KAITSELMUKSEN PYSSYNLAUKAUS.
Kordillieerien itärinteellä on tällä kohtaa pitkiä luiskia, ne häipyvät huomaamatta tasangolle, jolle osa äsken liikkunutta maankamaraa oli äkkiä pysähtynyt. Tällä uudella, rehevän ruohikon peittämällä alueella kasvoi suurenmoisia puita. Kerrassaan metsikön kaltainen laaja tiheikkö valloituksen aikana istutettuja hedelmäpuita välkytteli kultaisia tuotteitaan. Se oli kolkka vehmainta Normandiaa heitettynä näille tasangoille, ja missä muissa oloissa tahansa olisi matkustajan katsetta kiehtonut tämä äkillinen tulo erämaasta keitaaseen, lumivuorilta viheriöiville niityille, talvesta kesään.
Maa oli muuten jälleen asettunut ehdottoman tukevaksi. Maanjäristys oli tyyntynyt, vaikka epäilemättä maanalaiset voimat jatkoivat kauempana mullistustaan sillä Andien vuorijono on aina jollakin kohtaa liikkumassa ja tärisemässä. Tällä kertaa oli maanjäristys ollut tavattoman voimakas. Vuorijonon muoto oli täysin muuttunut. Taivaan sineä vasten piirtyi uusia kallioita, kukkuloita ja vuoria ja Kordillieerien opas olisi turhaan etsinyt polkunsa vanhoja tuntomerkkejä.
Oli tulossa ihana päivä; aurinko, joka aikoja sitten oli noussut kostealta vuoteeltaan Atlantista, valaisi nyt säteillään Argentiinan tasankoja ja hipoi niillä kai jo toisenkin valtameren, viimeöisen vuoteensa laineita. Kello oli kahdeksan aamulla.
Vähitellen lordi Glenarvan ja hänen kumppaninsa virkosivat majurin ravistelemina jälleen ennalleen. Oikeastaan heille ei ollut tapahtunut mitään; he olivat kokeneet vain hirveän järkytyksen. Kordillieerit olivat laskeneet mäkeä, ja he olisivat voineet vain ylistää tätä luonnon suorittamaa pikamarssia, ellei nimenhuudossa olisi kaivattu yhtä heistä, heikointa, Robert Grantia.
Kaikki rakastivat tätä uljasta poikaa, Paganel, joka oli erikoisesti kiintynyt häneen, majuri kylmäkiskoisuudestaan huolimatta, kaikki ja varsinkin Glenarvan. Kuullessaan Robertin kadonneen hän tuli suorastaan epätoivoiseksi ja kuvitteli poikasen pudonneen johonkin kuiluun ja nyt turhaan huutelevan avukseen sitä, jota piti ikään kuin toisena isänään.
— Ystäväni, ystäväni, hän sanoi tuskin saattaen pidättää kyyneliään, — meidän täytyy etsiä, täytyy löytää hänet! Me emme voi jättää häntä näin! Jokainen syvänne, jokainen kuilu on tarkastettava perinpohjin! Minä laskeudun köyden varassa alas! Teidän täytyy päästää minut! Minä tahdon, kuuletteko! Minä tahdon! Suokoon taivas, että Robert vielä on hengissä! Kuinka uskaltaisimme lähestyä hänen isäänsä ilman häntä ja mitä oikeutta olisi pelastaa kapteeni Grant, jos hänen pelastumisensa maksaa hänen lapsensa hengen!
Glenarvanin kumppanit kuuntelivat vaieten; he tunsivat hänen etsivän heidän silmistään jotakin toivon pilkettä, ja he loivat katseensa maahan.
— Ah! Glenarvan jatkoi. — Te olette ymmärtäneet! Ja te vaikenette! Te ette siis toivo enää mitään, ette mitään!
Tuli hetken äänettömyys. Sitten MacNabbs lausui:
— Kuka teistä, ystäväni, voi muistaa, milloin Robert katosi?
Tähän kysymykseen ei kukaan vastannut.
— Ainakin voitte sanoa minulle, kenen vieressä lapsi oli, kun tultiin
Kordillieereja alas, majuri jatkoi.
— Minun, Wilson vastasi.
— No, mihin saakka huomasit hänet vierelläsi? Yritä muistaa! Sano!
— Minä muistan vain sen, Wilson vastasi, — että Robert Grant oli minun vieressäni, kädet tarrautuneina jäkäliin, vielä kahta minuuttia ennen äkkipysäystä.
— Kahta minuuttia ennen! Olepas tarkka, Wilson! Minuutit ovat voineet tuntua pitkiltä. Etkö erehdy?
— En luule erehtyväni … en, niin se oli … ei kahtakaan minuuttia!
— Hyvä! MacNabbs sanoi. — Kummallako puolella sinusta Robert oli, oikealla vai vasemmalla?
— Vasemmalla. Hänen ponchonsa hulmusi kasvojani vasten.
— Entä millä puolella sinä olit meistä?
— Niin ikään vasemmalla.
— Niin ollen ei Robert ole voinut kadota muulle kuin tuolle suunnalle, majuri sanoi kääntyen vuoristoon päin ja ojentaen oikeaa kättään. — Minä lisään, että ottaen lukuun sen ajan, joka on kulunut hänen katoamisestaan, lapsen on täytynyt pudota jollekin kohtaa tämän vuorenjuuren ja kolmen kilometrin etäisyyden välisellä matkalla. Sieltä on häntä etsittävä, ja ketjussa kulkemalla me löydämme hänet sieltä.
Ei sanottu sanaakaan enempää. Nuo kuusi miestä aloittivat heti etsinnän asettuen tietyin välein ja ryhtyen kapuamaan ylös Kordillieerien rinnettä. He pysyttelivät putoamislinjan oikealla puolella, tarkastaen pienimmätkin rakoset, laskeutuen rotkojen pohjalle, jotka olivat osaksi täyttyneet alas vyöryneestä sorasta, ja useampi kuin yksi palasi vaatteet riekaleina, jalat ja kädet verisinä, henkensä vaarannettuaan. Koko tämä Andien osa, lukuunottamatta muutamia luoksepääsemättömiä paikkoja, tutkittiin perinpohjin, eikä kukaan moniin tuntikausiin ajatellutkaan levähtää. Turhaan! Poika ei ollut ainoastaan kohdannut kuolemaansa vuoristossa, vaan varmaan myös haudan, jonka kivi, jokin suuri kallio, oli iäksi peittänyt hänet alleen.
Kello yhden aikana kohtasivat Glenarvan ja hänen kumppaninsa toisensa murtuneina, näännyksissä laakson pohjalla. Glenarvan oli ankaran surun vallassa; hän ei puhunut kenenkään kanssa, huokaili vain ja mutisi itsekseen:
— Minä en lähde täältä! Minä en lähde täältä!
Kaikki oivalsivat tämän tulleen hänelle pakkomielteeksi ja antoivat hänen olla rauhassa.
— Odotetaan, Paganel sanoi majurille ja Tom Austinille. — Levätään hetki ja kootaan voimia. Me tarvitsemme niitä joko alkaaksemme uudelleen etsinnät tai jatkaaksemme matkaamme.
— Niin, MacNabbs vastasi, — ja etsitään, koska Edwardkin haluaa etsiä! Hän toivoo. Mutta mitä hän toivoo?
— Jumala tietää, Tom Austin sanoi.
— Robert-parka! Paganel huoahti kuivaten silmiään.
Laaksossa oli runsaasti puita. Majuri valitsi ryhmän korkeita johanneksenleipäpuita, joiden siimekseen järjestettiin leiripaikka. Muutamia peitteitä, aseet, hiukan kuivattua lihaa ja riisiä oli kaikki, mitä retkeilijöille oli jäänyt. Jonkin matkan päässä virtasi puro, josta saatiin maanjäristyksestä vielä sameaa vettä. Mulrady sytytti tulen ruohoista, ja pian hän tarjosi isännälleen lämmintä ja virkistävää juomaa. Mutta Glenarvan ei huolinut sitä, makasi vain ponchollaan syvän raukeuden tilassa.
Näin kului päivä. Tuli tyyni ja rauhallinen yö. Kumppaniensa maatessa alallaan, vaikka unettomina, lähti Glenarvan uudelleen kapuamaan Kordillieerien rinteitä. Hän kuunteli korvat tarkkoina, toivoen yhä, että pojan avunhuuto kuuluisi jostakin. Hän eteni kauas, korkealle, yksinään, painaen tuon tuostakin korvaansa maata vasten, kuunnellen ja hilliten sydämensä tykytystä, huudellen epätoivoisella äänellä.
Koko yön harhaili lordi-parka vuorella. Milloin Paganel, milloin majuri seurasi häntä valmiina rientämään hänen avukseen, jos maa alkaisi vyöryä tai hänen tarpeeton varomattomuutensa veisi hänet johonkin kuiluun. Mutta lordin viimeisetkin ponnistukset jäivät tuloksettomiksi, ja hänen tuhat kertaa toistamaansa huutoon — Robert! Robert! vastasi vain kaiku toistamalla kadonneen nimeä.
Päivä nousi. Täytyi lähteä kaukaa etsimään Glenarvania ja tuoda hänet leiripaikalle vaikka väkisin. Hänen epätoivonsa oli hirvittävä. Kuka olisi rohjennut puhua lähdöstä ja ehdottaa hänelle tämän surullisen laakson jättämistä? Mutta elintarvikkeet alkoivat loppua. Verrattain lyhyen matkan päässä he varmaankin tapaisivat argentiinalaisia oppaita, joista muulinajaja oli puhunut, ja pampan ylipääsyyn tarvittavia hevosia. Entisille jäljille palaaminen oli vaikeampaa kuin meno eteenpäin. Sitä paitsi oli määrä tavata Duncan Atlantin valtameren puolella. Kaikki nämä painavat syyt kielsivät viipymästä kauempaa, ja yhteinen etu vaati, ettei lähdön hetkeä enää lykätty.
MacNabbs ryhtyi palauttamaan murheeseen vaipunutta Glenarvania toimintaan. Hän puhui kauan, mutta hänen ystävänsä ei näyttänyt häntä kuuntelevan. Glenarvan ravisteli päätään. Mutta eräs sana avasi hänen huulensa.
— Lähdetäänkö? hän sanoi.
— Niin. Lähdetään.
— Vielä yksi tunti!
— Olkoon, vielä yksi tunti, arvoisa majuri vastasi.
Mutta tunnin kuluttua Glenarvan pyysi, että hänelle myönnettäisiin armosta toinen tunti. Olisi luullut kuolemaantuomitun rukoilevan elämänsä puolesta. Näin kului aamu noin puolipäivään saakka. Silloin MacNabbs ilmoitti kaikkien puolesta päättävästi Glenarvanille, että täytyi lähteä ja että hänen toveriensa henki riippui ripeästä päätöksestä.
— Niin! Niin! Glenarvan vastasi. — Lähdetään! Lähdetään!
Mutta samalla hän katsoi MacNabbsista poispäin ja tähysti erästä mustaa pilkkua ilmassa. Äkkiä hän viittasi kädellään sitä kohti ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä.
— Tuolla! Tuolla! hän sanoi. — Katsokaa! Katsokaa!
Kaikkien katseet kääntyivät kohti taivasta Glenarvanin viittaamaan suuntaan. Tällä hetkellä oli musta pilkku suurentunut huomattavasti. Se oli lintu, joka liiteli tavattoman korkealla.
— Kondori, Paganel sanoi.
— Niin, kondori, Glenarvan vastasi. — Kuka tietää? Se tulee, se laskeutuu maahan! Odottakaamme!
Mitä Glenarvan toivoi? Oliko hän menettänyt järkensä? — Kuka tietää? hän oli sanonut. Paganel ei ollut erehtynyt. Kondori tuli hetki hetkeltä selvemmin näkyviin. Tämä mahtava, inka-kansan muinoin jumaloima lintu on eteläisten Andien kuningas. Näillä seuduilla se kehittyy tavattoman kokoiseksi. Sen voima on suunnaton, ja usein se syöksyy härkien kimppuun rotkojen pohjalla. Se iskee tasangolla harhaileviin lampaisiin, hevosiin, nuoriin vasikkoihin ja nostaa ne kynsissään huikean korkealle. Ei ole harvinaista, että se liitelee kuudentuhannen viidensadan metrin korkeudessa, rajalla, jota ihminen ei voi ylittää. Sieltä, useimpien silmille näkymättömissä, tämä ilmojen kuningas luo läpitunkevan katseen maahan ja erottaa pienimmätkin esineet tarkkuudella, jota luonnontieteilijät ihmettelevät.
Mitä siis tämä kondori oli nähnyt? Ruumiinko, Robert Grantin ruumiin? — Kuka tietää? Glenarvan toisteli päästämättä sitä näkyvistään. Jättiläislintu lähestyi, milloin liidellen, milloin syöksyen alas nopeasti kuin putoava kivi. Sitten se alkoi tehdä laajoja kaarroksia tuskin sadan metrin korkeudella maasta. Sen saattoi nähdä erinomaisen hyvin. Kooltaan se oli melkein neljä metriä siipien kärjistä. Valtavat siivet kantoivat sitä ilmassa melkein liikkumattomina, sillä suuret linnut saattavat lentää majesteetillisen tyynesti, kun taas itikat tarvitsevat tuhat siivenräpäystä sekunnissa pysyäkseen ilmassa.
Majuri ja Wilson olivat tarttuneet pyssyihinsä. Glenarvan kielsi heitä kädenliikkeellä. Kondori kierteli kaarroillaan erästä luoksepääsemätöntä tasannetta vain puolen kilometrin päässä retkeilijöistä. Se kääntyi huimaavan nopeasti, aukoen ja taas yhteen puristaen hirvittäviä kynsiään ja ravistellen rustomaista töyhtöään.
— Tuolla, tuolla hän on! Glenarvan huudahti.
Silloin äkkiä hänen mieleensä välähti eräs ajatus.
— Jos Robert on vielä elossa, hän huudahti päästäen kauhean parahduksen, — niin tuo lintu… Ampukaa, ystävät, ampukaa!
Mutta se oli jo liian myöhäistä. Kondori oli kadonnut kallion korkeiden ulkonemien taakse. Kului sekunti, jonka tuska oli pitkä kuin vuosisata! Sitten ilmestyi jättilintu jälleen jotakin raskasta taakkaa kantaen ja hitaammin lentäen. Kuului kauhun huuto. Kondorin kynsissä riippui elottoman näköinen ruumis — Robert Grant. Lintu oli tarttunut hänen vaatteisiinsa ja liihotteli nyt tuskin viidenkymmenen metrin korkeudessa leiripaikan yläpuolella; se oli huomannut retkeilijät ja koettaen paeta painavan saaliinsa kanssa iski ankarasti ilmaa siivillään.
— Ah! Glenarvan huudahti, — murskautukoon Robertin ruumis ennemmin näihin kallioihin kuin että se joutuu…
Hän ei jatkanut vaan tempasi Wilsonin pyssyn ja koetti tähdätä kondoriin. Mutta hänen kätensä vapisi. Hän ei kyennyt tukemaan asettaan varmaksi. Hänen silmiään sumensi.
— Antakaa minun ampua! majuri sanoi.
Silmä tyynenä, käsi vakavana, ruumis liikkumattomana hän tähtäsi lintuun, joka oli jo ehtinyt sadan metrin päähän hänestä.
Mutta hän ei ollut vielä painanut pyssynsä liipasinta, kun laakson pohjasta kajahti pamahdus; kahden basalttiröykkiön välistä pöllähti valkoista savua, ja kondori alkoi pää luodin lävistämänä kieppuen pudota verkalleen, sen suuret levitetyt siivet kun olivat jonkinlaisena laskuvarjona. Se ei ollut hellittänyt saalistaan; niinpä se liukui maahan verrattain hitaasti, kymmenen askelen päähän puron reunasta.
— Apuun, apuun! Glenarvan huusi.
Ja kysymättä, mistä kaitselmuksen pyssynlaukaus tuli, hän riensi kondoria kohti. Hänen kumppaninsa seurasivat häntä juoksujalkaa.
Kun he saapuivat perille, lintu oli kuollut, Robertin ruumis oli peittynyt siipien alle. Glenarvan heittäytyi lapsen ruumiin ylle, irrotti sen linnun kynsistä, laski nurmikolle ja painoi korvansa hengettömän rintaa vasten.
Ei milloinkaan ole kuulunut iloisempaa riemunhuutoa kuin sillä hetkellä, jolloin Glenarvan nousi hokien:
— Hän elää! Hän elää vielä!
Silmänräpäyksessä oli Robertilta riisuttu vaatteet yltä, ja hänen kasvojaan huuhdottiin raikkaalla vedellä. Robert liikahti, avasi silmänsä, katseli ja sanoi sitten:
— Ah, te mylord … isä…!
Glenarvan ei voinut vastata; liikutus tukahdutti häntä, ja laskeutuen polvilleen hän purskahti itkuun näin ihmeellisesti pelastuneen lapsen vierellä.