ATLANTTI.
Kaksi tuntia purjehti ombu valtavalla järvellä kohtaamatta maata. Sitä syöneet liekit olivat vähitellen sammuneet. Suurin vaara tässä hirvittävässä purjehduksessa oli siis ohi. Majuri rajoittui lausumaan, ettei tulisi kummastua vaikka pelastuttaisiin.
Tulvavirta piti alkuperäisen suuntansa, yhä lounaasta koilliseen. Pimeys, jota vain silloin tällöin valaisi joku myöhästynyt salama, oli jälleen käynyt synkäksi, ja Paganel etsi turhaan tuttuja maamerkkejä. Rajuilma oli loppumassa. Suurien pisaroiden asemesta satoi kevyttä tihkua, jonka tuuli hajotti, ja suuret, tyhjentyneet pilvet kerääntyivät ryhmiin korkealle.
Ombun kulku kuohuvassa vedessä oli nopeaa; se kiiti hämmästyttävää vauhtia kuin sen sisälle olisi kätketty jokin voimakas moottori. Ei mikään osoittanut, ettei se tällä tavoin ajelehtisi päiväkausia. Mutta kello kolmen aikaan aamulla huomautti majuri, että sen juuret silloin tällöin raapaisivat maata. Pitkällä, katkaistulla oksalla Tom Austin tunnusteli huolellisesti syvyyttä ja totesi, että maa oli kohoavaa rinnettä. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua tapahtui töytäys, ja ombu pysähtyi.
— Maa! Maa! Paganel huusi kaikuvalla äänellä.
Hiiltyneiden oksien päät olivat törmänneet erääseen kukkulaan. Milloinkaan eivät merenkulkijat ole enemmän iloinneet karille joutumisesta. Sehän oli tässä sama kuin satama. Robert ja Wilson olivat jo hypänneet kovalle maalle ja hurrasivat ilosta, kun kuului tuttu vihellys ja intiaanin kookas vartalo kohosi esiin.
— Thalcave! Robert huusi.
— Thalcave! kaikki toistivat yhdestä suusta.
— Amigos![20] vastasi patagonialainen, joka oli odottanut tulijoita kohdalla, johon virran täytyi heidät tuoda, se kun oli hänen itsensäkin sinne tuonut.
Tällä hetkellä hän otti syliinsä Robert Grantin, välittämättä siitä, että Paganel piti hänestä takaapäin kiinni, ja puristi häntä poveaan vasten. Glenarvan, majuri ja merimiehet puristivat pian sen jälkeen sydämellisesti ja voimakkaasti uskollisen oppaansa kättä iloissaan hänen tapaamisestaan. Sitten patagonialainen saattoi heidät erään aution estancian vajaan. Siellä loimusi hyvä tuli, joka lämmitti heitä, ja siellä paistettiin meheviä lihaviipaleita, joista he eivät jättäneet jäljelle palaakaan. Ja kun he olivat levänneet ja voivat taas ajatella rauhassa, heidän mielestään tuntui uskomattomalta, että he olivat pelastuneet tästä seikkailusta, jossa oli niin monta vaaraa, tulta ja vettä ja Argentiinan virtojen hirveitä kaimaaneja.
Muutamin sanoin Thalcave kertoi oman tarinansa Paganelille ja antoi kaiken kunnian pelastumisestaan uljaalle hevoselleen. Sitten Paganel koetti selittää hänelle asiakirjan uutta tulkintaa, ja mitä toiveita heillä sen johdosta oli. Ymmärsikö intiaani tiedemiehen nerokkaita olettamuksia? Sitä sopii epäillä, mutta hän näki ystävänsä onnellisina ja luottavaisina, ja se riitti hänelle.
On helppo ymmärtää, että nämä väsymättömät vaeltajat ombussa vietetyn lepopäivänsä jälkeen halusivat jatkaa matkaansa. Kello kahdeksan aamulla he olivat valmiit lähtemään. Oltiin liian kaukana etelässä estancioista ja saladeroista, jotta olisi voitu hankkia kulkuneuvoja, ja siksi oli pakko kulkea jalkaisin. Eihän muuten matkaa enää ollutkaan kuin noin kuusikymmentä kilometriä, ja Thauka ottaisi kyllä silloin tällöin kantaakseen jonkun väsyneen jalkamiehen, jopa tarpeen tullen kaksikin. Kolmessakymmenessäkuudessa tunnissa oltaisiin Atlantin rannalla.
Lähtöhetken tultua jätti opas seuralaisineen taakseen laajan alankomaan, joka vielä oli veden vallassa, ja matka suunnattiin ylempiä tasankoja pitkin. Seutu oli jälleen yhtä yksitoikkoista; siellä täällä näkyi joku eurooppalaisten istuttama puurykelmä pistävän esiin laitumilta, muuten yhtä harvinaisena kuin Tandilin ja Tapalquemin vuoriharjanteiden tienoilla; kotimaisia puita kasvaa vain pitkien ruohoaavikkojen laidoilla ja Cap Corrientesin lähistöllä.
Niin kului tämä päivä. Seuraavana päivänä alkoi valtameren läheisyys tuntua parikymmentä kilometriä ennen sen rantaan saapumista. Virazon, omituinen tuuli, joka puhaltaa säännöllisesti päivän ja yön jälkipuoliskolla, taivutti korkeata ruohoa. Laihalla maaperällä kasvoi harvaa metsää, puumaisia mimoosalajeja, akaasioita ja curramabol-pensaita. Muutamia suolapitoisia laguuneja kimmelsi kuin rikkilyödyn lasin kappaleita haitaten matkaa, sillä ne täytyi kiertää. Lisättiin vauhtia, jotta samana päivänä olisi ehditty Salado-järvelle, valtameren rannikolle, ja totta puhuen matkamiehet olivat aika lailla väsyneitä, kun he kello kahdeksan illalla näkivät kolmenkymmenen metrin korkuiset hietatöyräät, jotka rajoittavat sen vaahtoavaa rantaa. Pian heidän korviinsa kuului aaltoilevan meren pitkällinen kohina.
— Valtameri! Paganel huudahti.
— Niin, valtameri! Thalcave vahvisti.
Ja vaeltajat, joiden voimat näyttivät olevan melkein lopussa, kiipesivät pian hiekkatöyrästä ylös huomattavan vikkelästi.
Mutta nyt oli jo hyvin hämärä, ja katse harhaili turhaan pitkin rannatonta pimeyttä etsien Duncania, mutta ei kuitenkaan havainnut sitä.
— Se on kuitenkin täällä, Glenarvan huudahti, — ja risteilee edestakaisin meitä odottaen.
— Saamme nähdä huomenna, MacNabbs lausui.
Tom Austin huuteli umpimähkään näkymätöntä laivaa saamatta mitään vastausta. Tuuli oli sitä paitsi verrattain navakka ja merellä kova aallokko. Pilviä nousi lännestä, ja aaltojen vaahtoavat harjat lensivät hienona vihmana töyrään ylikin. Jos Duncan oli sovitulla määräpaikalla, sen tähystäjä ei kuitenkaan voinut heitä kuulla tai nähdä. Rannalla ei ollut mitään suojaa. Ei lahtea, ei satamaa, ei minkäännäköistä poukamaakaan. Siinä oli vain pitkiä hiekkasärkkiä, jotka ulottuivat mereen ja joita on vaarallisempi lähestyä kuin vedenpäällisiä kareja. Särkät näet nostavat maininkeja; aallokko on niiden kohdalla erikoisen raju, ja ne alukset ovat varmasti tuhon omat, jotka kovassa tuulessa ajavat näihin hiekkakasoihin.
Siksi oli luonnollista, että Duncan, joka tiesi rannikon olevan vaarallinen, pysytteli suojaavan sataman puuttuessa ulompana. John Mangles tietenkin varovana miehenä odotti mahdollisimman kaukana. Se oli Tom Austinin mielipide, ja hän vakuutti, että Duncan ei voinut tulla viittä meripeninkulmaa lähemmäksi rantaa.
Majuri kehotti siis kärsimätöntä ystäväänsä malttamaan mielensä. Ei ollut mitään keinoa hälventää läpitunkematonta pimeyttä. Miksi siis vaivata silmiään tuijottamalla pimeyteen?
Niinpä pystytettiin jonkinlainen leiripaikka särkkien suojaan; viimeiset ruokavarat käytettiin matkan viimeiseen ateriaan; sitten jokainen noudatti majurin esimerkkiä ja kaivoi itselleen kuopan, josta tuli jokseenkin mukava makuusija, ja vajosi sikeään uneen yllään leukaan saakka ulottuva hietapeite. Glenarvan yksin valvoi. Tuuli pysyi navakkana, ja valtameri kuohui vielä äskeisen myrskyn jälkeen. Sen yhä ankarammat aallot murtuivat särkän reunaan pauhaten kuin ukkonen. Glenarvan ei voinut tottua siihen ajatukseen, että Duncan oli niin lähellä. Mitä taas tuli siihen, että se ei olisi saapunut sovitulle kohtaamispaikalle, ei sitä voinut ajatellakaan. Glenarvan oli lähtenyt Talkahuanon lahdesta 14. päivänä lokakuuta ja saapui marraskuun 12:ntena Atlantin rannalle. Näiden kolmenkymmenen päivän kuluessa, jolloin he olivat samonneet halki Chilen, Kordillieerien, pampan ja Argentiinan tasangon poikki, oli Duncanilla ollut aikaa kiertää Cap Horn ja ehtiä vastapäiselle rannalle. Niin hyvä laiva ei voinut myöhästyä; myrsky oli varmaan ollut kova ja ankara Atlantin aavalla ulapalla, mutta Duncan oli tukeva alus ja sen kapteeni hyvä merimies. Niinpä hän oli paikalla, kun kerran oli määrä olla.
Nämä ajatukset eivät sittenkään saaneet Glenarvania rauhoittumaan. Kun sydän ja järki ovat ristiriidassa, ei jälkimmäinen aina voita. Malcolmin linnan lordi kaipasi tässä pimeydessä kaikkia rakkaitaan, rakasta Helenaansa, Mary Grantia ja Duncanin miehistöä. Hän harhaili autiolla rannalla, jota laineet vihmoivat pärskeellään. Katseli, kuunteli. Silloin tällöin hän oli havaitsevinaan epämääräistä valoa mereltä.
— Minä en erehdy, hän ajatteli, — minä näin laivan valoa, Duncanin lyhdyt. Ah, miksi minä en näe pimeyden läpi?
Silloin hänen mieleensä välähti eräs ajatus. Paganelhan sanoi olevansa nyktalooppi, toisin sanoen hän näki pimeässä. Hän meni siis herättämään Paganelin. Tiedemies nukkui kuopassaan kuin myyrä, kun väkevä käsi tempaisi hänet hiekkavuoteeltaan.
— Kuka siinä on? hän huudahti.
— Minä, Paganel.
— Kuka minä?
— Glenarvan. Tulkaa, minä tarvitsen silmiänne.
— Minun silmiäni? Paganel toisti niitä hieroen.
— Niin, teidän silmiänne, erottaaksemme Duncanin tässä pimeydessä.
Tulkaa.
— Hemmettiin koko nyktalopia! Paganel mutisi, mutta oli sentään mielellään valmis auttamaan Glenarvania.
Hän nousi, ravisteli puutuneita jäseniään, muristen kuin ainakin kesken unia heränneet ja seurasi ystäväänsä rannalle.
Glenarvan pyysi häntä tähystämään synkkää maisemaa. Kun Paganel oli muutaman minuutin ajan ponnistellut, Glenarvan kysyi:
— No, ettekö näe mitään?
— En. Ei kissakaan näkisi tässä kahta askelta kauemmaksi.
— Etsikää punaista tai vihreää valoa, jompaakumpaa laivalyhtyä.
— En näe vihreää enkä punaista. Kaikki on mustaa, vastasi Paganel, jonka silmät väkisinkin menivät umpeen.
Puolen tunnin ajan hän seurasi malttamatonta ystäväänsä konemaisesti, pään retkahtaessa rinnalle, mistä sen taas äkkiä nosti pystyyn. Hän ei vastannut, ei puhunut. Hänen hoipertelevat askelensa olivat kuin juopuneen. Glenarvan katsoi Paganelia. Paganel nukkui kävellessään.
Glenarvan tarttui silloin hänen käsipuoleensa, talutti hänet herättämättä jälleen kuoppaansa ja sijoitti siihen mukavasti makaamaan. Päivän koittaessa hypähtivät kaikki ylös huutoon:
— Duncan! Duncan!
— Hurraa, hurraa! vastasivat toverit Glenarvanille rientäen rannalle.
Laiva oli todellakin viiden meripeninkulman päässä, purjeet huolellisesti kokoonkäärittyinä edeten höyryn voimalla. Sen savu hälveni aamun usviin. Merenkäynti oli kova, eikä sen kokoinen alus voinut vaaratta lähestyä särkkiä.
Glenarvan tarkasteli Paganelin kaukoputkella Duncanin liikkeitä. John Mangles ei arvatenkaan huomannut matkamiehiä, sillä hän ei kääntänyt alusta, vaan näytti jatkavan samaan suuntaan.
Mutta Thalcave, joka oli pannut vahvan panoksen pyssyynsä, laukaisi sen tällä hetkellä laivaa kohti.
Kuunneltiin, katsottiin. Kolme kertaa pamahti intiaanin pyssy, hiekkasärkkiä kajahduttaen.
Vihdoin näkyi valkoista savua laivan kyljestä.
— He ovat nähneet meidät! Glenarvan huudahti. — Se on Duncanin kanuuna!
Muutaman sekunnin kuluttua kuului kumea pamaus rannalle, minkä jälkeen Duncan heti kääntyi ja alkoi lähestyä rantaa varovasti niin lähelle kuin mahdollista.
Kaukoputkella nähtiin pian venettä laskettavan vesille.
— Lady Helena ei voi tulla, Tom Austin sanoi. — Meri on liian myrskyisä.
— Eikä John Mangles, MacNabbs lausui, — hän ei voi jättää laivaansa.
— Siskoni! Siskoni! Robert huudahti ojentaen käsiään keinuvaa laivaa kohti.
— Ah, kuinka mieleni tekee päästä laivalle! Glenarvan huokasi.
— Malttia, Edward! Te olette siellä kahden tunnin kuluttua, majuri vastasi.
Kaksi tuntia! Lyhyemmässä ajassa ei kuuden miehen soutama vene tosiaankaan ehtisi tehdä edestakaista matkaa.
Glenarvan meni nyt Thalcaven luo, joka käsivarret ristissä rinnallaan ja Thauka vierellään katseli tyynesti meren aaltoilua.
Glenarvan tarttui hänen käteensä ja näytti laivaa:
— Tule! hän sanoi.
Intiaani pudisti hiljaa päätään.
— Tule, ystävä! Glenarvan toisti.
— En, Thalcave vastasi hiljaa. — Täällä on Thauka ja tuolla pampa, hän lisäsi viitaten laajalla kädenliikkeellä aavaa tasankoa kohti.
Glenarvan ymmärsi hyvin, että intiaani ei halunnut milloinkaan luopua ruohoaavikoista, missä hänen isiensä luut olivat valkenemassa. Hän tunsi näiden aavikonlasten uskonnollisen kiintymyksen synnyinmaahansa. Hän puristi siis Thalcaven kättä eikä ollut itsepäinen. Ei silloinkaan, kun intiaani erikoisella tavallaan hymyillen kieltäytyi ottamasta maksua palveluksistaan, sanoen:
— Ystävyydestä.
Glenarvan ei voinut vastata hänelle. Hän olisi sentään tahtonut jättää kelpo intiaanille edes jonkin muiston eurooppalaisista ystävistä. Mutta mitä hänellä oli? Aseensa, hevosensa, kaikki hän oli menettänyt tulvan tuhoissa. Hänen kumppaninsa eivät olleet sen rikkaampia.
Hän ei siis tiennyt, miten osoittaisi kiitollisuuttaan kunnon oppaalle, mutta silloin hänen mieleensä juolahti muuan ajatus. Hän otti poveltaan kallisarvoisen medaljongin, jonka sisällä oli erittäin kaunis kuva, Lawrencen mestariteos, ja ojensi sen intiaanille.
— Minun vaimoni, hän sanoi.
Thalcave katseli kuvaa hellästi ja lausui vain nämä koruttomat sanat:
— Hyvä ja kaunis.
Sitten Robert, Paganel, majuri, Tom Austin ja matruusit tulivat liikuttuneina hyvästelemään patagonialaista. Heistä oli haikea erota uljaasta ja aina valmiista ystävästä. Thalcave syleili kaikkia. Paganel sai hänet ottamaan Etelä-Amerikan ja molempien valtamerien kartan, jota intiaani oli usein hartaasti katsellut. Se oli tiedemiehen kallein omaisuus. Robertilla ei ollut antaa kuin kättä pelastajalleen, eikä myöskään Thauka jäänyt siitä osattomaksi.
Nyt Duncanin vene lähestyi; se laski pieneen kanavaan kahden särkän väliin ja osui pian rantaan.
— Kuinka vaimoni voi? Glenarvan kysyi.
— Ja sisareni? Robert huusi.
— Lady Helena ja miss Grant odottavat teitä laivalla, veneen perämies vastasi. — Mutta lähdetään matkaan, teidän jalosukuisuutenne, meillä ei ole minuuttiakaan menetettävänä, sillä laskuvesi alkaa jo tuntua.
Viimeiset kädenpuristukset vaihdettiin intiaanin kanssa. Hän saattoi ystävänsä veneelle saakka, joka pian työnnettiin vesille. Kun Robertin piti astua veneeseen, intiaani otti hänet syliinsä ja katseli häntä hetken.
— Mene nyt, hän sanoi. — Sinä olet mies.
— Hyvästi, ystäväni, hyvästi! Glenarvan sanoi vielä kerran.
— Emmekö enää milloinkaan tapaa toisiamme? Paganel huudahti.
— Quien sabe? Kuka tietää? Thalcave vastasi kohottaen kätensä taivasta kohti.
Intiaanin viimeiset sanat häipyivät tuuleen. Vene lähti liikkeelle kulkien luoteen mukana.
Thalcaven liikkumaton vartalo näkyi kauan rannalla kuohujen keskeltä. Sitten se pieneni ja katosi vihdoin kokonaan hänen uusien ystäviensä silmistä.
Tunnin kuluttua nousi Robert ensimmäisenä Duncanin kannelle ja hyppäsi Mary Grantin kaulaan, laivan miehistön huutaessa iloisesti hurraata.
Näin oli tehty matka Etelä-Amerikan poikki aivan suoraa linjaa pitkin. Vuoret tai virrat eivät olleet saaneet vaeltajia väistymään varmalta uraltaan, ja vaikka heidän ei ollut tarvinnut taistella vihamielisiä ihmisiä vastaan, olivat luonnonvoimat usein nousseet heitä ahdistamaan ja panneet heidän miehekkään pelottomuutensa ankaralle koetukselle.