien, prinssien, ylimysten paitoja. Turha vaiva. Hän ei tullut siitä onnellisemmaksi. Sitten hän koetti taiteilijoiden, sotilaiden, kauppiaiden paitoja. Sama juttu. Näin hän kulki suunnattomia matkoja löytämättä onnea. Vihdoin, kun hän lukemattomien paitojen turhasta koettelemisesta epätoivoissaan palasi isänsä palatsiin, hän kohtasi eräällä pellolla työmiehen, joka työnsi raskaita rattaita hilpeästi laulellen. — Tuossa on kuitenkin mies, joka on onnellinen, hän ajatteli, — tai sitten ei onnea olekaan maailmassa. Hän meni miehen luo. — Hyvä mies, hän kysyi, — oletko onnellinen? — Olen, vastasi toinen. — Etkö kaipaa mitään? — En. — Etkö vaihtaisi kohtaloasi kuninkaan asemaan? — En ikinä! — No, kuule! Myy minulle paitasi! — Paitaniko? Minulla ei ole paitaa!