TULEN JA VEDEN VÄLISSÄ.
Jacques Paganelin tarinaa kuunneltiin suurella mielihyvällä. Häntä kiiteltiin kovasti, mutta kukin piti oman mielipiteensä, ja tiedemies saavutti kaikesta väittelystä tavallisen tuloksen, sen, ettei kukaan häntä uskonut. Siitä kuitenkin oltiin yhtä mieltä, että "se täytyy kestää, mitä ei voi estää" ja tyytyä puuhun, kun ei ollut palatsia eikä hökkeliä.
Näitä ja muita jutellessa oli tullut ilta. Hyvä uni yksin saattoi arvokkaasti päättää tämän järkyttävän päivän. Ombun asukkaat eivät ainoastaan olleet tulvan vaiheista väsyneitä, vaan varsinkin helteen rasittamia, joka päivällä oli ollut ylenpalttinen. Heidän siivekkäät kumppaninsa näyttivät jo levolle menon esimerkkiä; hilguerot, pampan satakielet, lopettivat sointuisan livertelynsä, ja kaikki puun linnut olivat kadonneet tummenneen lehvistön piiloihin. Parasta oli tehdä niin kuin nekin.
Mutta ennen "pesään asettumista", kuten Paganel sanoi, Glenarvan, Robert ja hän kiipesivät tähystystorniin tarkastamaan vielä kerran veden vallassa olevaa tasankoa. Kello oli noin yhdeksän. Aurinko oli juuri laskenut läntisen taivaan välkkyvään sumuun. Koko sen puolen taivaankansi keskitaivaalle saakka oli lämpimän usvan vallassa. Eteläisen taivaan niin kirkkaat tähtisikermät näyttivät keveän hunnun verhoamilta ja näkyivät vain epäselvästi. Sen verran niitä kuitenkin erotti, että ne saattoi tuntea, ja Paganel näytti ystävälleen Robertille, mutta ystävänsä Glenarvaninkin opiksi, napaseudun piiriä, missä tähdet ovat loistavimmat. Muun muassa hän näytti Etelän Ristiä, neljän ensimmäisen ja toisen luokan tähden vinoneliönmuotoista ryhmää jokseenkin navan kohdalla; Kentauria, jossa maata lähin tähti loistaa vain kolmenkymmenenviiden miljardin kilometrin päässä; Magalhãesin pilviä, kahta laajaa tähtisumua, joista suurempi peittää kaksisataa kertaa niin suuren alan kuin kuun näkyvä pinta; ja vihdoin "mustan aukon", josta tähtiaines näyttää tykkänään puuttuvan.
Hänen suureksi mielipahakseen ei vielä näkynyt Orionia, jota saa katsella molemmilla pallonpuoliskoilla; mutta Paganel kertoi molemmille oppilailleen omituisen seikan patagonialaisten maailmankäsityksestä. Näiden runollisten intiaanien silmissä Orion edustaa suunnatonta suopunkia ja kolmea palloa, jotka taivaan pampaa samoileva metsästäjä on heittänyt. Kaikki nämä tähtisikermät, joiden kuvia vedenkalvo heijasti, olivat ihastuttavat katsoa, ympärillä oli ikään kuin kaksi taivasta.
Oppineen Paganelin selitellessä näitä sai koko itäinen taivaanpuolisko myrskyä ennustavan luonteen. Sinne nousi paksu ja musta, jyrkkäreunainen seinä ja se sammutti vähitellen sen puolen tähdet. Tämä synkkä pilvi valtasi pian toisen puolen taivasta, jonka se näytti peittävän. Sen liikkumisvoiman täytyi olla siinä itsessään, sillä tuulenhenkäystäkään ei tuntunut. Ilmakerrokset olivat täysin tyyniä. Puussa ei ainoakaan lehti liikahtanut, vedenkalvossa ei näkynyt värettäkään. Ilmakin tuntui ohentuneen kuin jonkin suunnattoman imukoneen voimasta. Mutta sen täytti painostava sähköisyys, jonka jokainen elävä olento tunsi kulkevan pitkin hermojaan.
Glenarvan, Paganel ja Robert tunsivat näiden sähköaaltojen voimakkuuden.
— Nousee rajuilma, Paganel sanoi.
— Ethän sinä pelkää ukkosta? Glenarvan kysyi pojalta.
— Mitä vielä, mylord, Robert vastasi.
— Sen parempi, sillä rajuilma ei ole kaukana.
— Ja se tulee olemaan ankara, Paganel selitti, — päätellen taivaanmerkeistä.
— Ukonilma ei minua huolestuta, Glenarvan lausui, — mutta kylläkin ne sadekuurot, jotka tulevat sen mukana. Me kastumme ytimiä myöten. Sanokaa, mitä haluatte, Paganel, mutta linnunpesä ei riitä ihmiselle, sen saatte pian havaita omissa nahoissanne.
— No, hiukan filosofiaa avuksi! tiedemies vastasi.
— Filosofia ei estä kastumasta.
— Ei, mutta se virkistää.
— Kuinka tahansa, Glenarvan sanoi, — menkäämme ystäviemme luo ja neuvokaamme heitä kääriytymään filosofiaansa ja ponchoihinsa niin tiiviisti kuin suinkin ja varsinkin varaamaan itselleen kärsivällisyyttä, sillä sitä tarvitsemme pian.
Glenarvan loi vielä kerran katseen uhkaavalle taivaalle. Pilvet peittivät sen nyt kokonaan. Auringonlaskun suunnalla valaisi vain epämääräinen valojuova yltyvää pimeyttä. Vesi musteni ja näytti suurelta pilveltä, joka alhaalta päin yhtyisi raskaisiin huuruihin. Varjojakaan ei enää näkynyt. Valon ja äänen vaikutelmia ei silmin eikä korvin tavoittanut. Pimeys oli yhtä syvä kuin äänettömyys.
— Laskeutukaamme alas, Glenarvan sanoi. — Pian leimahtaa!
He alkoivat lipua alas sileitä oksia myöten ja hämmästyivät aikalailla joutuessaan omituiseen puolivalaistukseen; se johtui lukemattomista kiiluvista pisteistä, jotka suristen liikkuivat vedenkalvossa.
— Onko tuo vesisäihkyä? Glenarvan kysyi.
— Ei, Paganel vastasi, — vaan fosforihohtoisia hyönteisiä, todellisia kiiltomatoja, eläviä ja halpahintaisia timantteja, joista Buenos Airesin naiset saavat suurenmoisia koruja!
— Mitä! Robert huudahti, — ovatko nuo hyönteisiä, jotka lentävät kuin kipinät?
— Ovat, poikani.
Robert kaappasi yhden näistä kiiluvista hyönteisistä. Paganel ei ollut erehtynyt. Se oli eräänlainen suuri, kahden ja puolen sentin pituinen kovakuoriainen, jolle intiaanit ovat antaneet nimen tuco-tuco. Tämä omituinen kovakuoriainen lähetti kahdesta rintakilvessään olevasta täplästä niin voimakasta valoa, että sen äärellä olisi voinut lukea pimeässä. Kun Paganel pani hyönteisen lähelle kellonsa lasin, hän saattoi nähdä, että kello oli kymmenen illalla.
Kun Glenarvan oli saapunut majurin ja kolmen merimiehen luo, hän neuvoi heitä varustautumaan yön varalle. Ankara rajuilma oli tulossa. Ensimmäisten ukkosenjyrähdysten jälkeen puhkeaisi epäilemättä myrsky, joka ravistaisi ombua tuimasti. Jokaista kehotettiin siis sitomaan itsensä lujasti kiinni oksavuoteeseensa. Ellei voitu välttää taivaan vettä, oli ainakin kartettava maanpäällistä ja katsottava, ettei pudottu alla kiitävään virtaan.
Toivotettiin hyvää yötä, vaikka sellaista ei ollut odotettavissa. Sitten kukin laskeutui ilmassa keinuvalle vuoteelleen, kääriytyi ponchoonsa ja odotti unta.
Mutta suurten luonnonilmiöiden lähestyminen valaa jokaisen elävän olennon sydämeen epämääräistä levottomuutta, jota voimakkaimmatkaan eivät voi välttää. Ombun vieraat eivät ahdistukseltaan voineet ummistaa silmiään, ja he olivat kaikki valveilla ensimmäisen kerran jyrähtäessä. Se tapahtui vähän ennen kello yhtätoista kaukaisena jyrinänä. Glenarvan konttasi vaakasuoran oksan päähän ja pisti päänsä ulos lehvistöstä.
Yön mustaa taustaa silpoivat jo säkenöivät ja leimahtelevat salamat, joita vedenkalvo tarkoin heijasti. Pilvi oli jo monesta kohdin repeytynyt, mutta niin kuin pehmeä villakangas, hiljaa rasahtaen. Tarkasteltuaan taivaankantta ja piiriä, jotka olivat yhtäläisen pimeyden peitossa, Glenarvan palasi rungon päähän.
— Mitä sanotte, Glenarvan? Paganel kysyi.
— Minä sanon, että se alkaa hyvin, ystäväni, ja että jos näin jatkuu, tulee hirveä ukkonen.
— Sen parempi, vastasi innostunut Paganel, — sitä enemmän pidän komeasta näystä, koska en voi sitä paeta.
— Siinä taas teidän merkillisiä ajatuksianne, majuri sanoi.
— Ja yksi parhaita, MacNabbs. Minä olen samaa mieltä kuin Glenarvan, rajuilma tulee olemaan suurenmoinen. Äsken juuri, yrittäessäni nukkua, palasi muistiini monta seikkaa, jotka saavat minut toivomaan sitä, sillä me olemme täällä suurten sähkömyrskyjen alueella. Olen jostakin tosiaan lukenut, että vuonna 1793, juuri Buenos Airesin maakunnassa, salama iski maahan kolmekymmentäseitsemän kertaa yhden ainoan ukonilman aikana. Virkatoverini, Martin de Moussy totesi jopa viisikymmentä minuuttia kestäneen yhtämittaisen jyrinän.
— Kello kädessä? majuri kysyi.
— Kello kädessä. Yksi ainoa seikka minua huolestuttaisi, Paganel lisäsi, — jos huolestumisella voisi karkottaa vaaran, nimittäin se, että ainoa vedenpinnan yläpuolella oleva on juuri tämä ombu, jonka oksilla me olemme. Ukkosenjohdatin olisi tässä nyt hyvä olemassa, sillä juuri tämä puu on kaikista pampan puulajeista se, johon salama erikoisesti iskee. Ja tiedättehän toisekseen, ystäväni, että tiedemiehet varoittavat etsimästä suojaa puiden alta ukonilman aikana.
— Kas, se oli paikalle osunut varoitus! majuri sanoi.
— Täytyy myöntää, Paganel, Glenarvan huomautti, — että te valitsette omituisen hetken kertoaksenne meille näitä rauhoittavia asioita.
— Mitä vielä! Paganel vastasi. — Oppia voi aina! Ah, se alkaa!
Ankarat jyrähtelyt keskeyttivät tämän loputtoman keskustelun; niiden ääni kävi rajummaksi, ja räikeämmäksi; se lähestyi ja muuttui bassosta baritoniksi käyttääksemme sopivaa musiikin alaan kuuluvaa vertausta. Pian se kävi kiihkeäksi ja pani ilman harpunkielet värisemään tiuhasti. Avaruus oli tulessa, eikä sen lieskassa voinut erottaa, mihin salamanleimauksiin nuo yhä pitenevät jyrähtelyt kuuluivat, jotka jatkuvana kaikuna kulkivat taivaan kaukaisimpaan soppiin.
Salamat leimahtelivat lakkaamatta ja mitä erilaisimpina. Jotkut iskivät kohtisuoraan maahan, viisi, kuusi kertaa peräkkäin samaan kohtaan. Toiset taas olisivat jännittäneet tiedemiehen mielenkiinnon huippuunsa, sillä kun Argo omituisessa tilastossaan mainitsee vain kaksi hajasalamaa, oli niitä täällä sadoittain. Muutamat hajaantuivat tuhansiin haaroihin, kiertelivät korallimaisena sokkelona ja loivat tummalle taivaalle hämmästyttäviä, puiden muotoisia valoilmiöitä.
Pian oli koko taivas idästä pohjoiseen huikaisevan kirkkaita fosforiviiruja täynnä. Tämä palo levisi vähitellen silmänkantamattomiin sytyttäen pilvet kuin kasan kuivaa puuta, ja muodosti kimaltelevan veden peilissä suunnattoman tulipallon, jossa ombu oli keskipisteenä.
Glenarvan ja hänen kumppaninsa katselivat äänettöminä tätä hirvittävää näytelmää. He eivät olisi voineet kuulla toistensa ääntä. Valkoisia valoläikkiä iski aivan heidän lähelleen, ja näiden äkkileimahduksissa välähtivät ja taas hävisivät milloin majurin tyynet kasvot, milloin Paganelin utelias katse tai Glenarvanin tarmokkaat piirteet, milloin Robertin kauhistunut pää tai matruusien huoleton ilme äkillisen salaman valaisemana.
Vielä ei kuitenkaan satanut, ja ilma oli yhä tyyni. Mutta pian aukenivat taivaan sulut, ja sen mustalle pohjalle ilmestyi kohtisuoria viiruja, kuin kankaan loimia. Kun suuret sadepisarat sattuivat vedenpintaan, ne ponnahtivat siitä tuhansina salamien kirkastamina kipinöinä.
Tiesikö tämä sade ukonilman loppumista? Pääsisivätkö Glenarvan ja hänen kumppaninsa siitä muutamalla rankalla ryöpyllä? Eivät. Ilmojen tulien kamppaillessa ankarimmillaan ilmestyi äkkiä puun vaakasuoran valtahaaran päähän noin nyrkin kokoinen, mustan savun ympäröimä tulipallo. Se kieppui paikallaan muutaman sekunnin, räjähti kuin pommi ja niin kovasti pamahtaen, että se kuului ukkosen yli. Rikkipitoinen höyry täytti ilman. Silmänräpäyksessä tuli hiljaista, ja sitten kuultiin Tom Austinin huutavan:
— Puu on tulessa!
Tom Austin ei erehtynyt. Kuin valtavaan ilotulituslaitteeseen pantuna levisi tuli tuokiossa ombun läntistä reunaa pitkin; kuivuneet oksat, kuivista korsista tehdyt linnunpesät ja yleensä koko puun hohkoinen pinta olivat sille suotuisaa virikettä.
Samassa tuuli nousi ja kiihdytti tulta. Täytyi paeta. Glenarvan miehineen riensi kiireesti ombun idänpuoliseen osaan, johon tuli vielä ei ulottunut, mykkinä, levottomina, pelästyneinä, kiiveten, liukuen ja uskaltaen oksille, jotka taipuilivat heidän painonsa alla. Heidän takanaan käpristyivät, rätisivät ja kiemurtelivat oksat tulessa kuin elävältä palavat käärmeet; niiden palavia rippeitä putoili tulvivaan veteen ja kulki sen mukana levittäen hirveää loimua. Milloin loimotti liekki suunnattoman korkealle yhtyen tulenväriseen ilmaan; milloin painoi tuuli ne alas ja verhosi ombun kuin Nessoksen paitaan. Glenarvan, Robert, majuri, Paganel ja matruusit olivat kauhuissaan; paksu savu tunkeutui keuhkoihin, ja sietämätön kuumuus poltti; tuli tarttui jo heidän puolellaan puun alaosaan; ei mikään voinut hillitä saati sammuttaa sitä, ja he ymmärsivät olevansa auttamatta tuomitut samaan rangaistukseen kuin hindulaisen epäjumalankuvan hehkuviin kylkiin suljetut uhrit. Vihdoin heidän olonsa kävi sietämättömäksi, ja on vain valittava kahdesta kuolemasta vähemmän julma.
— Veteen! Glenarvan huusi.
Wilson, johon liekit jo ulottuivat, oli juuri syöksymässä veteen, kun hänen kuultiin mitä suurimman kauhun vallassa parkaisevan:
— Auttakaa!
Austin riensi hänen luokseen ja auttoi hänet taas rungon päähän.
— Mikä nyt on?
— Kaimaaneja! Kaimaaneja! Wilson vastasi.
Puun tyvi olikin näiden pelottavien krokotiilien ympäröimä. Niiden suomut välkkyivät tulen valaisemassa laajassa piirissä, niiden lattea pyrstö, keihään terää muistuttava pää, ulkonevat silmät, korvien taakse asti aukeavat leuat, kaikki nämä tunnusmerkit olivat niin selvät, ettei Paganel voinut erehtyä. Hän näki, että ne olivat Amerikalle ominaisia julmia alligaattoreita, joita espanjalaisissa maissa sanotaan kaimaaneiksi. Niitä oli siinä kymmenkunta pieksemässä vettä pelottavalla pyrstöllään ja pureksimassa ombua alaleukojensa pitkillä hampailla.
Tämä näky sai kovaonniset tuntemaan olevansa hukassa.
Hirvittävä kuolema oli heidän osanaan, joko heidät kärventäisi tuli tai repisi kaimaanien hammas. Jopa itse majurinkin kuultiin tyynellä äänellä sanovan:
— Nyt taitaa tulla loppujen loppu.
Eräissä oloissa ihminen on kykenemätön taistelemaan, eikä riehuvaa luonnonvoimaa voi torjua kuin toinen luonnonvoima. Glenarvan tuijotti vastaansa liittoutuneita tulta ja vettä ymmärtämättä, mitä apua pyytäisi taivaalta.
Ukkonen oli loppumassa, mutta se oli kehittänyt ilmassa suuren määrän kaasuja, joita sähköilmiöt olivat juuri rajusti purkamaisillaan. Etelässä muodostui vähitellen mahtava pilvenpatsas, nurinpäinen usvakartio, joka ulottui vaahtoavasta vedestä ukkospilviin. Se alkoi pian kulkea eteenpäin huimaavaa vauhtia pyörien kuin hyrrä ja pakotti ylös keskustaansa kohti tulvavedestä kiskomansa patsaan, samalla kun sen kehittämän pyörivän liikkeen väkevä vetovoima syöksi sitä kohti ympäröivän ilman virtaukset.
Tämä huikea vesipatsas iski muutaman sekunnin kuluttua ombun kimppuun ja kietoi sen pyörteeseensä. Puu järkkyi juuriaan myöten. Glenarvan luuli aluksi, että kaimaanit ravistelivat sitä voimakkailla leuoillaan ja tempasivat sen irti maasta. Hänen kumppaninsa ja hän itse pitivät toisistaan kiinni ja tunsivat vahvan puun antavan periksi ja kaatuvan; sen palavat oksat sukelsivat kuohuvaan veteen hurjasti sihisten. Se tapahtui silmänräpäyksessä. Vesipatsas oli jo ohittanut alueen tuhoisana ja siirtyi nyt muualle niellen samalla yhä enemmän vettä pyörteeseensä, niin että koko alue tuntui hetkessä kuivuvan.
Veteen kaatunut ombu ajelehti virran ja tuulen yhteisvoimin viemänä. Kaimaanit olivat paenneet lukuunottamatta yhtä, joka kiipesi pystyssä olevia juuria pitkin leuat levällään; mutta Mulrady tempasi puoliksi palaneen oksan ja antoi sillä pedolle niin voimakkaan iskun, että sen selkäranka murtui. Kaimaani molskahti takaisin veteen, jota sen pelottava pyrstö vielä hurjasti pieksi.
Glenarvan kumppaneineen siirtyi nopeasti tuulen puolisille oksille päästyään eroon alligaattoreista, ja ombu, jonka liekkejä myrsky paisutti kuin tuulessa lepattavia purjeita, kiiti loimuavana kokkona yön pimeydessä.