COLORADO-VIRTA.
Seuraavana eli 22. päivänä lokakuuta kello kahdeksan aamulla antoi
Thalcave lähtömerkin. 32. ja 48. leveysasteen välillä luisuu
Argentiinan alue lännestä itään; matkamiesten oli vain laskettava
loivaa alamäkeä mereen saakka.
Kun patagonialainen ei huolinut Glenarvanin tarjoamasta hevosesta, lordi arveli hänen kulkevan mieluummin jalkaisin, kuten muutamien oppaiden tapa on, ja epäilemättä hänen pitkät säärensä olisivat tehneet kävelyn helpoksi. Mutta Glenarvan erehtyi.
Lähtöhetkellä Thalcave vihelsi omituisella tavalla. Läheisestä metsiköstä ilmestyi heti uhkea argentiinalainen hevonen noudattaen isäntänsä kutsua. Se oli moitteettoman kaunis eläin, väriltään ruskea, ja näytti tanakalta, ylpeältä, rohkealta ja vilkkaalta; sillä oli kevyt ja hienopiirteinen pää, suuret sieraimet levällään, kirkkaat silmät, suuret polvet, hyvin ulkoneva säkä, korkea rinta, pitkät nilkat — kaikki voimaa ja notkeutta osoittavia ominaisuuksia. Majuri, joka oli asiantuntija, ihaili empimättä tätä pamparodun malliratsua, jossa hän havaitsi jonkun verran yhtäläisyyttä englantilaisen metsästyshevosen kanssa. Ratsun nimi oli "Thauka", joka patagonian kielessä merkitsi "lintua", ja se ansaitsi todella tämän nimensä.
Kun Thalcave nousi satulaan, kimmahti hevonen pystyyn. Patagonialaista, joka oli mestarillinen ratsastaja, oli suurenmoista katsella. Hänen varusteisiinsa kuului kaksi Argentiinan tasangoilla käytettävää metsästysasetta, bola ja lazo. Edellisessä on kolme palloa sidottu yhteen nahkahihnalla, joka on kiinnitetty satulan etuosaan. Intiaani heittää nämä pallot usein sadankin askelen päästä ahdistamaansa eläintä tai vihollista kohti niin tarkasti, että ne kietoutuvat tämän jalkoihin ja kaatavat heti maahan. Se on hänen käsissään pelottava ase, ja hän käyttelee sitä hämmästyttävän tarkasti. Lazo, suopunki, taas ei irtoa milloinkaan heiluttajansa kädestä. Se on kymmenen metriä pitkä, kahdesta nahansuikaleesta hyvin punottu köysi, joka päättyy rautarenkaassa liukuvaan silmukkaan. Oikealla kädellä heitetään silmukka ilmaan, ja vasemmalla pidellään suopungin muuta osaa, jonka pää on lujasti kiinnitetty satulaan. Pitkä, selkähihnassa riippuva pyssy täydensi patagonialaisen asevaraston.
Luontaisen sulavuutensa, reippautensa ja ylvään rentoutensa herättämää ihailua huomaamatta Thalcave asettui joukon kärkeen, ja niin lähdettiin matkaan, hevosten milloin nelistäessä, milloin kävellessä, sillä ravi näytti olevan niille tuntematonta. Robert ratsasti hyvin tukevasti ja sai Glenarvanin heti rauhoittumaan varmalla satulassa pysymisellään.
Pampatasanko alkaa jo Kordillieerien juurelta. Sen voi jakaa kolmeen osaan. Ensimmäinen ulottuu Andien vuorijonosta neljänsadan kilometrin levyisen, matalia puita ja pensaita kasvavan alueen yli. Toista, jonka leveys on seitsemänsataakaksikymmentä kilometriä, peittää rehevä ruohikko, joka päättyy kolmensadan kilometrin päässä Buenos Airesista. Siitä mereen asti saa matkustaja kulkea pitkin suunnattomia tasankoja, joilla kasvaa kylvömailasia ja ohdakkeita. Tämä on ruohoaavikkojen kolmas alue.
Kordillieerien rotkoista lähtiessään Glenarvanin retkikunta kohtasi aluksi suuren joukon hiekkaharjanteita, medanoja, jotka olivat kuin aaltoja tuulen niitä lakkaamatta liikuttaessa, kun kasvien juuret eivät niitä sido kiinni maahan. Tämä hieta on tavattoman hienoa; niinpä se pienimmästäkin tuulenpuuskasta lähti lentämään keveänä pölynä tai muodosti todellisia pilviä, jotka kohosivat hyvinkin korkealle. Tämä näky oli silmille sekä mieluisa että kiusallinen: mieluisa, koska mikään ei ollut hauskempaa kuin nuo ilmassa harhailevat pilvet, jotka iskivät yhteen, sekoittuivat toisiinsa, painoivat toisiaan alas ja nousivat taas ylös sanoin kuvaamattomassa sekasorrossa; kiusallinen, koska näistä lukemattomista medanoista irtautui hienonhienoa pölyä, joka tunkeutui silmäluomien alle, vaikka niitä yrittikin pitää tiiviisti kiinni.
Tätä ilmiötä kesti suuren osan päivää pohjoistuulien puhaltaessa. Siitä huolimatta kuljettiin nopeasti, ja kello kuuden aikaan näyttivät lähes kuudenkymmenen kilometrin päähän jääneet Kordillieerit tummenneina häipyvän illan usviin.
Matkamiehet olivat hieman väsyneitä matkastaan, jota oli arviolta kertynyt viisikymmentäseitsemän kilometriä. Niinpä heistä olikin mieluisaa päästä levolle. He leiriytyivät Neuquemin, erään koskisen, sameavetisen, korkeiden, punervien kallioiden välissä virtaavan joen rannalle. Neuquem, jota muutamat maantieteilijät nimittävät Ramidiksi, toiset Comoeksi, saa alkunsa järvistä, jotka vain intiaanit tuntevat.
Yön ja seuraavan päivän kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista kerrottavaa. Kuljettiin nopeasti ja mukavasti. Tasainen maa ja siedettävä lämpö tekivät etenemisen helpoksi. Puolenpäivän tienoilla aurinko paistoi kuitenkin aika kuumasti. Illan tultua nousi lounaiselle taivaanrannalle pilviseinä, joka oli varma merkki säänvaihdoksesta. Patagonialainen ei voinut siitä erehtyä, ja hän viittasi sormellaan maantieteilijälle taivaan läntistä rantaa.
— Hyvä, minä tiedän, Paganel sanoi, ja jatkoi toveriensa puoleen kääntyen: — Tuuli on muuttumassa. Me saamme kokea hiukan pamperoa.
Ja hän selitti, että tällainen pampero on hyvinkin tavallinen Argentiinan tasangoilla. Se on hyvin kuiva lounaistuuli. Thalcave ei ollut erehtynyt, ja yöllä alkoi pampero puhaltaa melko tuimasti suureksi rasitukseksi vain ohueen ponchoon verhotuille matkailijoille. Hevoset laskeutuivat maahan, ja miehet painautuivat tiiviinä ryhmänä niiden suojaan. Glenarvan pelkäsi matkan hidastuvan, jos tätä myrskyä jatkuisi; mutta Paganel rauhoitti häntä, katsottuaan ilmapuntariaan.
— Tavallisesti, hän sanoi, — pampero aloittaa kolmipäiväisen myrskyn, jonka elohopean laskeminen varmasti ennustaa. Mutta kun ilmapuntari päinvastoin nousee, kuten nyt, se on ohi muutamien tuntien hurjien puuskien jälkeen. Olkaa siis rauhassa, rakas ystäväni, päivän noustessa taivas on jälleen kirkas.
— Te puhutte kuin kirja, Paganel, Glenarvan vastasi.
— Ja minä olen kirja, Paganel vastasi. — Saatte vapaasti selailla sitä niin paljon kuin haluatte.
Kirja ei erehtynyt. Kello yksi aamulla tuuli äkkiä taukosi, ja jokainen saattoi nukahtaa saadakseen virkistävää lepoa. Seuraavana aamuna noustiin reippaina ja virkeinä, Paganel varsinkin, joka äännähteli espanjalaisia sanojansa hilpeän äänekkäästi ja venytteli jäseniään kuin nuori koira.
Oli 24. päivä lokakuuta ja kymmenen päivää siitä, kun oli lähdetty Talkahuoanosta. Sataviisikymmentä kilometriä oli vielä matkaa paikkaan, jossa Colorado-virta leikkaa 37. leveysasteen, toisin sanoen kolmen päivän taival. Koko tämän retken aikana Amerikan mantereen poikki lordi Glenarvan pälyili tuskallisen tarkasti, olisiko alkuasukkaita lähellä. Hän halusi tiedustella heiltä kapteeni Grantia patagonialaisen välityksellä, jonka kanssa Paganel muuten alkoi tulla keskusteluissa riittävästi toimeen. Mutta nyt kuljettiin intiaanien harvoin käyttämää reittiä, sillä ne ruohoaavikon tiet, jotka vievät Argentiinan tasavallasta Kordillieereille, ovat pohjoisemmassa. Eikä tavattukaan vaeltelevia intiaaneja tai päällikkönsä alaisina eläviä, kiinteille asumapaikoille asettuneita heimoja. Jos sattumalta joku harhaileva ratsumies nähtiin kaukaa, tämä pakeni nopeasti, haluamatta asettua yhteyteen tuntemattomien kanssa. Tällainen joukko saattoi tuntua epäilyttävältä kenestä hyvänsä, joka sattui yksin vaeltamaan aavikolla, rosvosta, jota viisaus käski olemaan varuillaan, hänen nähdessään kahdeksan hyvin aseistettua ja varustettua miestä, niin kuin matkustajastakin, joka näillä autioilla mailla saattoi pitää heitä pahaa aikovana joukkona. Niinpä oli mahdotonta päästä kosketuksiin kunniallisten ihmisten tai pahantekijöidenkään kanssa. Oli ikävä, ettei tavattu edes rastreadorien, pampan rosvojen, joukkoa, vaikkapa keskustelu olisi täytynyt aloittaa laukaustenvaihdolla. Mutta vaikka Glenarvan tiedustelujensa vuoksi pahoitteli, ettei saanut tavata intiaaneja, sattui kuitenkin eräs seikka, joka näytti merkillisesti vahvistavan Grantin kirjeen tulkintaa.
Useita kertoja leikkasi retkikunnan noudattama suunta polkuja, muiden muassa erästä varsin huomattavaakin tietä, joka vei Carmenista Mendozaan. Sen tunsi kotieläinten, muulien, hevosten, lampaiden tai härkien luista, jotka petolintujen puhdistamilla ja ilman valkaisemilla jäännöksillään reunustivat sitä. Niitä oli tuhansittain, ja epäilemättä useampien kuin yhden ihmisluurangon jäänteet olivat siellä eläinten luiden joukossa.
Tähän saakka ei Thalcave ollut tehnyt ainoatakaan huomautusta tarkoin noudatetusta reitistä. Hän ymmärsi kuitenkin, että kun se ei suuntautunut millekään aavikon teistä, se ei lopulta veisi mihinkään kaupunkiin tai kylään tai Argentiinan uutisasutukseen. Joka aamu kuljettiin auringonnousua kohti poikkeamatta suoralta linjalta, ja joka ilta oli aurinko laskiessaan tämän linjan vastakkaisessa päässä. Oppaana täytyi Thalcaven siis oudoksua nähdessään, että hän ei ainoastaan ollut opastamatta, vaan että häntä itseään opastettiin. Mutta mikäli hän sitä oudoksui, hän pysyi intiaanien luontaiseen tapaan vaiti eikä ollut tähän saakka huomauttanut mitään siitä, että oli jätetty käyttämättä tavallisia polkuja. Mutta tänä päivänä, kun tultiin yllämainitulle varsinaiselle tielle, hän pysäytti hevosensa ja kääntyi Paganelin puoleen sanoen:
— Carmenin tie.
— Niin on, Thalcave, maantieteilijä vastasi puhtaimmalla espanjallaan, — tie Carmenista Mendozaan.
— Emmekö kulje sitä? Thalcave kysyi.
— Emme, Paganel vastasi.
— Minnekäs menemme?
— Aina vain itään.
— Se ei vie minnekään.
— Kuka tietää?
Thalcave vaikeni ja katseli tiedemiestä hyvin kummissaan.
Hän ei kuitenkaan otaksunut, että Paganel vähääkään laski leikkiä. Intiaani, joka on itse aina vakava, ei koskaan kuvittele toisen laskevan leikkiä.
— Te ette siis ole matkalla Carmeniin? hän lisäsi hetken vaiettuaan.
— Emme, Paganel vastasi.
— Ettekä Mendozaan?
— Emme sinnekään.
Tällä hetkellä Glenarvan, joka oli tullut Paganelin luo, kysyi häneltä, mitä Thalcave sanoi ja miksi hän oli pysähtynyt.
— Hän kysyi minulta, menemmekö joko Carmeniin tai Mendozaan, Paganel vastasi, — ja ihmettelee kovin kieltävää vastaustani kumpaankin kysymykseensä.
— Tosiaankin, meidän matkamme täytyy tuntua hänestä kovin oudolta!
Glenarvan huomautti.
— Sen uskon. Hän sanoi; että me emme mene minnekään.
— Kuulkaa, Paganel, ettekö voisi selittää hänelle meidän matkamme tarkoitusta ja mitä varten meidän on kulkeminen aina vain itää kohti?
— Se on perin vaikeaa, Paganel vastasi, — sillä intiaani ei tiedä mitään maan asteista, ja Grantin kirjeen kertomus tuntuisi hänestä uskomattomalta jutulta.
— Sanokaa, majuri lausui vakavasti, — kertomustako hän ei ymmärrä vai kertojaa?
— Ah, MacNabbs, Paganel vastasi, — te siis epäilette vieläkin minun espanjaani!
— No, yrittäkää, arvoisa ystäväni!
— Yritetään.
Paganel kääntyi jälleen patagonialaisen puoleen ja ryhtyi selittelyyn, joka usein keskeytyi sanojen puutteesta tai vaikeudesta tulkita erinäisiä yksityiskohtia ja selittää puolittain tietämättömälle villille vaikeasti käsitettäviä seikkoja. Tiedemies oli hassunkurisen näköinen. Hän viittilöi, äänteli, väänteli jos jollakin tavalla, ja hikikarpaloita putoili sateena otsalta rinnalle. Kun kieli ei enää käynyt, tuli käsi avuksi. Paganel laskeutui maahan ja piirsi hiekkaan kartan, jossa pituus- ja leveysasteet leikkasivat toisiaan, jossa esiintyivät molemmat valtameret, ja jossa näkyi myös Carmeniin vievä tie. Milloinkaan ei opettaja ole ollut pahemmassa pulassa. Thalcave katseli näitä temppuja tyynen näköisenä, näyttämättä, ymmärsikö hän vai ei. Maantieteilijän luento kesti yli puoli tuntia. Sitten hän vaikeni, kuivasi likomärkiä kasvojansa ja katsoi patagonialaista.
— Onko hän ymmärtänyt? Glenarvan kysyi.
— Saamme nähdä, Paganel vastasi, — mutta ellei hän ole ymmärtänyt, minä luovun yrityksestä.
Thalcave ei hievahtanut. Eikä myöskään sanonut mitään. Hänen katseensa oli kääntynyt hiekkaan vedettyihin viivoihin, joita tuuli vähitellen puhalsi näkymättömiin.
— No? Paganel kysyi häneltä.
Thalcave ei näyttänyt kuulevan. Paganel näki jo pilkallisen hymyn piirtyvän majurin huulille ja tahtoen suoriutua asiasta kunnialla alkoi uudella tarmolla jatkaa maantieteellisiä selityksiään, kun patagonialainen keskeytti hänet kädenliikkeellä.
— Te etsitte erästä vankia? hän kysyi.
— Niin, Paganel vastasi.
— Ja juuri tältä laskevan ja nousevan auringon väliseltä linjalta,
Thalcave lisäsi ilmaisten intiaanien tapaan suunnan lännestä itään.
— Niin, juuri niin.
— Ja teidän Jumalanne, patagonialainen sanoi, — on uskonut aavan meren aalloille vangin salaisuuden?
— Jumala itse.
— Täyttyköön siis hänen tahtonsa, Thalcave vastasi omituisen juhlallisesti, — me kuljemme itään, jos tarvitaan, vaikka aurinkoon asti!
Paganel riemuitsi oppilaansa puolesta ja käänsi heti kumppaneilleen intiaanin vastaukset.
— Kuinka älykästä rotua! hän lisäsi. — Kahdestakymmenestä oman maani kansalaisesta ei yhdeksäntoista olisi ymmärtänyt selityksiäni.
Glenarvan pyysi Paganelia kysymään patagonialaiselta, oliko hän kuullut puhuttavan, että muukalaisia oli joutunut pampan intiaanien vangiksi.
Paganel kysyi ja odotti vastausta.
— Ehkä, patagonialainen vastasi.
Vastaus käännettiin heti ja kaikki seitsemän matkustajaa kertyivät
Thalcaven ympärille ja tuijottivat häntä kysyvästi.
Liikuttuneena ja tuskin sanoja löytäen Paganel jatkoi mielenkiintoista kyselyään, samalla kun hänen vakavaan intiaaniin kiinnittynyt katseensa koetti onkia tältä vastausta jo ennen kuin se ehti hänen suustaan.
Hän toisti patagonialaisen jokaisen sanan englanniksi, niin että hänen kumppaninsa kuulivat oppaan tavallaan puhuvan heidän kielellään.
— Ja se vanki? Paganel kysyi.
— Se oli eräs muukalainen, Thalcave vastasi, — eräs eurooppalainen.
— Näittekö hänet?
— En, mutta olen kuullut intiaanien puhuvan hänestä. Hän oli uljas mies. Hänellä oli sonnin sydän.
— Sonnin sydän! Paganel sanoi. — Voi suurenmoista patagonian puhetta!
Ymmärrättehän, ystäväni! Rohkea mies!
— Minun isäni! Robert Grant huudahti.
Ja kääntyen Paganelin puoleen hän kysyi tältä:
— Kuinka sanotaan espanjaksi: "se on minun isäni"?
— Es mio padre, maantieteilijä vastasi.
Silloin Robert, Thalcaven käteen tarttuen, sanoi hiljaisella äänellä:
— Es mio padre!
— Suo padre![15] vastasi patagonialainen, jonka katse kirkastui.
Hän otti pojan syliinsä, nosti hänet pois satulasta ja katseli häntä mitä hartainta myötätuntoa osoittaen. Hänen älykkäiltä kasvoiltaan näkyi hiljainen liikutus.
Mutta Paganel ei ollut lopettanut kyselyään. Missä tämä vanki oli?
Kuinka hän nyt jaksoi? Milloin Thalcave oli kuullut hänestä puhuttavan?
Kaikki nämä kysymykset pyörivät samalla kertaa hänen mielessään.
Vastauksia ei tarvinnut odottaa, ja hän sai tietää, että eurooppalainen oli erään Colorado- ja Negro-virtojen välisellä alueella kuljeskelevan intiaaniheimon orjana.
— Missä hän oli viimeksi? Paganel kysyi.
— Heimopäällikkö Calfucuran luona, Thalcave vastasi.
— Tälläkö suunnalla, jota olemme tähän saakka noudattaneet?
— Niin.
— Ja minkälainen mies se heimopäällikkö on?
— Pojuches-intiaanien päällikkö on mies, jolla on kaksi kieltä ja kaksi sydäntä.
— Toisin sanoen: petollinen puheessa ja petollinen teossa, Paganel selitti tulkittuaan tovereilleen patagonialaisen sattuvan kuiskauksen. — Ja voimmeko vapauttaa ystävämme? hän lisäsi.
— Mahdollisesti, jos hän vielä on intiaanien käsissä.
— Ja milloin te olette kuullut hänestä puhuttavan?
— Siitä on jo kauan, ja sen jälkeen on aurinko jo kiertänyt kaksi kesää pampan taivaalla.
Glenarvanin iloa ei voi kuvata. Tämä vastaus sopi täsmällisesti yhteen Grantin kirjeen päivämäärän kanssa. Mutta vielä oli Thalcavelle tehtävä yksi kysymys. Paganel tekikin sen heti.
— Te puhutte yhdestä vangista, sanoi hän. — Eikö niitä ollut kolme?
— En tiedä, Thalcave vastasi.
— Ettekö tiedä mitään hänen nykyisestä tilastaan?
— En mitään.
Tähän päättyi keskustelu. Olihan mahdollista, että nuo kolme vankia olivat joutuneet erilleen jo kauan sitten. Mutta patagonialaisen antamista tiedoista selvisi ainakin se, että intiaanit olivat puhuneet vangikseen joutuneesta eurooppalaisesta. Hänen vangiksi joutumisensa aika, seutu, missä hänen piti olla, kaikki, jopa patagonialaisen käyttämä vertaus, kun hän tahtoi kuvata vangin rohkeutta, sopi täydellisesti kapteeni Harry Grantiin.
Seuraavana päivänä, 25:ntenä lokakuuta, jatkoivat retkeilijät matkaansa itään uuden innon elähdyttäminä. Yhä iloton ja yksitoikkoinen tasanko levisi nyt heidän eteensä sellaisena loputtomana maaperänä, jonka nimi maan kielellä on travesia. Tuulille altis, savensekainen maa oli aivan tasainen, ei kiveä, ei edes kivensirpaletta, paitsi joissakin elottomissa ja kuivuneissa vesiuurroksissa tai intiaanikäsien kaivamien keinotekoisten lammikoiden reunoilla. Pitkien matkojen päässä näkyi matalaa, tummalatvaista metsää ja siinä paikoittain valkoisia johanneksenleipäpuita, joiden palko sisältää sokerimaista, miellyttävää ja virkistävää ydintä; lisäksi muutamia ryhmiä tärpättipuita, "chanareja", villejä väriherneitä ja monenlaisia okaisia puita, joiden laihuus jo kertoi maan hedelmättömyydestä.
Seuraava eli 26. päivä oli väsyttävä. Oli päästävä Colorado-virralle. Mutta ratsastajiensa kannustamat hevoset kulkivat niin rivakasti, että vielä samana iltana saavuttiin ruohikkojen komealle virralle, jonka pituusaste on 69° 45'. Sen intiaaninimi Cobu-Leubu merkitsee "suurta virtaa", ja pitkän juoksun jälkeen se laskee Atlantin valtamereen. Sen suulla tavataan omituinen ilmiö, sillä sen vesimäärä vähenee merta lähetessä, joko imeytymällä maan alle tai haihtumalla, joskaan sen syytä ei ole vielä lopullisesti todettu.
Coloradolle saavuttua oli Paganelin ensimmäisenä huolena mennä "maantieteellisesti" kylpemään punervan saven värittämään veteen. Hän hämmästyi havaitessaan joen syväksi, mikä johtui yksinomaan lumen sulamisesta kesän ensi päivien paisteessa. Lisäksi joki oli liian leveä, jotta hevoset olisivat voineet päästä sen yli uimalla. Onneksi muutaman sadan metrin päässä ylävirralle päin oli intiaanien rakentama oksista punottu ja nahkahihnoilla lujitettu riippusilta. Retkeläiset pääsivät siis kulkemaan joen yli ja saattoivat leiriytyä sen vasemmalle rannalle.
Ennen makuulle menoaan Paganel halusi tarkasti määritellä Coloradon syvyyden ja merkitsi sen kartalleen erikoisen huolellisesti Yaru-Dzangbo-Tshun asemesta, joka virtasi ilman häntä Tiibetin vuoristossa.
Kaksi seuraavaa päivää, 27. ja 28. lokakuuta, kului ilman mitään erikoisia tapahtumia. Samaa yksitoikkoisuutta ja aina yhtä karua maata. Ei missään ole vähemmän vaihtelevaa seutua, tyhjempää maisemaa. Maa alkoi sentään käydä kosteaksi. Piti kulkea canadien, eräänlaisten tulvillaan olevien norojen yli ja kiertää esteroita, tiheää vesiruohoa kasvavia pysyviä lampia. Illalla hevoset pysähtyivät Ure-Lanquem-nimisen laajan järven rannalle, jonka vesi on hyvin mineraalipitoista, niin että intiaanit nimittävät sitä "kitkeräksi järveksi", ja joka vuonna 1862 oli argentiinalaisen sotaväen julmien kostotoimien todistajana. Leiriydyttiin totuttuun tapaan, ja lepoa olisi saatu riittävästi, ellei lähellä olisi ollut apinoita, marakatteja ja villejä koiria. Nämä metelöivät eläimet panivat toimeen, epäilemättä eurooppalaisten korvien kunniaksi, mutta siitä huolimatta niiden rääkkäykseksi yhden niitä luonnon sinfonioita, joita tulevaisuuden säveltäjä ei olisi hyljeksinyt.