JACQUES PAGANELIN ESPANJAN KIELI.
Sen suunnattoman vaaran jälkeen, josta Robert Grant juuri oli pelastunut, hän joutui toiseen yhtä suureen. Vaikka hän oli vielä hyvin heikko, eivät nuo kunnon miehet voineet vastustaa haluaan puristaa häntä rintaansa vasten ja olivat musertaa hänet hyväilyillään. Täytynee uskoa, että sellaiset hyväntahtoiset puristelut eivät ole turmiollisia sairaille, koska lapsi ei kuollut. Päinvastoin.
Mutta pelastetun jälkeen ajateltiin pelastajaa, ja ensimmäiseksi se tietenkin juolahti majurin mieleen. Viidenkymmenen askelen päässä purosta seisoi eräällä vuoren ensi pengermistä liikkumatta hyvin kookas mies. Pitkä pyssy lojui maassa hänen edessään. Tällä näin äkkiä ilmestyneellä miehellä oli leveät hartiat, pitkä tukka nahkahihnoilla sidottuna. Hän oli runsaasti 180 senttiä pitkä. Hänen kasvonsa olivat pronssinväriset, silmien ja suun väli punainen, silmänalustat mustat ja otsa valkoinen. Rajaseudun patagonialaisten tapaan hänellä oli upea, punaisilla arabeskeilla kirjailtu viitta, joka oli tehty guanakin kaulan ja jalkojen alustanahasta ja ommeltu kamelikurjen jänteillä, silkinpehmoinen karvapuoli käännettynä ulospäin. Viitan alle sopi ketunnahkainen, vyötäisiltä tiukka puku, joka edestä päättyi suippoon nipukkaan. Vyöllä riippui hänellä pieni pussi, joka sisälsi kasvojen maalaamiseen tarvittavia väriaineita. Jalkineet oli tehty yhdestä ainoasta härännahan kappaleesta ja sidottu nilkkoihin ristikuvioita muodostavilla pauloilla.
Patagonialaisen kasvot olivat uljaat ja ilmaisivat älykästä ymmärrystä kirjavista koristeista huolimatta. Hän odotti arvokkaassa asennossa, seisoen liikkumatta, mahtipontisena kalliojalustallaan kuin kylmäverisyyden muistopatsas.
Miehen huomattuaan majuri osoitti häntä Glenarvanille, joka riensi hänen luokseen. Patagonialainen astui kaksi askelta eteenpäin. Glenarvan tarttui hänen käteensä molemmin käsin. Lordin katseessa, hänen kasvojensa riemuisassa ilmeessä, koko hänen olemuksessaan oli sellainen kiitollisuuden tuntu, että patagonialainen ei voinut siitä erehtyä. Hän kumarsi verkalleen päätään ja lausui muutamia sanoja, joita ei majuri eikä hänen ystävänsä voineet ymmärtää.
Silloin patagonialainen, katseltuaan tarkkaavasti muukalaista, vaihtoi kieltä; mutta kuinka olikaan, tätä uutta kieltä ei ymmärretty enempää kuin edellistäkään. Mutta jotkut alkuasukkaan käyttämät sanat herättivät Glenarvanin huomiota. Ne tuntuivat hänestä kuuluvan espanjan kieleen, josta hän osasi muutamia tavallisimpia sanoja.
— Espanol? hän kysyi.
Patagonialainen nyökäytti päätään ylhäältä alas, mikä liike kaikkien kansojen keskuudessa on myöntävä merkki.
— Hyvä! majuri sanoi, — sehän on ystävämme Paganelin alaa. Hän on varmasti mielissään, että sai päähänsä opiskella espanjan kieltä.
Kutsuttiin Paganel. Hän riensi paikalle nopeasti ja tervehti patagonialaista aitoranskalaisella kohteliaisuudella, josta tämä arvattavasti ei ymmärtänyt mitään. Tilanne selitettiin maantieteilijälle.
— Mainiota, tämä sanoi.
Ja avaten suutaan tavallista enemmän ääntääkseen sanat selvästi, hän lausui:
— Vos sois um homem de bem![9]
Alkuasukas höristi korviaan eikä vastannut mitään.
— Hän ei ymmärrä, maantieteilijä sanoi.
— Ehkäpä te ette painota oikealla kohdalla, majuri huomautti.
— Ehkä tosiaan en. Hemmetin korko!
Ja Paganel lausui kohteliaisuutensa uudelleen. Sama tulos.
— Muutetaanpa lausetta, hän sanoi sitten ja lausui hitaasti kuin koulumestari seuraavat sanat:
— Sem duvida, um Patago.[10]
Toinen pysyi mykkänä, kuten ennenkin.
— Dizeime![11] Paganel lisäsi.
Patagonialainen ei vastannut vieläkään.
— Vos compriendeis?[12] Paganel huusi niin rajusti, että oli rikkoa äänijänteensä.
Oli selvää, että intiaani ei ymmärtänyt, sillä hän vastasi, mutta espanjaksi:
— No comprendo.[13]
Nyt oli Paganelin vuoro ällistyä ja hän vetäisi hermostuneesti silmälasinsa otsalta nenälleen.
— Minut saa hirttää, hän sanoi, — jos ymmärrän sanaakaan tämän seudun murteesta! Se on varmaankin araucanian kieltä.
— Ei toki, Glenarvan vastasi, — mies vastasi selvästi espanjan kielellä.
Ja kääntyen patagonialaisen puoleen hän toisti:
— Espanol?
— Si, si![14] alkuasukas vastasi.
Paganelin hämmästys yltyi tyrmistykseksi. Majuri ja Glenarvan katsahtivat toisiinsa alta kulmien.
— Ahaa, oppinut ystäväni, majuri sanoi, pienen hymyn väreillessä huulillaan, — olisikohan teille sattunut taas pieni hajamielisyyden hairahdus?
— Häh? Paganel äännähti höristäen korviansa.
— Niin, niin. Se on selvää, että tämä patagonialainen puhuu espanjaa…
— Hänkö!
— Hän juuri! Olisitteko te sattumalta opetellut jotakin muuta kieltä, kuvitellen opiskelevanne…
MacNabbs ei jatkanut. Tiedemiehen kiivas huudahdus "oh!" ja olkienkohautus keskeytti hänet.
— Majuri, te menette hiukan pitkälle, Paganel sanoi kuivahkosti.
— No, kun te ette ymmärrä! MacNabbs vastasi.
— Minä en ymmärrä, kun tuo alkuasukas puhuu huonosti! tiedemies selitti alkaen käydä kärsimättömäksi.
— Ettäkö hän puhuisi huonosti sen vuoksi, että te ette häntä ymmärrä? majuri sinkautti tyynesti.
— MacNabbs, Glenarvan sanoi silloin, — teidän olettamuksenne on sopimaton. Niin hajamielinen kuin ystävämme Paganel onkin, ei sovi sentään olettaa hänen hajamielisyytensä menevän niin pitkälle, että hän erehtyisi opettelemaan toista kieltä toisen asemesta.
— Niinpä, rakas Edward, tai pikemminkin te, ystäväni Paganel, selittäkää minulle tämä tilanne!
— Minä en selitä, Paganel vastasi, — minä totean. Tässä on kirja, josta joka päivä opiskelen espanjan kieltä. Tutkikaa sitä, majuri, niin näette, olenko valehdellut teille!
Näin sanoen Paganel penkoi taskujaan ja löysikin vihdoin hyvin kuluneen kirjan, jonka hän ojensi majurille.
Majuri otti kirjan ja katsoi sitä.
— No niin, mikä teos tämä on? hän kysyi.
— Se on Lusiadit, Paganel vastasi, — suurenmoinen eepos, joka…
— Lusiadit! Glenarvan huudahti.
— Niin, ystäväni, suuren Camoënsin teos Lusiadit, ei enempää eikä vähempää!
— Camoëns, Glenarvan toisti, — mutta, ystäväparkani, Camoëns on portugalilainen! Te olette nyt kymmenen viikkoa opetellut portugalin kieltä!
— Camoëns, Lusiadit, portug…!
Paganel ei saanut sanotuksi enempää. Hänen silmänsä sumenivat lasien takana samalla kun hilpeä nauru kaikui hänen korvissaan, sillä kaikki seisoivat hänen ympärillään.
Patagonialainen ei värähtänytkään; odotti vain kärsivällisesti hänelle käsittämättömän välikohtauksen selviämistä.
— Ah! Olenko minä ihan hullu? Paganel sanoi vihdoin. — Kuinka? Niinkö on laita? Eikö tämä ole huvin vuoksi keksittyä pilaa? Minäkö sen olisin tehnyt, minä? Mutta tämähän on Baabelin kieltensekoitusta! Ah, ystäväni, ystäväni! Lähteä Intiaan ja saapua Chileen! Opetella espanjaa ja puhua portugalia! Se on jo paksua, ja jos tätä jatkuu, saattaa minulle vielä tapahtua, että hyppään itse ulos ikkunasta, kun pitäisi heittää sikarini!
Oli mahdotonta kuulla Paganelin näin manailevan hairahdustaan ja nähdä hänen huvittavaa nolouttaan purskahtamatta uudelleen nauruun. Hän muuten nauroi itse ensimmäisenä.
— Naurakaa, ystäväni! hän sanoi. — Naurakaa kylliksenne! Te ette kuitenkaan voi nauraa minua niin paljon kuin nauran itse!
Ja hän purskahti hirvittävimpään naurunhohotukseen, mitä milloinkaan on kuultu kenenkään tiedemiehen suusta.
— Oli mitä oli, joka tapauksessa me olemme ilman tulkkia! majuri sanoi.
— Oh, älkää surko, Paganel vastasi, — portugalin ja espanjan kieli ovat niin toistensa kaltaisia, että minä olen erehtynyt niistä. Mutta tämä yhtäläisyys auttaa minua korjaamaan hairahdukseni, ja ennen pitkää kykenen kiittämään kunnon patagonialaista sillä kielellä, jota hän osaa niin hyvin.
Paganel oli oikeassa, sillä pian hän sai vaihdetuksi muutamia sanoja alkuasukkaan kanssa; saipa tietää, että patagonialaisen nimi oli Thalcave, mikä araucanialainen sana merkitsee "jyrisevä".
Tämän nimen hän oli varmaankin saanut taidostaan käytellä ampuma-asetta.
Mutta erikoisesti Glenarvania ilahdutti tieto, että patagonialainen oli ammatiltaan pampan opas. Tässä kohtauksessa oli jotakin niin onnekasta, että yrityksen onnistuminen tuntui jo aivan varmalta eikä kukaan enää epäillyt kapteeni Grantin pelastumista.
Tällä välin matkamiehet ja patagonialainen olivat palanneet Robertin luo. Tämä ojensi kätensä patagonialaista kohti, joka puolestaan laski sanaakaan sanomatta kätensä hänen päälaelleen. Hän tutki poikaa ja tunnusteli hänen kivistäviä jäseniään. Meni sitten hymyillen poimimaan puron rannalta muutaman kourallisen villiä selleriä, jolla hieroi pojan ruumista. Tästä hellävaraisesta hieronnasta poika tunsi voimiensa virkistyvän, ja pian kävi selväksi, että muutaman tunnin lepo saattaisi hänet entiselleen.
Päätettiin siis viettää vielä tämä päivä ja seuraava yö leiripaikalla. Muuten pitikin ratkaista kaksi tärkeää kysymystä, jotka koskivat ravintoa ja matkan jatkamista. Elintarvikkeita samoin kuin muulejakin puuttui. Onneksi Thalcave oli paikalla. Tämä opas, joka oli tottunut saattamaan matkalaisia pitkin Patagonian rajoja ja oli maansa älykkäimpiä baqueanoja, otti toimittaakseen Glenarvanille kaikki, mitä hänen pieneltä joukoltaan puuttui, ja tarjoutui saattamaan heidät eräälle intiaanien tolderialle enintään kuuden kilometrin päähän, mistä retkikunta saisi kaikkea tarvitsemaansa. Tarjous tehtiin osaksi eleillä, osaksi espanjalaisilla sanoilla, joista Paganel sai selvän. Se hyväksyttiin. Glenarvan ja Paganel sanoivat hyvästi kumppaneilleen ja lähtivät heti matkaan patagonialaisen opastamina.
He astelivat puolentoista tunnin ajan ripeää vauhtia ja pitkin askelin voidakseen seurata jättimäistä Thalcavea. Koko tämä Andien seutu oli ihanaa ja reheväkasvuista. Lihavaa laidunmaata oli tuhkatiheässä, ja se olisi huoleti voinut elättää satatuhantista raavaslaumaa. Laajat, sinne tänne polveilevien purojen toisiinsa yhdistämät lammikot antoivat näille laitumille vehmasta kosteutta. Mustapäisiä joutsenia temmelsi niissä huvikseen päästämättä sinne lukuisia kamelikurkia, jotka kirmailivat pitkin ruohikkoa. Lintumaailma oli loistava, hyvin meluisakin, mutta mitä runsaslajisin, Isaca-linnut, sirot, harmahtavat, valkotäpläiset turturikyyhkyt ja keltaiset kardinaalit hypähtelivät puiden oksilla kuin elävät kukkaset; kirjekyyhkysiä lenteli korkeammalla ja koko varpusten höyhenpeitteinen heimo, "chingolot", "hilguerot", "monjitat", ajelivat toisiaan takaa ja täyttivät ilman hilpeällä kirkunalla.
Jacques Paganel sai ihmetellä ihmettelemästä päästyään; hän huudahteli lakkaamatta patagonialaisen kummastukseksi, jonka mielestä oli ihan luonnollista, että ilmassa oli lintuja, lammissa joutsenia ja maassa ruohoa. Tiedemiehellä ei ollut syytä pahoitella matkaa eikä sen pituutta. Hänen mielestään oltiin tuskin matkan alussa, kun intiaanien leiripaikka jo näkyi.
Tämä tolderia oli Andien matalampien haarojen välisen laakson pohjalla. Siellä eli risumajoissa kolmisenkymmentä vaeltavaa alkuasukasta paimennellen suuria lypsylehmä-, lammas-, härkä- ja hevoslaumoja. He siirtyivät laitumelta toiselle ja tapasivat pöydän aina katettuna nelijalkaisille seuralaisilleen.
Araucanien, pehuenchien ja ancain sekarotuna ei näillä Andien perulaisilla, joilla oli oliivinvärinen iho, keskikokoinen vartalo, kömpelö ruumis, matala otsa, melkein pyöreät kasvot, ohuet huulet, ulkonevat poskipäät, naiselliset piirteet, kylmä ilme, ollut ihmistutkijan silmissä mitään puhtaan rodun ominaisuuksia. He eivät ylimalkaan olleet missään suhteessa mielenkiintoisia. Mutta Glenarvan etsikin heidän karjaansa eikä heitä. Kun heillä vain oli härkiä ja hevosia, hän ei muuta halunnut.
Thalcave otti hieroakseen kaupan, josta sovittiinkin pian. Seitsemästä sitkeästä, argentiinalaisrotuisesta hevosesta, neljästäkymmenestäviidestä kilosta kuivattua lihaa, pienehköstä erästä riisiä ja muutamista nahkaisista vesileileistä ottivat intiaanit viinan ja rommin asemesta, jota he mieluimmin olisivat halunneet, kaksikymmentä unssia kultaa, jonka arvon he tarkalleen tunsivat. Glenarvan olisi tahtonut ostaa vielä kahdeksannen hevosen patagonialaiselle, mutta tämä teki ymmärrettäväksi, että se oli tarpeetonta.
Kun kauppa oli tehty, Glenarvan hyvästeli uudet "muonittajansa", kuten Paganel sanoi, ja palasi omalle leiripaikalleen vähemmässä kuin puolessa tunnissa. Hänen paluutansa tervehdittiin eläköön-huudoilla, joiden hän katsoi oikeutta myöten kuuluvan elintarvikkeille ja hevosille. Jokainen söi hyvällä ruokahalulla. Robertkin sai syödyksi jonkin verran; hänen voimansa olivat jo melkein entisellään.
Loppupäivä vietettiin täydellisessä levossa. Puheltiin milloin mistäkin, rakkaista poissaolevista, Duncanista, kapteeni John Manglesista, hänen kunnon miehistään, Harry Grantista, jota ehkä oltiin jo hyvinkin lähellä.
Paganel puolestaan ei luopunut intiaanista; hän oli Thalcaven varjo. Hänelle oli nautinto nähdä todellinen patagonialainen, jonka rinnalla hän itse oli kuin kääpiö ja joka miltei olisi voinut kilpailla tiedemies van der Brockin näkemien keisari Maksiminin ja kongolaisneekerin kanssa, vaikka nämä molemmat olivat 244 sentin pituisia. Sitten hän kiusasi vakavaa intiaania espanjalaisilla lauseparsilla, ja toinen alistui siihen. Maantieteilijä opetteli tällä kertaa ilman kirjaa. Kurkun, kielen ja leukaluiden avulla hän äänteli kajahtelevia sanoja.
— Ellen opi oikeata korkoa, hän selitti majurille, — älköön sitä pantako pahaksi! Mutta kukapa olisi saattanut aavistaa, että joutuisin kerran opettelemaan espanjaa patagonialaisen johdolla?